Kahden kulttuurin perheet?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja blinga
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ahaa, Tunisiassa tosiaan sitten vähän eri systeemit kuitenkin. Marokossahan ei oo yleistä asevelvollisuutta ollenkaan. Eli tuollaista ei tarvitse pelätä. 

Perintöasioihin liittyen vielä, ei se mullekaan henk.koht. mitenkään tärkeä asia ole ja meilläkin on oma omaisuus ihan täällä Suomessa. Mutta miehen perhe tietysti asuu siellä ja sitä kautta voi joskus jotain perintöasioitakin tulla. Meillä on myös todennäköisesti tarkoitus asua ihan Suomessa, mutta lähinnä tuota pidempää oleskeluaikaa ajattelen siitä näkökulmasta ettei voi tietää mitä tyttö haluaa aikuisena itse tehdä. En näe sitä mitenkään kaukaisena tai vieraana ajatuksena, että hän joskus haluaisi oleskella siellä pidempäänkin.

Mutta tosiaan, enemmän tuo "perhekirja" on miehelle sellainen ylpeydenaihe ja tärkeä juttu. Kun Suomessa asutaan ja eletään niin hänelle on tärkeää, että se marokkolaisuuskin on jotenkin virallisesti tunnustettu Marokossa :-)  
 
Muistakaa myös tarkistaa mikä maa tunnustaa kaksoiskansalaisuuden. Kaikki ei sitä tee, eli voi olla vain yhden maan kansalainen. "Suomalainenhan" voi olla muös muun maan kansalainen. Minun poika syntyi Thaimaassa, isä thaimaalainen, ja minä suomalainen.

Automaattisesti poika oli thaimaalainen, koska syntyi siellä, ja suomalaiseksi "pääsi" vain ilmoittamalla suurlähetystöön asiasta, luonnollisesti.
Kaksi passia siis on pojalla tätä nykyä ja Suomessa asutaan.
 
Itselle on jotenkin äärimmäisen tärkeää, että tuleva lapsi saa kaksoiskansalaisuuden. Tämä johtuu ehkä siitä, että asutaan isän kanssa eri maissa, ja yritän etsiä kaikkia mahdollisia keinoja kahden kulttuurin identiteetin luomiseksi pienelle. Onneksi tuon toisen kansalaisuuden saamisen pitäisi sujua lähestulkoon ilmoitusmenettelyllä, syntymä- ja isyystodistukset lähetystöön, josta prosessi sitten lähtee eteenpäin. Tosiaan, kaikki maat eivät kaksoiskansalaisuutta hyväksy, ja valinta on joko-tai.

Tuntuu, että itse olen paljon jääräpäisemmin ajamassa näitä kieli-, kansalaisuus- ja muita identiteettiin vaikuttavia asioita eteenpäin, ja lapsen isä ei vielä oikein osaa ajatella asioita niin pitkällä tähtäimellä...
 
Täällä uusi jäsen tähän ryhmään. Mieheni on väli-Amerikasta, mutta asunut jo yli 8 vuotta Suomessa ja yhdessä olemme olleet melkein tuon koko ajan. Meille on jo kolmas lapsi tulossa.

Avioliittomme on rekiströity kummassakin maassa jo pelkästään sen takia, että muuten mieheni ei olisi saanut lupaa omasta maastaan muuttaa pysyvästi Suomeen ja säilyttää silti kansalaisuuden. Mutta lapsemme eivät tule olemaan kuin suomalaisia, koska emme näe mitään hyötyä meidän tapauksessamme kaksoiskansalaisuudesta.

Kieli on meidän ainainen riidan aihe.  Yritän nykyään olla vähemmän painostamatta. Vaikka siis mieheni ei aktiivisesti puhu lapsille espanjaa, lapsemme kuulevat päivittäin espanjaa. Katsomme lastenohjelmia ja kuuntelemme musiikkia mieheni äidinkielellä. Ja isomman kanssa olemme alkaneet lukemisharjoitukset molemmilla kielillä. Yritän ajatella nykyään niin päin, että oli miehelleni hyvin tärkeää oppia Suomen kieli nopeasti ja hän onkin sen ansiosta saanut hyvän työn Suomesta ja vanhempi lapsemme oli hyvä opettaja hänelle aikanaan. Nyt lapsemme puhuu jo niin värikästä Suomen kieltä, että mieheni ei aina ymmärrä... :)

Uskonto on toinen kuohuttava asia, sillä mieheni on todella uskovainen ja minä täysi pakana. Haluan lastemme itse aikanaan päättävän mitä haluavat ja miehelleni tämä on sopinut. Hän haluaa kotimaassaan kastaa lapset katolilaisiksi, mutta pääasiassa mieheni harjoittaa Afrikasta peräisin olevaa santeriaa, jota opettaa lapsille kotona. Sitä kautta lapsemme oppivat jonkin verran yorubaa, mikä on kieli, jota uskonnossa käytetään.

Jos olisimme rikkaita, niin matkustaisimme mielellään toisten isovanhempiemme luo vaikka joka vuosi. Mutta emme ole. Mieheni on joutunut yksin käymään kotimaassaan ja vain harvoin on hänkään päässyt.

Joskus olen kateellinen suomalaisperheille, joilla molemmat isovanhemmat ovat lähellä ja jotka saavat apua kaikilta neljältä isovanhemmalta. Mutta taidan niinä hetkinä olla turhan optimisti, sillä ei kaikilla silti ole tukiverkkoa, vaikka koko iso suku olisi Suomessa. Rahasta on vain tiukkaa tällä hetkellä ja tuntuu raskaalta, että sen vähän rahan pitäisi riittää myös mieheni perheen auttamiseen, kun emme meinaa saada makkaraa leivän päälle itsekään. Ylitöitä pitäisi tehdä, mutta kuka hoitaa sitten lapset. On niin tärkeää olla lasten kanssa juuri nyt, kun he ovat pieniä.

Kaikesta huolimatta pidän elämäämme rikkaana ja lapsemme katsovat jo pieninä maailmaa suurin avoimin silmin, toisin kuin esimerkiksi naapurimme lapset. Uskon, että meidän (siis kaikken meidän monikultuuristen perheiden) lapset tulevat saamaan hyvät valttikortit elämässä selviytymiseen.
 
Moikka!
Näin lyhyesti vastattuna tutulta kuulostaa sinun ajatukset:)

Mieheni on kotoisin välimereltä, joten sinne ei sinäänsä ole pitkä matka ja halpoja turistilentoja menee miehen kotipaikkaan. Mutta rahaahan se kyllä kuitenkin vaatii jonkin verran kun haluaa kotimaasta ostaa vatteita jne tänne tuotavaksi.

Uskonto on meilläkin toisinaan riidan aihe. Ongelmahan on monikulttuurisissa perheissä se, että me suomalaiset ollaan niin maallistuneita ja ei koeta sitä uskontoa samalla tavalla tärkeäksi.

Minä olen ratkaissut asiaa sillä lailla, että annan miehen "pölpöttää" niitä omia juttujaan uskonnosta ja myötäilen vaan eli jos olen jotain toista mieltä (jota useasti näissä asioissa olen) en väittele vastaan, vaan oon vaan, että niin niin:). Arvostan kylläkin miestä, että hän kokee uskonnon tärkeänä, kuitenkaan olematta kiihkoilija:)

Me ei rahaa lähetetä hänen kotiinsa, koska eivät meidän apua tarvitse. Joskus pikkusiskolle ollaan ehkä 100 euroa lähetetty huvin vuoksi.
 
Täytyy ehkä harkita uskoon tulemista: mieheni uskonto oli hänelle kertonut, että odotan poikaa ja niin sanoi tänään lääkärikin.. :)

No ei taida vielä riittää mun uskoon tulemiseen. Teen juuri samoin kuin sinä Viivi- - annan hänen tehdä ja puhua omiaan ja näyttää myös lapsillemme. Mutta pidän omasta vakaumuksestani yhtä lailla kiinni, kun hän omastaan. Tiedostan myös, että uskonto on ollut miehelleni osaltaan perheen korvike täällä vieraassa maassa ja auttanut häntä asettumaan aloilleen ja kotiutumaan tänne. Eihän se koskaan ole pahasta, että ihminen uskoo hyvään.
 
Meillä on vähän eri asetelma: miekkonen on saksalainen pakana, eronnut katolisesta kirkosta pari vuotta sitten. Minä taas olen suomalainen ja luterilainen ja haluan ehdottomasti, että tuleva lapsemme kastetaan myös luterilaiseksi! Täällä Saksassa kun suomalaisten kohtauspaikkana on usein kirkko ja suomalainen seurakunta: on kauneimpia joululauluja, Suomi-koulua lapsille jne. Miekkonen ei haluaisi, että lapsi kastetaan, mutta minä sain jo tahtoni läpi. :)

Meillä kulttuurien törmäys näkyy lähinnä kielimuurina miekkosen ja perheeni välillä, vaikka kaikki puhuvatkin sujuvasti englantia. Silti välillä harmittaa omien vanhempien puolesta, kun eivät saa asioita aina niin sanottua, kun tarkottaisivat.
Samoin välillä miekkonen vielä jaksaa ihmetellä suorasukaisuuttani, sekä sitä, että en ole samanlainen hienohelma, kuin suurin osa hänen naispuolisista tuttavistaan! :D Kai sitä on suomalainen mökki- ja maaseutuelämä kouluttanut tätäkin eloveenatyttöä.
 
uusi jäsen tänne tulee nyt elikkäs minä oon suomalainen ja mies arabi, esikoinen aloittaa koulun nyt ja kaikki ollaan muslimeja. kommunikointikielenä on englanti ja esikoinen osaa suomea, englantia, arabiaa ja koulussa kolmantena vuotena alkaakin sitten ranska jota hän muutamia sanoja ymmärtää ja puhuu. itse en ole syntyperäinen muslimi mutta aikoja itten käännyin kun otin selvää asioista. miehen perhe puhuu arabiaa ja muutama osaa jotenkin englantia joten kielimuuri löytyy kun ranska ei ole hallussa kellään kunnolla eikä englanti. 
etu lapsilla mein perhees tulee olemaan kielitaito inshallah.
nyt kovast toivon et esikoinen sais vihdoin jossai vaihees toivomansa siskon tai veljen.
 
Ilmoittaudun myös tähän ryhmään, koska perheemme on monikulttuurinen.

Itse olen suomalainen muslimi, mieheni algerialainen muslimi ja tyttäreni suomalainen kristitty (ev.lut.). Olen kääntynyt islamiin myös hyvin pitkien aikojen mietinnän jälkeen, mutta tyttäreni saa aikanaan itse oman tiensä etsiä. Hän tietää paljon omasta uskostaan ja tietty näkee ja kyselee paljon, koska meille uskonto on tärkeä osa elämää.

Yhteistä lasta meillä ei vielä ole, mutta toivottavasti pian. Aikanaan on tarkoitus itse puhua tuleville lapsille suomea ja mies arabiaa, tällä hetkellä kotikielenä on englanti enenevässä määrässä myös suomi ja arabia. Mies puhuu myös ranskaa, mutta käytännössä se ei arkielämässä meidän elämässä näy. Hieman ruotsinkieliseltä alueelta kotoisin olevana lipsautan silloin tällöin sanan ruotsia ja joskus tulee vahingossa sana pari kroaattiakin, jota olen opiskellut aiemmin mielenkiinnon vuoksi. =D

Eli haastavaa voi olla kielenopiskelu, varsinkin kun puhetapani on nopea ja nuotti rannikon ruotsinkielisen alueen vaikka kieli suomi onkin. Mutta mitä tällä erikoisella perheellä on opetettavanaan on varmasti suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus.

 
Hei,


Täällä yksi perhe lisää! mies on amerikkalainen ja itse suomalainen. Meillä puhutaan englantia ja suomea niin ettemme sekoita kieliä. Poika puhuu sujuvasti englantia mutta suomi taas pikkasen takkuaa. Pikkusiskon ensisanat olivat myös englantia. Ymmärtävät molempia kieliä ja poika osaa jo yhdistää kielet joko isään tai äitiin.


meillä uskontona on ev.lut. mies ei kuulu mihinkään uskonnolliseen ryhmään. Vaikka hänen vanhempansa on hartaita kristittyjä. Hmm.. mitäpä vielä.. Meillä ei ole suunnitelmissa muuttoa Amerikkaan ainakaan pitkään aikaan. Meillä näkyvät molemmat kulttuurit ja juhlat/pyhät.
 
Takaisin
Top