Joutuuko vanhemmaksi tullessa laittamaan oman itsensä syrjään?

[Iiris92]

Itsekin koen että lapsen temperamentti vaikuttaa siihen miten mukaan ottaminen kaikkialle onnistuu. Mä oon tykänny aina harrastaa paljon urheilua ja itselle suurin elämänmuutos lapsen saamisessa oli varmaan just se, että oma liikunta romahti ihan minimiin. Pari viikkoa ennen laskettua aikaa kävin vielä salilla. Mutta vauvan synnyttyä ei mikään liikunta onnistunut, ensimmäisten viikkojen takia johtui toki omista synnytysvammoista, ettei liikunta onnistunut kun en pystyny edes istumaankaan viikkoihin. Ja oon siis itsellinen vanhempi niin ei ole sitä toista vanhempaa, jolle lapsi jättää säännöllisesti oman urheilun ajaksi.

Mutta siis tuonne salillehan olisi voinut mennä vauvan kanssa, kuten moni muukin käy siellä kyseisellä salilla vauva mukanaan, mutta ei olisi onnistunut mun pikkuisen kanssa. Kaupassakaan en hänen kanssaan voinut käydä vauva-aikana. Hän nimittäin itki todella paljon, tuskastui, ei kestänyt mitenkään olla esim vain pötköttämässä vaunussa, halusi sieltä pois maahan, syliin, minne vain pois vaunusta. Salilla käyntiä olen sittemmin jatkanut, ja olen ihan ihmeissäni, kun siellä on paljon ihmisiä vauvojen kanssa, jotka siis pötköttävät koko ajan vaunukopassaan rauhallisena, hiljaisena ja tyytyväisen oloisena Olin myös yksissä häissä vieraana, siellä oli kaksi vauvaa mun lapsen lisäksi ja heistä ei kuulunut pihaustakaan, kun minä taas kanniskelin suurimman osan ajasta sylissä omaani kun häntä niin itketti tai juoksin hänen perässään kun hän konttaili menemään. Muut vauvat viihtyivät sylissä tai istumassa

En oikein enää kunnolla muista aikaa ennen lasta, mutta veikkaan että mulla oli mielikuvissa se että sitten käydään vauvan kanssa yhdessä kaupoilla, kahvilla, käydään salilla (kun olin ne muut siellä vauvan kanssa nähny ) ja todellisuus oli sitten varsin eri, eli että jotta sain tehtyä noita asioita, piti vauvan jäädä hoitajan kanssa kotiin ja minä lähdin yksin kauppaan tjsp. Niin ja siis hän myös vihasi vauvana autossa olemista, eli jos jonneki ajettii, se oli suoraa huutoa vain.

Mutta mutta, vauvavuoden aikana päästiin kuitenkin yhdessä vauvajoogaan, ja se oli ihan parasta, sillä vauvajooga alkoi vauvan ollessa 6 kk, ja hän oli silloin oppinut konttaamaan, niin se oli luksusta, kun hän konttaili siellä menemään ja tutkimaan paikkoja turvallisessa tilassa, kun minä sain joogailla ihan rauhassa tunnin verran Siinä oli hälle selkeesti niin paljon viihdykettä, kun sai itse toimia ja tutkia ja jopa "seurusteli" toisen samanikäisen lapsen kanssa siellä. Ja parasta vauvavuodessa myös oli pitkät päiväunilenkit, vaikka siis hereillä ei mitenkään vauva kärsiny olla vaunussa/rattaassa, niin liikkuvissa vaunuissa tykkäsi nukkua ja mä sain joka päivä siten pitkän kävelylenkin Nykyäänhän nuo rataslenkit ei onnistu ku hän ei enää nukaha rattaisiin ja tosiaan hereillä ollessa hermostuu alta aikayksin siellä istumiseen, kuten syntymästään lähtien

Jos saan toisen lapsen, niin nyt olen valmistautunut ihan eri tavalla, eli todellisuus ei tule vastaamaan yhtään mun hattaraisia kuvitelmia.

Tästä tuli ihan superpitkä kirjoitus, alkuperäiseen kysymykseen en tainnu oikein vastata, mutt en oikein osaa sanoa, laitoinko itseä syrjään, mutta niin siis on käynyt että aiemmin itselle tärkeä asia (runsas liikkuminen) on jäänyt pois ja se aiemmin oli mulle iso kolahdus. Nyt olen tottunut asiaan paremmin, mutta välillä edelleen koen itseni joksikin muuksi kuin itsekseni, kun tää vähäinen liikunnan määrä ei tunnu yhtään omalta. Jos 5 vuotta sitte joku mulle ois sanonu miten vähän nykyään liikun, en olisi uskonut. Ja siis en oo ikinä kärsiny mistää kivuista, nii tuntuu että kroppaa nykyään kolottaa paljon enemmän ja uskon sen johtuvan liian vähästä liikunnasta

 

[Tinkerbell]

Minulla on vasta yksi lapsi, mutta koen, että hänen kanssaan voin nimenomaan olla oma leikkisä, höpsö, iloinen ja aidoin itseni. Eli sen sijaan, että olisin joutunut laittamaan itseni syrjään, olen tullut yhä enemmän itsekseni, kun on joku sellainen, joka lähtee juttuihini mukaan ja ilahtuu höpöttelystä, nauraa ja pelleilee kanssani.

Hänen edessään ei tarvitse esittää yhtään mitään, näyttää tietynlaiselta, tai jotenkin ”varoa” itseään. Tähän varmasti vaikuttaa se, että lapseni on temperamentiltään juuri sellainen kuin minä, joten ihan pienestä asti häneen ja hänen kanssaan on rakentunut keskinäinen ymmärrys, jota en osaa edes sanoin kuvailla.

Tottakai hänen tarpeensa jyräävät omieni edelle useissa tilanteissa, mutta en niissäkään koe, että olisin jatkuvasti syrjässä, vaan valitsen, että vielä tässä vaiheessa odotan itse, sen sijaan, että odotuttaisin häntä.

Ainoa asia, minkä koen hieman harmilliseksi, on matkustelun mahdollinen haastavuus, eli en viitsi/jaksa lähteä ulkomaille pienen kanssa, vaikka itse rakastan reissaamista! Tiedän kyllä, että senkin aika koittaa myöhemmin, ja jos viitsisi nähdä vähän isomman vaivan, niin kyllähän sekin olisi mahdollista. Mutta tämän kiinnostuksen kohteen olen nyt laittanut syrjään suosiolla, ainakin vielä hetkeksi.

 

[Vargynja]

Tosi hyvä pointti tuo, että lapsen luonne ja se, mitä vanhempi haluaisi tehdä vaikuttaa varmasti paljon! Varmasti tulee herkemmin olo, että laittanut itsensä syrjään, jos joutuu luopumaan itselle tärkeistä jutuista. Ja yhden lapsen kanssa voi lähteä vaikka sinne salille ja toisen kanssa ei edes kauppareissu onnistu ilman itkua.

Itse harrastin ennen esikoisen syntymää lukemista ja kirjoittamista ja niitä pystyi jatkamaan, vaikka aikaa toki niille oli vähemmän. (Toisaalta niitä pystyy tekemään imettäessä tai vauvan nukkuessa sylissä.) Kavereiden kanssa nähtiin pääasiassa jonkun luona tai kahvilassa ja esikoinen oli niissä tilanteissa yleensä tyytyväinen. (Silloin myös löytyi Turun keskustasta leikkipaikkoja, niin että lapsen saattoi päästää niihin leikkimään ja jutella lähettyvillä aikuisten kesken.) Nykyisin kahden isomman lapsen kanssa saa käyttää luovuutta jotta kaikilla olisi mukavaa. Varsinkin kun kuopus ei paljoa viihdy paikoillaan.

Mutta jos nyt huomaisin olevani raskaana, harmittaisi lopettaa nykyinen liikuntaharrastukseni. Ehkä siitä tulisi vähän olo, että joudun laittamaan itseni syrjään. Harrastus on kuitenkin kehkeytynyt tärkeäksi.