Kahden kulttuurin perheet?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja blinga
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Moikka.
Olipas kivaa löytää tämmönen jutusteluketju. :)
Minun mies on Ghanasta kotoisin. Itseasiassa vielä siellä ja odottelen sekä vauvaa että häntä yksin. Raskaaksi tulin itsekin Ghanassa ollessa, mutta suurimman osan odotusajasta olen siis ollut Suomessa. Meillä on myös samanmoiset arvot ja ajatustavat lapsen kasvatuksesta ja siitä, että lapsi saa mahdollisuuden oppia 3-kieliseksi. Keskenään puhutaan englantia, mutta minä puhun lapselle suomea ja mieheni Pohjois-Ghanassa puhuttavaa kieltä. Tuntuu aika hurjalle, että ensimmäinen lapsi ja muutenkin on kaikkea uutta, niin sitten vielä pitää muistaa olla johdonmukainen tuossa kielijutussa. :D En kuitenkaan liian kunnianhimoinen ole tuon kolmen kielen kanssa. Mutta semmoista. Onko teillä muilla kokemuksia yksin odottamisesta? Melkein toivon ettei olisi :) On tämä aikamoisen rankkaa ollut. Mutta jostain sitä sisua ja vahvuutta kestää vastoinkäymisiä ja odottamisen kestämistä on löytynyt :)
 
Hienoa, että täällä on ketju monikulttuurisille perheille. Hämmentävää on ollut huomata, että kuitenkaan kaikki eivät huomaa olevansa monikulttuurisessa suhteessa vaikka toinen puoliso on eri maasta...ei se monikulttuurisuus ole todellakaan pelkästään sitä, että ollaan eri maanosista. Ja jos vaikka mies on afrikkalainen, se pitää sisällään monta eri maata ja vielä useampia kulttuureja. Tyttäreltäni oli joku kysynyt muutama vuosi sitten, että onko sun isä afrikkalainen? Tyttäreni vastas: miten tyhmä kysymys, en mäkään kysy sulta et onko sun isä eurooppalainen vaan esim, onko sun isä suomalainen? Niin, että ne miehetkin on varmaan aina jostakin tietystä maasta lähtösin sieltä afrikan mantereelta. 

Itse olen perustanut ensimmäisen perheeni kongolaisen miehen kanssa. Me puhuimme exäni kanssa englantia, minä lapsille suomea ja hän lapsille huonoa suomeaan tai lingalaa. Ystäviensä ja sukulaistensa kanssa hän puhui pääosin lingalaa, mutta myös Kongon virallista kieltä ranskaa. Minä taas puhuin sukulaisten ja ystävieni kanssa suomea ja englantia. Lapset kuulivat siis väkisinkin kaikkea näistä, neuvolassa tädit huomasivat jo ääntelystä kuinka vieraat kielet vaikuttavat ja suusta ei tullut perinteisiä suomalaisia äänteitä. Kumpikin lapsista oppi aikaisin puhumaan (monesti monikieliset oppivat yksikielisä hitaammin). Kumpikin käy ranskankielistä koulua ja vanhemmalla lapsella koulussa alkanut englanti on piece of cake, nuorempikin sitä osaa vaikkei ole päivääkään vielä koulussa opetellut.

Kun lapsella on ympärillään johdonmukaisesti tiettyä kieltä puhuvia henkilöitä, lapsi oppii puhumaan tämän tietyn henkilän kanssa käytössä olevaa tiettyä kieltä. Tämän luin vuosikausia sitten artikkelista, missä alle 10v. lapsi osasi sujuvasti 8 eri kieltä (äidin, isän, lastenhoitajan, koulun, neljän isovanhemman). Pääasia kielen käytössä on se, että se on myös henkilön oma tunnekieli, se millä osaa kuvata itseään parhaiten. Multa ei esim. millään onnistuisi ruotsin puhuminen niin hyvin, että sitä osaisin lapsille käytää puhekielenä :)

Itse kullttuurisista eroista voisi kirjoittaa vaikka kirjan :) Kaikki erothan ei tietenkään tule yksinään maan kulttuurin kautta, vaan myös toisen henkilön perhekulttuurista. Olin ehkä osittain naiivi sen suhteen, etteikö erot vois koitua liian isoiks. Osasin löytäa paikkani äitinä ja kongolaisen puolisona - mutaman vuoden ajaksi. Valitettavasti erot lopulta johti meidän suhteen eroon, erossa tullaan kyllä paremmin juttuun. Paljon opin itsestäni tuona aikana ja edelleen lapsilleni kuitenkin hyvää puhun exästäni ja hänen erilaisista tavoistaan olla vanhempi. 

Nykyinen puolisoni on myöskin lähtöisin Afrikan mantereelta, Somalimaasta. Hän on kuitenkin asunut suomessa 2/3 elämästään, joten  on myös hyvin suomalainen. Monikulttuurinen tapaus mun mielestä jo alkuunsa. Hänellä on entuudestaan suomalaisen kanssa lapsi ja nyt meille on tulossa yhteinen. Hän on ollut pahoillaan, kuinka ei lapselleen puhunut somaliaa ja nyt aikoo tehdä siinä poikkeuksen (englanninkielisessä koulussa tyttö kyllä käy).

Sanon suoraan, että taistelua käydän joistakin asioista perhe-elämään, lasten kasvattamiseen, tulevan lapsen nimeen, uskontoon jne liittyen. Kuitenkin hyvässä hengessä. Kummatkin ollaan jääräpäitä, mutta tiedetään myös että kumpikin yrittää ajatella lapsen ja lasten parasta. Päivä kerrallaan näistä selvitään. Rakkaus ei aina yksin riitä, mutta kun on myös tahtoa niin se auttaa paljon!   
 
Niinhän se on ja onhan jo Suomessakin monia kulttuureja riippuen mistäpäin tulee. Mutta huomasin kyllä keväällä Ghanassa, että kun englanti ei ole kummankaan tunnekieli niin tuli jo silloin monia väärinkäsityksiä ja riitely oli aika kauheaa juuri niitten väärinkäsitysten ja -ymmärrysten takia. Mutta päivä kerrallaan tosiaan ja rakkaus ja tahto olla yhdessä auttaa paljon. Uskon että tuleva lapsi yhdistää meitä ennestään ja vahvistaa rakkautta. Vielä kun saisin sen miehen tänne vahvistumaan mun kanssa :D Senkin asian kanssa on mentävä päivä kerrallaan ja toivottava.

Mulle on kyllä tosi helpotus kun löysin tämän ketjun, koska kaveripiirissä on yksi suomi-englanti pariskunta, mutta ei yhtään sellaista jolla olisi lapsi tai lapsi tuloillaan. Ja vertaistuki on aina tärkeää.

Onnea odotukseen ja tsemppis raskailta tuntuviin päiviin :)
 
Tuosta maanosien nimien käytöstä, onhan se aika yleistä että muiden kuin oman maanosan maista vaan käytetään helposti sitä maanosan nimeä. Varmasti myös Afrikan maissa paljon käytetään nimitystä "eurooppalainen" sekä ranskalaisesta tai vaikkapa italialaisesta. Toki ymmärrän, että sillä on hyvinkin paljon merkitystä mistä Afrikan tai Euroopan maasta ihminen on kotoisin, onhan ne niin erilaisia kuitenkin. Mutta jos joku ulkopuolinen kysyy minulta, onko mieheni Afrikasta niin vastaan kyllä. Yleensä sitten tarkennan perään, että mistä Afrikan maasta.

 
 
Meillä on myös kaksikulttuurinen perhe, minä suomalainen ja mieheni on Kamerunista, läntisestä Afrikasta. Alussahan kaikki toisessa kulttuurissa oli kovin kiehtovaa ja jännää, mutta vähitellen sitä on oppinut myös huomaamaan, mikä on kulttuurista ja mikä tullut esim. kasvatuksesta, kuten Yppy tuolla aiemmin myös mainitsi. Ollaan molemmat aika samoilla linjoilla kasvatuksessa, uskonto ja moraalikysymykset tosin aiheuttavat välillä hieman päänvaivaa. Olen itse avoin uskontojen suhteen, vaikken itse minkään uskonnon edustaja ole. Mieheni taas on katolilainen ja haluaa pojan aikanaan kastaa myös katoliseen kirkkoon. Ei siis olla kastettu poikaa tähän "valtionkirkkoon". Minusta taas hänen tulisi saada itse päättää, mihin uskontoon haluaa lähemmin tutustua, kunhan kasvaa. Tästä aiheesta meillä riittää aina paljon väännettävää.
Lisäksi itse olen hyvin liberaali ja avoin, kun mies taas on - ehkä juuri tuon katolilaisuutensa sekä myös kultturitaustansa myötä - vähän jyrkempi, esimerkiksi asenteissa homoseksuaalisuuteen. En kuitenkaan halua vaivata etukäteen päätäni näillä asioilla, jos tuottavat ongelmia ja erimielisyyksiä kasvatuksessa, niin ne ratkotaan sitten. No panic. ;)
Oletteko te muut päässeet viemään pikkuista näytille sinne kaukomaiden mummolaan, mikäli Suomessa asutte? Itseäni harmittaa, etten ole päässyt vielä tapaamaan mieheni sukua, kun matkustaminen Afrikkaan ei ole kovin halpaa. :( Innolla siellä kyllä odotellaan, että koska tullaan käymään. Toki itselläkin halu päästä heihin paremmin tutustumaan on kova! :)
 
Niinhän se on, että myös kasvatus ja uskonto vaikuttaa ihmiseen. Meillä on nyt 5 viikkoinen poika, mutta lapsen isä ei oo päässy vieläkään Suomeen tulemaan. Tämän kuun lopuun tähdätään, siellä on lentolippu-rahojen kerääminen käynnissä. Noh, eipä sitäkään auta stressata, hän saapuu meiän luokse kun ehtiipi.

Mulla toki tekee mieli mennä näyttämään vauvaa ja moikkamaan Ghanan mummoa, ukkia ja tätejä ja setiä mutta saa nähä millon on tarpeeksi rahaa lähtee reissaamaan. Ja siellä päässäkään ei olla rikkaimmassa perheessä, niin hankalaa on heidänki tulonsa tänne. Itse olin Ghanassa viime kevään ja sitä edeltävän, niin oon heihin jo tutustunu ja ikävä on suuri! :/

Onneksi on tämmönen keskustelu-juttu täällä netissä niin saa jakaa mietteitä samankaltaisessa tilanteessa olevien kesken :)
 
Hei, ajattelin liittyä mukaan keskusteluun, vaikken ihan traditionaalinen kahden kulttuurin perheen edustaja olekaan. Olen siis tuleva yksinhuoltaja, laskettu aika toukokuun lopulla. Asun tällä hetkellä Väli-Amerikassa, mutta tulossa Suomeen enemmän tai vähemmän pysyvästi ennen synnytystä, koska työsopimus täällä loppuu muutaman viikon päästä. Lapsen isä on paikallinen ja haluaa olla tämän elämässä mukana, mutta pariskuntaa meistä ei enää tule.

Mieltä askarruttaa aika samanlaiset kysymykset, kuin mitä tästä keskustelusta luin. Minulle on tärkeää, että lapsi oppii tuntemaan myös lattarijuurensa, ja kielikysymykset tai matkat isän ja isovanhempien luokse pyörivät paljon mielessä. Haluaisin kovasti, että lapsi oppisi puhumaan espanjaa, ja hetken jo ajattelin, että neuvoista huolimatta voisin sitä puhua lapselle itse. Tajusin sitten kuitenkin, että vaikka nyt useiden täällä vietettyjen vuosien jälkeen puhun sitä todella sujuvasti, kielitaito alkaa rapistua Suomeen muuttaessa ja kielen käytön vähentyessä, ja loppujen lopuksi tekisin vain karhunpalveluksen lapselle. Minua kuitenkin huolettaa paljon, miten lapsi oppii kommunikoimaan isän ja isän puolen suvun kanssa - pelkästään skype-keksustelujen kautta muutaman kerran viikossa kielitaito ei taida niin kovasti kehittyä. Toki vien mukanani täältä kirjoja ja musiikkia, jotta lapsella syntyy jonkinnäköinen kosketuspinta kieleen ja kulttuuriin.

Tiedän, että usein samankaltaisissa tapauksissa suositellaan lapsen laittamista ko. kieliseen päivähoitoon, tai hoitajan tms. palkkaamista, mutta taloudellisista syistä tämä ei taida olla meidän tapauksessa mahdollista. Samasta syystä huolettaa tämä toiseen kulttuuriin tutustuminen, kun edes vuosittaiset matkat miehen kotimaahan eivät tule kysymykseen, ja haluaisin kovasti, että lapsi tuntisi molemmat kulttuurit yhtälailla omakseen.

Nämä lienevät asioita, mistä ei pitäisi liikaa huolehtia etukäteen, käytäntö muotoutuu sitten sellaiseksi kuin muotoutuu. Happymama, hienoa huomata, että selvisit odotusajasta yksin, itsellä siinä suhteessa samankaltainen tilanne, ja auttaa kun ajattelee, että muutkin ovat selvinneet!

 
Me ollaan onnekkaassa asemassa, kun ollaan päästy reissaamaan Marokkoon aika useinkin. Tytön syntymän jälkeen ollaan nyt käyty tähän mennessä kaksi kertaa ja lisäksi anoppi on vieraillut meillä kolmesti. Muuten sitten juttelevat paljon netin välityksellä, mikä on kyllä tosi tärkeää! Nyt viimeksi Marokon mummon tullessa Suomeen tyttö ihan selvästi lentokentällä tunnisti hänet! Myös arabian kieli kehittyi todella paljon parin viikon aikana kun anoppi oli täälllä. Tyttö oppi valtavasti uusia sanoja, jotka jäivät puheeseen anopin lähdön jälkeenkin. Itsekin olin tästä yllättynyt! 

Ajattelisin, että tuossa toisen kotimaan ja sen perinteiden tuntemisessa tärkeässä osassa on se, kuinka toinen maa näkyy ihan lapsen arjessa. Luulisin, että jos asiasta alusta saakka puhutaan ja sitä pidetään tärkeänä niin siitä muodostuu tärkeä myös lapselle. Toki nuo nettikameran välityksellä tapahtuvat keskustelut on ihan älyttömän tärkeitä, varsinkin jos ei ole mahdollisuutta matkustaa toiseen maahan usein. Muita keinoja Cassavalle voisi olla ainakin mahdollisuuksien mukaan etsiä täältä Suomesta itselle tuttuja tai ystäviä, jotka olisivat kotoisin samasta maasta. Niin ainakin kieli saisi vahvistusta. Se, että itse puhuisit muuta kuin omaa äidinkieltä ainakaan pääkielenä lapselle ei mun henk. koht. mielipiteeni mukaan oo järkevää. Toki voihan sitä kirjojen lastenohjelmien, laululeikkien jne. avulla tuoda arkeen "kielikylpymäisesti". Siitä ei luulisi olevan haittaa! 
 
En voi kun nostaa hattua sinulle, Happymama. Yksin selviytyminen pienen vauvan kanssa ei varmasti ole helpoimmasta päästä. Muistan itse, miten rankka juuri ensimmäinen kuukausi oli vauvan kanssa enkä olisi selvinnyt ilman mieheni tukea.

On varmasti rankkaa, kun voi vaan odotella miestä saapuvaksi Suomeen. Ja kallistahan se reissaaminen sinne päin on. Minun ukkonikaan ei ole kohta neljään vuoteen päässyt käymään kotonaan, joten voin vain kuvitella, millainen ikävä on puolin ja toisin. Helpottaisi suuresti, jos saisi kunnollisia töitä, että voisi laittaa säästöönkin rahaa tulevaa reissua varten. Lisäksi mieheni vanhemmat ovat jo suhteellisen iäkkäitä, joten olisi hienoa päästä viemään poika Afrikan mummolaan pian!

Cassava, olen samaa mieltä Yumnan kanssa siinä, että pienetkin asiat ja kosketuspinnat isän kulttuuriin voivat olla hyvinkin merkittäviä - varsinkin jos se ei ole jokapäivä läsnä. Vertaistuki voisi olla myös tärkeää sekä äidille että lapselle - sitä kauttakin on lapsen mahdollista tutustua siihen toiseenkin kulttuuriin. Ainakin kielen puolesta jotain espanjalaisia ryhmiä voisi löytyä. Itse olen ainakin huomannut, että maahanmuuttajaryhmiin tai -porukoihin on joskus jopa helpompi hakeutua kuin supisuomalaisiin. Onko teidän paikkakunnalla jotain monikulttuurisuustoimintaa tai -ryhmää? Sitä kautta varmasti voisi jotain samanhenkisiä ihmisiä löytyä. Tsemppiä! Uskon, että selviydyt loistavasti ja että ongelmiin löytyy jonkinlainen ratkaisu ajan kuluessa. Älä panikoi, it will go well! :)
 
Nyt vasta huomasin tällaisenkin ketjun, kiva! Eli itse suomalainen (duuh!) ja mies hollantilainen. Olemme kyllä niin samanlaisia molemmat, mitään kulttuurien törmäyksiä ei ole tullut näiden 12 vuoden aikana vastaan. Lapsestamme tulee ilman muuta ainakin kaksikielinen. Kotikielemme on hollanti, mutta haluan ilman muuta että lapsi oppii myös suomenkielen (mitä nyt hieman huonontuneella kielitaidollani kykenen opettamaan).
 
Meille on elokuussa tulossa esikoinen ja nämä monikielisyysasiat ovat kyllä mietityttäneet. Mieheni on belgialainen ja äidinkielenään hänellä on flaami. Yhteisenä kielenä meillä on englanti. Itse ymmärrän jonkin verran flaamia ja mieheni ymmärtää hieman suomea. Kovasti haluaisimme pyrkiä siihen, että molemmat puhumme äidinkieltämme lapselle, mutta kun keskenämme kommunikoimme englanniksi, epäilyttää että se englannin kieli lipsahtaa muutenkin enemmän käyttöön. Ehkä eniten mieheni epäilee, että hänen ei sitten oikein tule puhuttua flaamia kun ei se ole ollut hänellä jokapäiväisessä käytössä moneen vuoteen. Suomessa kun asutaan niin itse pystynen varmaan helpommin pitäytymään suomen puhumisessa lapselle, kun sitä kuulee ympärilläkin. Ja tärkeää olisi, että lapsi oppisi myös flaamin hyvin, jotta pystyy kommunikoimaan belgian puolen sukulaisten kanssa, he kun vähemmän englantia puhuvat. No, kyllähän me vierailemme siellä melko usein, joten siinäkin tulee kielikylpyä. Ja skype-yhteys on miehen vanhempiin viikoittain. Ehkä tämä(kin) on asioita, joita tulee murehdittua ihan liikaa etukäteen...

Meillä on onneksi kutakuinkin yhteneväiset näkemykset lapsen kasvatusasioista. Kulttuuritörmäyksiä tulee varmaan sitten enemmän Belgian mummolassa vieraillessa. 

 
Joo, kyllä minä oon itselleniki hattua nostanu hiljaisesti henkisesti. Mutta tosissaan, ei oo helppoa ollu ja kun koko ajan on epävarmaa avomieheni tänne saapuminen ja vauva on päivä päivältä jotenki haastavampi..tai vaativampi, niin kyllä tässä kaveri ois tarpeen. En muista mainitsinko, mutta ollaan vauvan kanssa onneksi saatu asua mun vanhempien luona ja tukea sekä seuraa on lähellä. Mutta yöt menee yksin vauvan kanssa ja toki ikävä vaivaa myös. Sekin, että olisihan se ihanaa kun vauva saisi tutustua isäänsä ja saataisiin olla yhessä perheenä, oishan se ihaninta. Mutta kaipa se niin on, että kärsivällisyys palkitaan jne. :) Onneksi on tuo pienoinen, joka pitää mielen hyvänä ja terävänä. Ja perhe ja suku lähellä.

Asuin aiemmin Vaasassa, tulin jouluksi Sotkamoon synnyinpaikkakunnalleni joulukuun puolivälissä ja suunnitelmista poiketen jäin synnyttämään tänne. Pikkusiskoni oli mukana synnytyksessä ja ekan viikon asuimmekin hänen luonaan. Muutimme mummolaan, koska täällä oli meille huone ja niin ollen pieni oma rauha. Onhan tämäkin osittain rasittavaa, olla ns. toisten nurkissa ja ilman sitä oikeaa omaa rauhaa, mutta tällä hetkellä tuntuu tosi hyvälle ja parhaalle ratkasulle minkä oon pitkään aikaan tehny. Jos yksin asuisin vauvan kanssa, olisi mieli enemmän maassa ja vaikeampaa erityisesti henkisesti. Että kyllä tuolla lapsella melkoisen ihanat isovanhemmat ja tädit ja eno on. :')

Huih, tulipas avauduttua. :D En tosiaan muista oonko aiemmin nuita juttuja kertoillu täällä, että pahoittelen jos tuli uusintaa. :)

Kyllä meillä kaikilla varmasti omat hankaluudet on, mutta olen ilman muuta sitä mieltä että meillä on myös suuret rikkaudet ja etenkin lapsillamme. Monikulttuurisuus on hieno asia :) Ja edelleen tuntuu mahtvalle, että on tällainen juttelupaikka missä voi jakaa asioita samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa :)
 
Hei kaikki!

Minäkin ilmoittaudun mukaan keskusteluun, kun tälläisen viestiketjun löysin. :)

Eli meillä kanssa on monikulttuurinen perhe, itse olen suomalainen ja mies on nigerialainen. Meillä on pian 2v täyttävä poika ja toinen tuloillaan. Lisäksi kotiamme asuttaa koira.

Kieliasioita itsekin pohdimme paljon varsinkin esikoista odottaessa, meillähän yhteisenä kielenä on englanti, vaikka mies suomea puhuukin jonkin verran. Olemme kuitenkin päätyneet tähän, sillä englantia käyttäessämme molemmat ovat ns. tasa-arvoisessa asemassa, kumpikaan ei käytä äidinkieltään. Pojalle molemmat puhumme omaa äidinkieltämme, eli minä suomea ja mies yorubaa. Tietysti hän siinä sivussa oppii myös englannin, vaikka emme sitä kumpikaan hänelle aktiivisesti puhu.

Ja hienosti on sujunut. Olen ihan yllättynyt, kuinka nopeasti poika on oppinut puhumaan, ja paljon. Enimmäkseen höpöttelee itsekseen suomeksi (sitä tietysti osaa parhaiten, kun suomessa ollaan) ja tietysti minulle juttelee suomeksi. Isänsä kanssa sitten osaa jo vaihtaa yorubaan, joskus tietysti menee sanat ja kielet sekaisin, mutta erittäin hyvin meillä on mennyt, vaikka kolmea kieltä päivittäin kuuleekin. Poika ei itse varsinaisesti englantia puhuessaan käytä, ainoastaan koiraa komentaa englanniksi :) ja joskus lauleskelee myös.

Eli halusin vain sanoa, että kielet ovat ehdottomasti rikkaus. Niiden puhumisessa kannattaa vain olla johdonmukainen, niin lapsetkin oppivat nopeasti kenen kanssa mitäkin kieltä puhutaan. Samoin oppivat kielen kunnolla, kun sitä puhuu pääasiassa vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden äidinkieli se on. :) Tällaista nyt mielen päällä ensialkuun.
 
Moikka kaikille!

Kiva tietää että muutkin pohtii näitä asioita :)

Meilläkin on monikulttuurinen perhe, olen suomalainen (suomenruotsalainen) ja mieheni Nigerialainen. Meillä on 1v1kk ikäinen valloittava tyttö ja toisen lapsen laskettu aika ensi kuun puolessa välissä :)

Meillä kotona puhutaan vaikka mitä kieliä, mutta pääasiassa ruotsia, englantia ja yorubaa. Siinä ohessa tyttäremme tosin kuulee mm. nigerian pidginiä, suomea ja hausaa. Tyttäremme on pikkuhiljaan alkanut sanomaan enemmän ja enemmän sanoja ja olemmakin huomanneet että sieltä tulee sanoja eri kielillä :) Minulle tytär aina sanoo "Hej!", "tack", "heido", "mamma" jnejne. kun taas miehelleni tytär hokee "Hi!", "baba", "yes" jnejne. Vaikka hän onkin vasta pikkuinen, niin tuntuu siltä että hän on "hoksannut" että jotain eroa näillä on.
 
Moikka kaikille!

Kiva tietää että muutkin pohtii näitä asioita :)

Meilläkin on monikulttuurinen perhe, olen suomalainen (suomenruotsalainen) ja mieheni Nigerialainen. Meillä on 1v1kk ikäinen valloittava tyttö ja toisen lapsen laskettu aika ensi kuun puolessa välissä :)

Meillä kotona puhutaan vaikka mitä kieliä, mutta pääasiassa ruotsia, englantia ja yorubaa. Siinä ohessa tyttäremme tosin kuulee mm. nigerian pidginiä, suomea ja hausaa. Tyttäremme on pikkuhiljaan alkanut sanomaan enemmän ja enemmän sanoja ja olemmakin huomanneet että sieltä tulee sanoja eri kielillä :) Minulle tytär aina sanoo "Hej!", "tack", "heido", "mamma" jnejne. kun taas miehelleni tytär hokee "Hi!", "baba", "yes" jnejne. Vaikka hän onkin vasta pikkuinen, niin tuntuu siltä että hän on "hoksannut" että jotain eroa näillä on.
 
.... enpäs kerennytkään kirjoittamaan loppuun asti ennenkun kone päätti lähettää viestin :)

Eli ainoa asia mikä meitä on askarruttanut onkin se, miten hyvin tyttäremme tulee oppimaan suomea. Sitä ei meillä käytännössä puhuta, vain jos sattuu olemaan suomekielisiä vieraita. Oppiikohan tyttäremme riittävästi suomea näin (+ eihän sitä lauluista, lastenohjelmista jne. voi välttyä....), vai pitäisikö hänen esim. käydä suomekielinen eskari. Näitä asioita pohdimme, mutta jotenkin tuntuu vielä niin kaukaiselta :)
 
Susanna86: jos kerran Suomessa asutte, niin lapsi ei varmasti voi välttyä kontaktilta myös Suomen kieleen. Voihan sitä miettiä suomenkielistä esikoulua, jos siinä vaiheessa tuntuu, että kieli ei ole päässyt ollenkaan kehittymään. Ilmeisesti olette kuitenkin ruotsinkielistä koulua miettineet?

Itse olen stressaillut tästä kielen oppimisesta, kun paikalla ei ole toista ihmistä vierasta kieltä koko ajan aktiivisesti puhumassa. Nyt olen päättänyt olla stressaamatta enempää, lapsi tulee oppimaan sen minkä tulee oppimaan skypen, vierailuiden ja muiden kontaktien kautta kielen ja kuttuurin kanssa. Sen verran hyvää tuuria on nyt ollut matkassa, että ainakin ensimmäisen vuoden ajaksi vierailut puolin ja toisin näyttäisivät onnistuvan 3-4 kk välein, eli jonkinlainen kosketuspinta saadaan luotua myös toiseen kulttuuriin. Myös lapsen isä alkoi nyt vihoidn ottaa tämän kielikysymyksen enemmän tosissaan, kun tuttujensa elävien esimerkkien kautta sai selville, ettei se kielen oppiminen nyt ihan itsestään tapahdu ja lapsi saattaa vaikkapa omasta tahdostaan kieltäytyä puhumasta vierasta kieltä. Tämän seurauksena Suomesta löytyi hänen puolen kaukaisempaa sukua, joilla on myös pieniä lapsia ja joihin yritän nyt sitten olla yhteydessä Suomeen palattuani. Eli ainakin jotain kontaktia saadaan toivottavasti järjestettyä myös toiseen kulttuuriin, ja täytyy vielä katsoa jos löytyisi jotain monikultuurisuusryhmiä mihin osallistua. Alkupaniikin jälkeen nyt ainakin tuntuu vähän rauhallisemmalta näiden kielikysymysten suhteen. Synnytykseenkin on vielä melkein pari kuukautta, ja eiköhän näistäkin asioista monet lähde sitten rullaamaan itsekseen kun lapsi on jo maailmassa...
 
Moi! Mulla olis tämmönen kysymys, johon luulen, että tästä ketjusta löytyis ihmisiä, jotka osaa vastata:)

Eli miten olette tehneet/teette, kun vauva syntyy, hankitteko lapselle kahden maan kansalaisuuden? Miten se tapahtuu? Tai jos ette kansalaisuutta hanki, ilmoitatteko vauvan syntymästä kuitenkin toisen maan suurlähetystöön tai vastaavaan?

Me olemme mieheni kanssa naimisissa vaan Suomessa eli emme ole rekisteröineet avioliittoa hänen kotimaassaan Tunisiassa. Nyt meille on syntymässä lapsi ja hänestähän automaattisesti tulee Suomen kansalainen, koska hän syntyy täällä ja minä olen Suomalainen.

Askarruttaa vaan mieltä, että pistäisikö meidän ilmoittaa hänen syntymästä johonkin. Tunisian kansalaisuutta emme hänelle tarvi, koska asumme Suomessa.

Entä avioliitosta, oletteko kaikki rekisteröineet avioliiton toiseen maahan Suomen lisäksi?

 
Mun mieshän on Marokosta, missä on varmaan aika samanlaiset systeemit (ainakin näin voisin kuvitella) kuin Tunisiassa joten vastaanpa tähän Viiville. Eli meidän avioliitto virallistettiin Marokon Suomen suurlähetystössä kun tyttö oli joku vuoden ikäinen. Jotain papereita sinne tarvittiin, muistaakseni mun siviilitodistus ranskankielellä sekä meidän avioliittotodistus. Sitten vaan nimet paperiin ja se oli siinä. Sen jälkeen kun avioliitto oli virallistettu, niin saatiin tyttökin merkityksi meidän viralliseen marokkolaiseen "perhekirjaan", jossa on siis meidän koko perhe merkittynä samoissa kansissa. Sitä varten tarvittiin muistaakseni tytön syntymätodistus ja sekin tapahtui suurlähetystössä. 

Miehelle tämä koko juttu oli tärkeämpi kuin mulle. Hän sitten kaiken järjestelikin ja selvitti sitä varten. Toki siinä mielessä on munkin mielestäni hyvä juttu että lapsetkin on jotenkin virallisesti merkitty miehen kotimaan kirjoihin, että heillä on sitten esim. perinnölliset oikeudet toisessa kotimaassaan. Ja lisäksi myöhemmässä vaiheessa jos vaikka haluaa asua siellä pidemmän aikaa niin se on helpompaa kun on jo valmiiksi virallisestikin maan kansalainen. 
 
Kiitos vastauksesta:) Tunisia ja Marokko on näissä asioissa varmasti melko samanlaisia. Mä en mielellään kansalaisuutta meidän pojalle halua sen takia, että kun hän aikuisena menee Tunisiassa käymään, ei tarvi viranomaisten kanssa setviä mm. armeija-asioita.

Tunisiassa on tällä hetkellä ollut tehovalvonta noiden armeija-asioiden suhteen enkä halua tulevaisuudessa, että meidän poika pidätetään kun hän tulee Tunisian tulliin:)

Perimisasiat toki olisi mukava olla kunnossa, toisaalta meidän oma omaisuus on täällä Suomessa ja elämää olisi tarkotus viettää täällä. Tunisia pidetään semmosena lomapaikkana. Toki asiat voi aina muuttua..

Taidan ottaa selvää muutamasta asiasta vielä suurlähetystöstä ja asianajajalta, joka osaa kertoa noista perimisasioista tarkemmin, koska tämähän ei ole tämän päivän asia..koska kansalaisuuden/rekisteröinnin voi tehdä myös myöhemmässä vaiheessa
 
Takaisin
Top