Onko muita tähän taipuvaisia? Jokainen pikku päänsärky meinaa aivokasvainta, ikääntyvä läheinen hukkaa silloin tällöin omaisuuttaan joten varmasti alkava muistisairaus, lapsen kuume on joku vakava infektio… 
Olen itse kärsinyt tästä suunnilleen koko aikuisikäni, mutta lasten syntymän jälkeen se tuntuu jotenkin korostuneen, vaikka muuten (aiemmin ajoittain heikoissa kantimissa ollut) psyykkinen vointini on hyvä ellei erinomainen. Stressiä on pikkulapsiarjessa aivan tarpeeksi, joten haluaisin tästä järjettömästä johtopäätöksiin hyppimisen tavasta edes jollain tasolla eroon.
Olen itse kärsinyt tästä suunnilleen koko aikuisikäni, mutta lasten syntymän jälkeen se tuntuu jotenkin korostuneen, vaikka muuten (aiemmin ajoittain heikoissa kantimissa ollut) psyykkinen vointini on hyvä ellei erinomainen. Stressiä on pikkulapsiarjessa aivan tarpeeksi, joten haluaisin tästä järjettömästä johtopäätöksiin hyppimisen tavasta edes jollain tasolla eroon.
. Nyt varsinkin näin 10 päivää synnytyksen jälkeen hormonihuuruissa olen koko ajan varma lähestyvästä kuolemasta millon minkäkin oireen vuoksi. Näin on ollut aiemmillakin kerroilla. 
Mutta muutenkin pelkään herkästi pahinta ja olen tosissani joutunut opettelemaan elämään tämän kanssa niin etten kuuntele jokaista katastrofiajatusta. Omalla taustalla toki saattaa olla vaikutuksensa tähän. En tavallaan luota ettei pahin voisi osua omalle kohdalle, koska se voi osua kenen kohdalle tahansa.
Esikoisen vauva-aikana oli jo jotain, mutta tokan synnytys laukaisi ihan kunnolla päälle. Ja kun en alkuun löytänyt ihan oikeanlaista apua trauman purkuun, niin noi eteni aika pahaksi. Mm. itkeskelin autoa ajaessa kun olin varma että tapahtuu liikenneonnettomuus. Ja pelkäsin jatkuvasti rikollisia, vakavaa sairastumista, ihmissuhdekriisejä, jne. Tokan ollessa reilu 1,5-vee sain vihdoin hakeuduttua uudestaan (eri) neuvolapsykologille, jossa keskustelusta on ollut iso apu. Ollaan käsitelty sitä synnytystraumaa, mutta myös kaikkea muuta menneisyyden painolastia ja nykyisen arjen huolenaiheita. Katastrofiajatukset ovat aika paljon hellittäneet tuolta viime talvesta tähän päivään. Vaikka edelleen saan välillä niitä, osa ohimeneviä ja osa sitkeämpiä, niin jotenkin niihin on oppinut vähän paremman siedon ja tavan käsitellä. Kuormittavat päivät usein laukaisee mulla ne päälle. Jonkun kevyenkin keskusteluavun saaminen siis voi olla hyvä apu näihin, vaikka muuten ei mielenterveys huolettaisikaan. Voimia ja lämmin halaus 
Ärsyttävintä on, kun tietää turhan huolehtimisen olevan haitallista ja kaiken loogiikan vastaista, mutta silti sitä tekee. 
