Kasvatuslupauksia ;)

[röpelö]

Aattelin ihan huumorimielellä aloittaa tällaisen ketjun, johon etenkin me esikoisia odottavat mammat voidaan kirjata ylös niitä kasvatusajatuksia, mitä aiotaan lapsiimme soveltaa. Epäilen nimittäin vahvasti, että ainakin oma pää unohtaa kaikki nämä jalot ajatukset kun vauva tulee maailmaan, joten kirjaanpa näitä muistutuksena itselleni ja luen ne sitten uudelleen vauvantuoksuisessa hurmoksessa

Itse ainakin lupaan esimerkiksi:

Muistaa, ettei lapsi mene rikki tai saa traumoja, vaikka sille sanoisi ei. Ja että sama "ei" pätee huomennakin.

Muistaa, että jos huudan, lapsikin oppii huutamaan takaisin.

Opettaa, ettei aina voi saada mitä haluaa. Raha ei kasva puussa ja sen eteen on tehtävä töitä.

Opettaa sekä poikani että tyttäreni tekemään oman osansa kotitöistä heti kun ikänsä puolesta siihen kykenevät, eikä sukupuoli saa vaikuttaa tehtäviin tai niiden määrään. (En halua olla samanlainen kuin äitipuoleni, joka edelleen passaa 19v. veljeäni pesten pyykit ja tehden aamupalat valmiiksi. Siskoni ja minä ollaan aina tehty enemmän kotitöitä, ja muutettu kotoakin 18 kesäisenä)



Saa nähdä pystynkö noudattamaan mitään näistä lupauksista, kun esikoinen kietoo meidät pikkusormensa ympäri ja oppii manipuloimaan meitä tahtonsa mukaan.

Ihan näin mielenkiinnosta ja tosiaan täysin huumorimielellä: Oletteko tehneet samanlaisia jaloja päätöksiä, miten aiotte lapsenne kasvattaa? Miten ette ainakaan aio toimia?

 

[Autumn]

Röpelö samoilla linjoilla ollaan! Johdonmukaisuus on minusta myös tosi tärkeää. Mieheni lipsuu tässä omien lastensa kanssa aika usein... Eli jos jotain sanotaan niin siitä myös pidetään kiinni. Samoin haluan opettaa lapselleni hyvät käytöstavat pienestä alkaen ja ottamaan myös muut huomioon. Luulen että musta saattaa tulla joidenkin mielestä ehkä jopa ankara äiti, mutta mun mielestä monissa asioissa mennään nykyään liikaa lasten ehdoilla. Toki lapset täytyy ottaa huomioon enhän mä sitä tarkoita, mutta ei liikaa "valtaa" lapselle. Kunnianhimoisia tavoitteita, saapa nähdä miten onnistuu! Mutta Rakkautta ja rajoja, siinäpä se lyhyesti.

 

[Justiina89]

Minä lupaan rakastaa lastani. Sen lupauksen uskon täyttäväni. Muu sitten jää nähtäväksi.

Röpelön kanssa oon vähän samoilla linjoilla ton sukupuolijaon suhteen; toivon, että kohtelen ja opetan poikaani kohtelemaan muita ihmisiä tasa-arvoisesti sukupuoleen tai muihin ominaisuuksiin katsomatta. Mua suoraan sanottuna kuvottaa, kun mulle sanotaan, että "teille syntyy pikku PRINSSI!!!" Tärkeä ja rakas lapsi tulee olemaan, mutta ei sentään kuninkaallinen. Enkä nyt halua loukata ketään, kuka kutsuu omaa lastaan prinssiksi/prinsessaksi, mutta omaan suuhuni nuo sanat sopivat erittäin harvoin. :)

Toivon, että lapseni oppii minulta, että tunteiden näyttäminen on hyväksyttävää, että muita ihmisiä tulee kunnioittaa ja että hän on hyvä ja erityinen omana itsenään. Kauhee ku kuulostaa mahtipontiselta, mutta nuo asiat voi oppia ihan vaan näyttämällä esimerkkiä ja arjen pienillä teoilla ja valinnoilla. :) minusta on hyvä, että on olemassa jotakin ajatuksia siitä, miten haluaa kasvattaa lapsensa, tuli niitä kaikkia sitten toteutettua tai ei. Ainakin tiedostaa, että se miten itse käyttäytyy, ei ole lapselle yhdentekevää - vanhempi on lapsen tärkein roolimalli, niin hyvässä kuin pahassa.

Tjaah, jotain käytännönjuttuja.. Noh, toivoisin antavani lapselle paljon kokemuksia ja elämyksiä, mutta niin kuin joku muukin sanoi, haluan opettaa, että kaikkea ei voi saada tuosta vain, vaan hyvää kannattaa joskus odottaa. Ei siis karkkia ja uusia leluja joka kauppareissulla. :D

Mies totesi joskus, että meidän lapsi opetetaan kyllä kaikkiruokaiseksi. Hassua sinänsä, hänen oma äitinsä on ihan mahdoton paapoja, mies ja hänen veljensä on takuulla saanut kaiken periksi ainakin ruuan suhteen, miehen veli onkin ihan mahdottoman nirso.

 

[Liljankukka_]

Mä suunnittelin esikoisen kohdalla vaikka mitä, niinpä nyt "konkarina" tiedän etten suunnittele tämän toisen kohdalla mitään :D :D
Lupasin kyllä rakastaa lastani ja hoitaa sitä parhaani mukaan, näin lukee vauvakirjassakin. Se on kyllä toteutunut, sen lupaan tämänkin kohdalla :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi

 

[röpelö]

Sehän siinä hauskaa onkin, että tässä vaiheessa maailmaa katsoo ihan noviisina ja paljon on tahtoa ja tarmoa koulia omasta lapsestaan superihminen. Moni suunnitelma jää suunnittelutasolle, mutta tärkeintä todellakin on antaa lapselleen rajoja ja rakkautta.

 

[Astra]

No huutamatta en lupaa olla mutta johdonmukaisuutta haluan vaalia ja sitä että pystyn perustelemaan määräyksiäni/kieltojani. Joka on muuten tosi helppoa esim. tuolle 4-vuotiaalle -mutta miksi ikäiselle

Yhden asian olen päättänyt jo kauan ennen ekan lapsen syntymää. Ja se on lupaus etten ikinä vähättele ja aliarvioi lapseni tunteita ja tekemisiä, vaan kannustan ja rohkaisen häntä. Ja olen tukena. Enkä tee vertailua, että ompas toi naapurin Ville paljon lahjakkaampi lapsi kuin mitä meidän.

Mun vanhemmat eivät ole olleet ilkeitä, mutta erittäin ajattelemattomia. Ja heidän lapsuutensa kyllä paistaa myös vanhemmuuteen. Itse kun olen ollut ujo ja arka lapsi, on sille naurettu kun en ole heti uskaltanut mennä rohkeasti joka paikkaan - lisää vaan lapsen tuskaa kun ei sille voi mitään että on arka. Samoin meillä on aina vähätelty ja pilkattu esim. teini-iän musiikkimakua ja vaateratkaisuja. Aina kysyttiin että onko tämä nyt MUKA sitten hienoa ja ompas älytöntä touhua, no joo ei ehkä ollut aina mun vanhempien makuun, mutta voi sitä silti olla kiinnostunut vaikka ei itse välittäisikään ko. asioista. Samoin kuin ajattelematon äitini aina jaksoi päivitellä miten meidän serkkupoika tekee niin hienosti ristikoita ja noin nuorena (en muista ikää) ja ei meidän poika ole koskaan osannut. No joo, ehkä erittäin vaikeasta lukihäiriöstä kärsivän pikkuveljeni lempiharrastus ei ole juuri ristikoiden täyttäminen...

 

[Justiina89]

Oho pikkusen jäi kesken vuodatus :D korjaan sen myöhemmin.. :)

 

[Unikko^3]

Mulla on kans aina ollut yksi, mitä oma äitini ja mummoni on minulle sanonut lapsena ja olen aikanaan luvannut etten ikinä sano sitä omille lapsilleni: "ajattele nyt mitä muutkin miettivät sun käytöksestä". Esim. Jos kaupassa olen ruvennut kiukuttelemaan lelua/karkkia niin on äitini sanonut: "kato nyt kun setä/täti kattoo et mitä sä oikein huudat siinä". Tää on jäänyt mulle päälle ja olen aina, varsinkin teini-iässä kauheasti stressannut, mitä muut ihmiset ajattelevat musta. En tiedä johtuuko se tuosta, mutta näin olen asian kokenut. Nyt vasta aikuisena olen alkanut pääsemään asian yli enkä niin välitä mitä tuntemattomat ajattelevat minusta. Tärkeintä on että lähimmäiset tietävät ja tuntevat millainen olen, aivan sama mitä puoli tutut tuolla puhuvat.
Tätä päätöstä olen kyllä hyvin noudattanut ja joskus olen jopa omalle äidille ärähtänyt kun hän on minun lapsilleni sanonut tuon saman lauseen..

Meni vähän vakavaksi vaikka tää on huumorimielessä kirjoitettu :D

Yksi mikä on valitettavasti päässyt viime aikoina pahasti lipsumaan on se etten vertailisi sisaruksia niin paljon keskenään.. Heillä on kuitenkin vuosi ikäeroa ja silti välillä tulee nuoremmalta vaadittua ja odotettua samoja asioita kuin isommalta

 

[Tinja79]

No mä koitan palauttaa kevyemmille urille tän ;

Vanhaa kliseistä sanontaa mukaillen toivon osaavani antaa lapselleni sekä juuret että siivet. Että koti olisi aina turvallinen ja hyvä paikka mihin palata, mutta rohkeutta ja intoa tutkia maailmaa avoimin mielin löytyisi myös.

Jostain Meidän Perhe tmsv -lehdestä luin jonkun vanhemman (mielestäni fiksun) lauseen: "Lapsen tasolle ei vajota vaan kohotaan". -Tällä hän tarkoitti että vanhempienkin kannattaisi katsoa joskus maailmaa lapsen näkövinkkelistä ja miettiä mikä estää vaikka leipomasta pipareita juhannukseksi jos mieli tekee. :)

Toivon että jaksan myös pysytellä leikkimielisenä enkä vain "suorita vanhemmuuttani" otsa rypyssä. Silti haluaisin myös lapseni oppivan hyvät käytöstavat ja arvot jo pienenä. Eli toivon jaksavani toimia hyvänä esikuvana vaikka varmasti väsyneenä hermoja tullaan koettelemaan niin monet monet kerrat ettei sitä vielä arvaakaan...

Mutta joo, nämä ja paljon muuta, aloittajahan toivoi huumorimieltä ja tiedän itsekin että esikoista odottavalla voi mukana näissä toiveissa olla aimo annos optimismia... Mutta ei kai se keltään poissakaan ole.

 

[Janis77]

Onpas täällä fiksua porukkaa! Voisin allekirjoittaa kutakuinkin kaiken mitä olette näistä tärkeistä asioista kirjoittaneet! :)

"Konkarina" voin sanoa, että mielestäni on oikein hyvä miettiä, tiedostaa ja pyrkiä näihin hyviin - ehkä joskus jopa yleviinkin tavoitteisiin. Eihän niitä voi saavuttaa, jollei ainakin yritä! Niistä tullaan kyllä varmasti aika ajoin lipsumaan, mutta ei se mitään. Kyllä itselleenkin voi olla armollinen, kaikki tekevät virheitä. Minä myös kannatan erityisesti johdonmukaisuutta, mutta kun asioista poiketaan, sen voi aina perustella, tyyliin "tänään ei ole karkkipäivä, mutta tehdään poikkeus, koska on ukin synttärit ja me juhlitaan sitä tms.". Jos ja kun menettää hermonsa, ja olen vaikka huutanut lapselle, pyydän aina anteeksi, ja selitän miksi menetin malttini. Kyllä lapset ymmärtävät yllättävän hyvin ja pienenä jo näitä asioita.

Siinä olen ollut aika tiukka, että jos lapset kiukuttelevat esim. kaupassa. Haluavat karkkia tai lelun, en ole koskaan "palkinnut" kiukuttelua ostamalla jotain, jotta saisin kiukuttelun loppumaan. Toisaalta joskus kun lapsi on käyttäytynyt tosi hienosti ja pyytää nätisti jotain, olen sitten vastaavasti voinut palkita hänet siitä jollain pienellä lelulla tai herkulla, vaikka minäkin kyllä kannatan perusperiaatteena sitä, että lapset oppivat, ettei kaikkea voi saada, eikä raha kasva puissa. Yleensä esim. lelujen hankintapyyntöihin vastaus on, että ei nyt tällä kertaa, sitten on lahjojen aika kun on synttärit, joulu tms. Tämän meillä lapset ovat kyllä oppineet aika helposti - juuri johdonmukaisuuden ansioista. Nopeasti ne ymmärtävät, että kiukuttelu ei auta. Siihen en myöskään ole ryhtynyt, että sanoisin lapselle, että mitä muutkin ajattelevat tai katso nyt miten ihmiset tuijottavat, jos lapsi saa kiukkukohtauksen yleisellä paikalla. Julkiset raivarit ovat tarpeeksi noloja lapsille jälkeenpäin muutenkin (ainakin tietyssä iässä), joten en ole enää erikseen lapsia alkanut nolostuttamaan. Sanon vain tyynesti (öö...yleensä tyynesti ), että kiukuttelu ei nyt auta, näin mennään. Miten voisin vaatia täydellistä itsehillintää lapsiltani, kun en siihen pysty itsekään?

8-vuotiaan kanssa ollaan jo tehty sitäkin, että tyttö on tienannut rahaa pienten ylimääräisten kotitöiden tms. korvauksena. Hän on säästänyt kesän aikana rahaa gerbiileihin ja niiden tarvikkeisiin, jotka ollaan hänelle luvattu, jos hän itse maksaa hankintansa. Hän teki koko kesän erilaisia pikkuhommia meille, ukille, sedälle jne. ja saikin aika hyvän summan kasaan. Gerbiilien hankinta odottaa nyt stä, että saadaan tytön oma huone valmiiksi. Uskomattoman kärsivällinen hän kyllä on ollut!:)

Tuo leikkimielisyys on muuten hyvä juttu! Miksi tosiaan ei voisi koristella pihan tuijaa joulukoristeilla keskellä kesää (ollaan tehty) tai ripustaa keinua olohuoneeseen (joo-o, meillä on)? Tytär sai valita oma huoneensa seinien värit, nyt siellä on yksi vaaleanpunainen, yksi liila (mustikkamaito nimeltään) ja yksi sininen seinä. Ei ehkä ihan olisi ollut oma valinta, mutta enhän se minun huoneeni olekaan. Sen verran autettiin värisävyjen kanssa, että katsottiin, että sävyt sointuu kumminkin yhteen. Sama juttu vaatteiden kanssa, ole pyrkinyt hyväksymään lasten omat valinnat, kunha vaatteet ovat käyttötarkoitukseensa ja säähän sopivat. Usein muistan kumminkin kehua erityisesti mielestäni onnistuneita yhdistelmiä!

Ainiin, lisäisin vielä sellaisen vinkin omasta(kin) kokemuksesta, että on hyvä myös muistaa, että lapset ovat erilaisia ja samat konstit ja säännöt eivät toimi jokaisen lapsen kohdalla. Toisilla toimii pehmeämpi, joustavampi linja ja toisille täytyy taas olla vähän tiukempi. Myöskin se, että jokaisesta pikkujutusta ja periaatteesta ei välttämättä kannata pitää kynsin hampain kiinni, vaan kannattaa ns. valita "taistelunsa" asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Ehkä tavallaan itsestään selvää, mutta joskus se saattaa unohtua.

 

[Justiina89]

Samaa mieltä Janiksen kanssa, täällä on kyllä fiksua porukkaa :) ne tarkemmat "tavoitteet" varmaan muodostuu ja hajoaa uudestaan muodostuu tuossa matkan varrella, mutta tästä on hyvä aloittaa :)

 

[Stork]

Nyt menee aihe niin lähellä mun sydäntä, että siitä heränneet ajatukset luotaa aika syvältä...

Itsehän oon kasvatusalan ihminen ja sen lisäksi, että teen ammatikseni töitä lasten kanssa olen ehdottomasti sillä kannalla, että hyvää vanhemmuutta tukee tavoitteellisuus. Me ollaan miehen kanssa puhuttu paljon vanhemmuudesta; siitä millaisia meidän vanhemmat oli kasvattajina ja millaisia me puolestaan haluamme olla. Näistä keskusteluista on tullut esille kymmeniä erilaisia lopputulemia, jotka me ollaan nähty tavoitteiksi. Ollaan esimerkiksi sovittu, että ollaan meidän lapselle/lapsille vanhemmat, jotka päättää asioista yhdessä: isi ei lupaa sellaista minkä äiti on jo kieltänyt. Tää on erityisesti mulle hyvin tärkeää epäjohdonmukaisessa eroperheessä kasvaneena. Mä itse uskon vahvasti lapsilähtöiseen, mutta aikuisjohtoiseen kasvatustapaan. Tiivistettynä tarkoittaa sitä, että ollaan herkkänä lapsesta itsestään lähteville tarpeille eri kehitysvaiheiden mukaan ja vastataan niihin. Ja tämähän sisältää ehdottomasti herkkyyden huomata sen, milloin lasta tulee opettaa, että aikuinen tekee päätökset. Liikaa nykypäivänä huomaan, että entistä pienempiä lapsia altistetaan sellaiselle päätöksenteolle, joka ei ole ikätason mukaista. Tarkoitus saattaa olla hyvä (meidän Pirkko-Petteristä kasvaa itsenäinen ja omatoiminen lapsi), mutta todellisuudessa lapsi joutuu luopumaan lapsen vapaudesta liian varhain ja kantamaan liian isoa vastuuta itsestään.

Edellä kirjoittamaani pohjaten LUPAAN, ettei lapseni tarvitse kasvaa isoksi liian pian. Poikani saa olla lapsi ja nauraa ja leikkiä ja saada kiukkukohtauksia ja raivota. Lupaan nauraa ja leikkiä hänen kanssaan ja halata ja lohduttaa silloin kun häntä kiukuttaa tai on suru puserossa. Lupaan olla turvallinen äiti, joka uskaltaa kantaa vastuuta ja tehdä päätökset joita lapseni on liian pieni tekemään.

Pyrin myös aktiivisesti tiedostamaan sen, että vanhempien hyvinvointi on suorassa yhteydessä lapsen hyvinvointiin eli: Lupaan pyrkiä järjestämään mieheni kanssa treffi-illan kahden kesken ainakin puolen vuoden välein (ja niin saa luvan tuo mieskin tehdä ). Lupaan myös hakea apua ja tukea itselleni tai miehelleni jos näyttää siltä, että sitä tarvitaan. Mieheni on luvannut minulle saman, kun keskustelimme mm. raskauden jälkeisestä masennuksesta.

Notta siinä nämä päällimmäiset ajatukset aiheesta. Tämä on kyllä sellainen keskusteluketju mihin varmasti tulen palaamaan myöhemminkin. Erittäin ajatuksia herättävä ja hyvä aloitus röpelöltä. Kiitos.

 

[Justiina89]

Stork, minä olen varhaiskasvatusalalla ja varmasti se on vaikuttanut paljon omiin näkemyksiin ja kokemuksiin lapsen kasvatuksesta. Yksi lause, joka on pyörinyt paljon mielessäni on, että "tällä suutarin lapsella tulee olemaan kengät!" :) tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka 100 sivua, mutta säästän teitä rakkaat mammelit :D virheitähän tulee tehtyä, mutta niistä voi aina oppia. Anteeksipyytäminen ja antaminen lienevät yksi tärkeimpiä asioita, mitä toivon voivani lapselleni opettaa. :)

 

[Janis77]

Stork, tykkäsin erityisesti: "lapsilähtöinen, mutta aikuisjohtoinen kasvatustapa" -ilmaisusta. Hyvin tiivistetty! :)

Mä olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, ettei lasta pidä kuormittaa liiallisella päätöksenteolla, ja tässä tarvitaan ehdottomasti aikuisen arvostelukykyä. Omasta elämästä aihepiiriä keventävänä esimerkkinä tulee mieleen mm. tilanne kun tytär oli ehkä 3...4-vuotias, ja kysyin häneltä joskus aamulla, että mitä hän haluaisi aamiaiseksi. Vastaus oli, että voita ja suklaata. Mua lähinnä nauratti, ja muotoilin kysymyksen uudestaan: "otatko aamiaiseksi puuroa vai leipää?".

Pidän myös erittäin tärkeänä sitä, että linjauksista sovitaan vanhempien kesken ja molemmat noudattavat niitä. Myöskin se on tärkeää, että ettei kumpikaan noin vain jyrää toisen sanomisten yli, mutta kyllä asioista voidaan keskustella ja kantaa voi kyllä muuttaakin. Jos meillä toinen on jo ehtinyt vaikka kieltänyt jonkin asian, niin sen voi kyllä kyseenalaistaa, että miksei se nyt sovi. Sitä toisinaan huomaa kieltävänsä kaikkea miettimättä sen tarkemmin asiaa, mutta kun asiaa joutuu perustelemaan, joskus huomaa, ettei kieltoon ollutkaan varsinaisesti mitään syytä - se olisi ollut vain itselle ehkä hieman helpompaa tai ei vain jaksa ajatella asiaa, ja on helpompi siinä tilanteessa kieltää. Siinä lapsikin näkee, että asioista voidaan kuitenkin aina keskustella.

Joo, vanhempien keskinäinen johdonmukaisuus on siis se peruslähtökohta, mutta miten saataisiin myös isovanhemmat kunnioittamaan meidän linjauksiamme, eikä esimerkiksi kyllästämään lapsia sokerilla joka kyläilyn yhteydessä?! Ihan ok, että isovanhemmat saavat vähän enemmän hemmotella lapsenlapsiaan kuin arkena kotona, mutta meillä on aika tiivit välit kun asutaan lähekkäin ja tytär saattaa mennä mummulle parina päivänä viikossa käymään koulun jälkeen. Sitten kun kuulen, että siellä on syöty jätskiä tai suklaavanukasta, niin perään tulee selittely, että syötiin kumminkin kunnon ruoka ensin. Ei jaksaisi aina selittää uudestaan, että meillä on sellainen periaate, että herkkuja ei syödä tavallisesti arkipäivisin, että viikonloppuisin on erikseen karkkipäivä ja silloin saatetaan syödä jälkkäriä muutenkin.

Yksi asia muuten, mihin olen kehittänyt todella paljon lisää itsehillintää vuosien varrella on tämä maitolasien ym. jatkuva kaatuminen. Niitä kun sai varsinkin kun lapset olivat pienempiä luututa jatkuvasti laittioilta, kaappien ovista jne. Välillä paloi pinna aika herkästikin siihen hommaan, vaikka vahinkojahan ne olivat. Tytär kerran kysyi minulta, kun olin itse kaatanut tai pudottanut jotain, että äiti, mikset sinä koskaan huuda itsellesi tai isille kun teiltä kaatuu jotain, mutta meille lapsille huudetaan. Se kyllä herätti.

Minäkin epäilemättä tulen vielä palaamaan aiheeseen. Hyvä aloitus!:)

Täydellisyyttä tavoitellessa...

 

[röpelö]

Aivan mielettömän hyviä kasvatusideoita. Niin monen aatteisiin voisin yhtyä. Etenkin Storkin ja Janisin kommentit olivat aivan mahtavia.

Tuleva sukupolvi on hyvissä käsissä, jos näistä ajatuksista pidetään kiinni. :)

 

[tttiuhti]

Haluan ja toivon että pystyn kasvattamaan lapsestani avoimen, empatiakykyisen, muita ja itseään arvostavan ihmisen. Eilinen A2 koulukiusaamis-ilta vahvisti entisestään sitä miten haluan lapseni kasvattaa. Itse koulukiusattuna toivon hartaasti että en ikinä sorru siihen että ajattelumalliin "minun lapseni ei kiusaa". Vaan pyrin kasvattamaan hänet niin että hän arvostaa itseään, ympäristöään ja muita. Ja jos joskus kuulen että lapseni on kiusaaja tai kiusattu, puutun siihen! Rajoja ja rakkautta!

 

[*Lumo*]

Esikoisen kanssa vanhemmuutta on saanut harjoitella jo reilut 8-vuotta. Jotenkin ajattelen silti, että olen taas aivan uuden edessä tämän pienokaisen kanssa. Mikä toimi esikoisella ei välttämättä toimi tulevalla pienellä. Muutamia perusajatuksia yritän silti pitää jatkossakin yllä:

Vaikka mies sanoisi mitä tahansa, en korjaa häntä lapsen edessä, vaan olemme yhtenä rintamana. Toki tämä vaatii etukäteen yhteiset linjaukset ja kasvatusperiaatteet.

Olen onnistunut äitinä jokaisena niinä hetkinä, kun lapseni sanoo minua tyhmäksi. Tehtäväni ei ole olla kiva kaveri vaan aikuinen. Näin luon turvallisen, rakastavan ja sopivasti rajatun ympäristön lapselle kasvaa.

Yritän olla huutamatta ja provosoitumatta. Ja jos silti teen niin, pyydän anteeksi. Kahdeksan vuotias sanoo jo nykyisin itsekin, että lopetetaan huutaminen ja puhutaan asia selväksi. Jotenkin olisi surullista, jos huutaminen olisi ainoa haastavien asioiden kommunikointimuoto.

Pyydän anteeksi ja opetan lapset pyytämään anteeksi. Aina ei olla samaa mieltä ja erimieltäkin saa olla, silti sovitaan.

Vapaapäivina ja hetkinä voi luopua rutiineista. Koen, että ainakin esikoinen on tarvinnut aika tarkatkin rutiinit arkeen, jotta elämä rullaa eteenpäin. Vapaapäivinä nistä voi silti luopua ja pitää yöpukupäivän, syödä lettuja aamiaiseksi tai nkkua sisällä teltassa. Poikkeuksista huolimatta rutiineihin ja tuttuihin kuvioihin pääsee takaisin. Lisäksi "hullutteln" jälkeen rutiinit tuntuvat taas hyviltä.

Pidän parisuhteesta huolta. Tämän tiedän heikkoudekseni, kun vauva ja arki vievät mennessään. Toimiva parisuhde on kuitenkin toimivan perheen pohja, joten siitä pitää pitää huolta

 

[Janis77]

Meillä se on ainakin mennyt juuri niin, että se mikä toimi aikanaan 8-vuotiaan esikoisen kanssa, ei suinkaan ole välttämättä toiminut nuoremma, nyt 4-vuotiaan pojan kanssa. Vaikka molemmat ovat aikalailla herkkiä, tyttärellä on lähes ilmiömäinen synnynnäinen empatiakyky. Hän on myös ollut kielellisesti lahjakas pienestä pitäen ja pystynyt hyvin ilmaisemaan itseään, kertomaan harmituksen syyn ja ymmärtänyt myös perusteluja. Toisaalta hänen tempperamenttinsä on sellainen, että hän kokee harmitukset ja epäoikeudenmukaisuuden äärimmäisen voimakkaasti, jolloin reaktiot ovat todella rajuja, ja saattaa mennä aikaa ennen kuin hän rahoittuu sen verran, että hänen kanssaan pystyy juttelemaan. Muistan miten hän 2-3-vuotiaana huusi itkuisen raivonsa keskellä, että äiti, minä haluaisin jo rauhoittua, mutta en vain pysty. Tytär on myös ollut pienestä pitäen hyvin voimakastahtoinen, ja hänen kanssaan ollaan taistelu rajojen asettamisesta. Hänelle rajojen hyväkymisessä on auttanut kuitenkin se, että hän on saanut myös itse päättää asioita - juuri vaikkapa antamalla pari vaihtoehtoa, joista hän sai valita. Siinä hommassa on ollut johdonmukaisuus täysin välttämätön, jotta ollaan saatu asiat rullaamaan.

Poika taas on ollut huomattavasti joustavampi, mutta hänen kanssaan on ollut haastetta kommunikoinnin kanssa, koska pojalla on todettu kielellinen erityisvaikeus, mikä tarkoittaa sitä, että hänen on vaikea ymmärtää esim pitemmät ohjeet ja pelkän sanallisen selityksen varassa olevat perustelut. Vielä vuosi sitten saattoi olla, että jos hän itki, hän ei osannut selittää mitä oli tapahtunut, mikä harmitti tai mihin häntä sattui.

Koulukiusaamisasiakin on meille tullut jo tutuksi tyttären kanssa. Onneksi tytär on itse niin avoin, että on kertonut asiasta heti kotona. Tietyt luokan pojat ovat tuuppineet ja haukkuneet häntä, kaataneet maahan yms. Poikien näkökulmasta se ei liene kovinkaan suunnitelmallista, enemmänkin impulsiivista, joskus pojille tyypillistä nujakointia, eivätkä he itse välttämättä koe ollenkaan kiusaavansa, mutta tyttö kokee sen kiusaamisena. Hän ei voi käsittää, miksi joku haluaa töniä, satuttaa, ärsyttä toista. Juteltiin tästä kotona, ja tytär ihmetteli, miksi pojat haluavat häntä kiusata, vaikka hän ei ole tehnyt niille mitään. Selitin tyttärelle, että joskus kiusaaminen johtuu siitä, että ihmisellä itsellään on jostain niin paha mieli tai olo, että se purkaantuu epäreilusti johonkin ulkopuoliseen. Tyttären spontaani reaktio siihen oli, että jos niillä on jotenki huonosti asiat, voisiko hän jotenki auttaa!!! Juteltiin tästä tytön opettajan kanssa, joka on puuttunut kiusaamiseen. Hän tuumasi, että tyttölle on ehkä vaikea käsittää poikien toimintaa, koska hän ei itse koskaan kiusaa ketään, eikä halua kenellekään mitään pahaa. Hän kehui oikein, että tyttömme on kuin pieni aurinko - vilpitön, huomaavainen ja auttavainen (joskin varsin haaveileva ja hajamielinen - kröhöm). Niin kiva kuin olisikin ottaa kaikki kunnia omasta kasvatuksesta, moni noista hyvistä piirteistä tuntuu kumminkin olevan aika pitkälti synnynnäistä. Mutta kai sitä jotain on kuitenkin tehnyt oikein? Ainakin olemme kannustaneet aina tyttöä olemaan oma itsensä, kohtelemaan muita hyvin ja pyrkineet hyvän itsetunnon kehittymiseen. Ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä asioista, mitä me vanhemmat voimme osaltamme edesauttaa on, että lapsi kokee olevansa hyvä juuri sellaisena kuin hän on.

 

[*Lumo*]

Janis77, tuntui että kirjoitit meidän 8-vuotiaasta neitokaisesta :) Kovin on samanlaiset ajatukset hänestä. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, niin en voi kuin hämmästellä, miten upea persoona hän on. Helppo olisi sanoa, että on perinyt juttuja äidiltä tai ollaan osattu kasvattaa hyvin. Kyllä nuo ominaisuudet ovat ihan häntä itseään ja hyvä niin. Tuo 8-vuoden ikä on myös jotenkin ihana, kun lapsi todella alkaa olla oma persoonansa ja keskustelut alkavat olla jo syvällisiä.

No aika näyttää, millainen persoona tuolla masussa nyt kasvaa

 

[Siili]

Oon etukäteen aatellu että haluaisin ainakin olla aina kasvatuksesta samalla sivulla miehen kanssa, että ei tulis niitä ns. äiti kieltää ja isä lupaa tilanteita. Ja paljon ollaanki jo etukäteen juteltu siitä miten erilaisiin tilanteisiin pitäs suhtautua ja millasia sääntöjä meillä tulee lapsen kans olemaan. Halusin myös olla luotettava äiti lapselle ja halusin rakentaa sellaisen kodin jossa on hyvä ja turvallinen lapsen olla. Ja tietysti olis ihanaa olla paras äiti just minun lapselle, täydellinen ei koskaan voi olla mutta jos olisin hyvä niin sekin riittää :)