Joutuuko vanhemmaksi tullessa laittamaan oman itsensä syrjään?

[Vargynja]

Joskus tulee vastaan vanhemmilta ajatuksia, että vanhemmaksi tulemisen myötä on joutunut tavallaan laittamaan itsensä syrjään. Ettei tavallaan ole vähään aikaan muuta kuin äiti/isä eikä oma itsensä. Tai odottajilta pelkoja, että näin käy. (Toivottavasti osasin muotoilla mitä ajan takaa.)

Koetko sinulle käyneen niin? Tai pelkäätkö/oletko pelännyt sinulle käyvän niin?

Itse en koe minulle käyneen niin. Totta kyllä vanhemmaksi tuleminen muuttaa ihmistä. Mutta pitäisin sitä ainakin omalla kohdallani pikemminkin henkisenä kasvuna kuin itseni menettämisenä. Ei lapsikaan menetä itseään tullessaan vaikka teini-ikään, vaikka onkin erilainen kuin ennen. Samalla tavalla koen äidiksi tullessani kasvaneeni. Vanhemmaksi tullessa myös prioriteetit ja ajan käyttö muuttuu. Lapsi on tärkeämpää kuin monet asiat, mitkä oli ennen lapsen saantia tärkeää. Ehkä joku kokee sen itsensä menettämisenä? Ja kyllähän pienen lapsen kanssa tulee tehtyä vähemmän niitä omia juttuja. Mutta lopultakin ne tärkeimmät on säilyneet mukana - tai ehkä olleet ihan pikkulapsiajan tauolla. Ja äitinäkin olen oma itseni - ainakin siinä määrin kun sitäkään ennen olen osannut olla. Mulla kun on ollut lapsesta asti taipumus pyrkiä miellyttämään muita. Ehkä se tavallaan helpotti äitiyden rooliinkin sujahtamista, vaikka noin muuten en suosittele liiallista muiden miellyttämistä.

 

[Taateli88]

En koe, että olisi itseni pitänyt laittaa syrjään äidiksi tulon myötä. Ehdin lapsuuden ja nuoruuden harrastaa niin paljon ja parikymppisenä mennä menoillani, että kolmenkympin jälkeen olin valmis rauhoittumaan ja nautin kotona olemisesta ja puuhailusta. Ja kun lopulta lapsi syntyi ollessani melkein 38v, niin on ollut tunne, että tätä on odottanut ja tämä on se "seuraava kehitysaskel" itsestä. Sitä omaa elämää on ehtinyt elää niin paljon jo, että on ihana elää juuri nyt tätä perhe-elämää ihmetellen ja ihastellen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä. Ehkä vuosien päästä alkaa kiinnostaa omat menot kodin ulkopuolella, mutta nyt nautin keskittymisestä tähän hetkeen.

 

[Yönkukka]

Mulla on yks vauva ja koen kyllä että oon hänen kanssaan saanut elää ihanaa ja omannäköstä elämää. Oon sanonu läheisille vitsillä, että parasta vauvassa on pitkä äitiysloma. Ymmärrän kyllä että jos työ tai harrastukset on iso osa identiteettiä niin voi tuntua että osa itsestä on kadonnut kun niitä ei pääse tekemään. Ite oon menny vauva kainalossa harrastuksiin ja työhaastatteluun ja koen että oon nyt vasta päässy mun täyteen potentiaaliin. Mutta mä oonki haaveillut omasta lapsesta pitkään ja seurannut läheltä muiden perheitten kasvua ja mulla oli tosi realistinen kuva vauva-arjesta. Raskaus oli kyllä shokki, siihen en ollu osannu varautua. Mutta se shokki kesti vaan 8kk ja nyt oon jo toiset 8kk kukoistanu vauvani kanssa.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

En osaa vielä sanoa isossa kuvassa. Hyvin työorientoituneena odotin että näin saattaisi käydä äitiyslomalle jäädessä, mutta nopeastihan tämä aika on mennyt. Silloin kun haikailen työyhteisön tai työn kivojen puolien perään, se on toistaiseksi mennyt ohi muistuttamalla itselle että vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja on vielä jäljellä vuosia (sitten kun päästään kouluikään ja yläasteelle) jolloin voin toteuttaa niitä haaveita jotka eivät ole yhteensopivia vauva- tai pikkulapsiarjen kanssa. Ja toisaalta taas välillä löydän itseni kauhistelemasta miten paljon äitiyslomaa on jo kulunut ja toivomasta että voisin olla vauvan kanssa pidempäänkin kotona.

Ymmärrän kyllä että jos työ tai harrastukset on iso osa identiteettiä niin voi tuntua että osa itsestä on kadonnut kun niitä ei pääse tekemään.

Musta tuntui tältä heti synnytyksen jälkeen pienessä isossa harrastus-asiassa, oppiessani että tärinän takia pitäisikin odottaa vauvan niskalihasten vahvistumista (fysioterapeutti puhui jopa 6kk:sta) ennen kuin pääsen jatkamaan rakasta ja hyvinvoinnilleni tärkeää juoksuharrastusta vaunujen kanssa. Siinä hetkessä hormonihuuruissa ja uuvuksissa tuntui että äitiyslomaa koskevilta positiivisilta odotuksiltani putosi pohja, kun en vielä tiennyt tykkäisinkö vauva-arjesta vai ei. Loppuraskauden takia oli kuitenkin henkireikänä toimivaan harrastukseen usean kk:n tauko alla, ja olin innoissani odottanut että sitten synnytyksen ja lantionpohjatreenin jälkeen pääsen viimein palaamaan tavoitteellisen juoksuharjoittelun pariin. Kumppani onneksi viettää mielellään isä-tytär-aikaa nyt kun on varmistettu että vauva osaa ruokailla myös pullosta, mikä on mahdollistanut mulle säännölliset vauvavapaat lenkit nyt kun odotellaan neuvolan suosituksen mukaan ainakin 3kk:n ikää ennen vaunujen kanssa hölkkäämistä.

 

[pilvikirsikka]

Olen elänyt tätä pikkulapsiarkea oikeastaan koko aikuisuuden (tulin äidiksi ollessani vielä 22v) enkä minäkään koe menettäneeni mitään! Päinvastoin olen oppinut itsestäni tosi paljon ja löytänyt elämälle jonkun suunnan ja merkityksen. Tottakai se arki muuttuu ja jotkut entiset asiat on jääneet pois (omassa elämässä se oli lähinnä hevostallilla hengailu), mutta tilalle on tullut paljon kaikkea muuta ihanaa ja tärkeämpää

 

[Meliora]

Jossain määrin tuntuu, että on kyllä pitänyt laittaa. En edes ole mikään hirveän menevä tyyppi, ja ajattelin etukäteen, että ei se vauva/lapsi varmaan niin paljoa muuta elämää kuin ehkä jollain enemmän menossa olevalla, kun muutenkin tykkään lähinnä kotona oleilla. Mutta onhan se kuitenkin aika erilaista, että se kotona olo onkin sitten aina sitä lapsen kanssa oleilua, eikä millekään ihan omalle ei ole juuri ollenkaan aikaa (ja näin raskaana ollessa myöskään jaksamista). Kyllä tuntuu että tässä kohtaa lähinnä eletään muita varten, lasta ja tietty työnantajaa...

 

[Pilkki24]

En ole joutunut vaan saanut laittaa itseäni sivuun. Minusta on upeaa, että elämässä on jotain niin arvokasta, että hänen vuokseen haluaa joustaa aiemmin itselle tärkeistä asioista.