Joutuuko vanhemmaksi tullessa laittamaan oman itsensä syrjään?

[Vargynja]

Joskus tulee vastaan vanhemmilta ajatuksia, että vanhemmaksi tulemisen myötä on joutunut tavallaan laittamaan itsensä syrjään. Ettei tavallaan ole vähään aikaan muuta kuin äiti/isä eikä oma itsensä. Tai odottajilta pelkoja, että näin käy. (Toivottavasti osasin muotoilla mitä ajan takaa.)

Koetko sinulle käyneen niin? Tai pelkäätkö/oletko pelännyt sinulle käyvän niin?

Itse en koe minulle käyneen niin. Totta kyllä vanhemmaksi tuleminen muuttaa ihmistä. Mutta pitäisin sitä ainakin omalla kohdallani pikemminkin henkisenä kasvuna kuin itseni menettämisenä. Ei lapsikaan menetä itseään tullessaan vaikka teini-ikään, vaikka onkin erilainen kuin ennen. Samalla tavalla koen äidiksi tullessani kasvaneeni. Vanhemmaksi tullessa myös prioriteetit ja ajan käyttö muuttuu. Lapsi on tärkeämpää kuin monet asiat, mitkä oli ennen lapsen saantia tärkeää. Ehkä joku kokee sen itsensä menettämisenä? Ja kyllähän pienen lapsen kanssa tulee tehtyä vähemmän niitä omia juttuja. Mutta lopultakin ne tärkeimmät on säilyneet mukana - tai ehkä olleet ihan pikkulapsiajan tauolla. Ja äitinäkin olen oma itseni - ainakin siinä määrin kun sitäkään ennen olen osannut olla. Mulla kun on ollut lapsesta asti taipumus pyrkiä miellyttämään muita. Ehkä se tavallaan helpotti äitiyden rooliinkin sujahtamista, vaikka noin muuten en suosittele liiallista muiden miellyttämistä.

 

[Taateli88]

En koe, että olisi itseni pitänyt laittaa syrjään äidiksi tulon myötä. Ehdin lapsuuden ja nuoruuden harrastaa niin paljon ja parikymppisenä mennä menoillani, että kolmenkympin jälkeen olin valmis rauhoittumaan ja nautin kotona olemisesta ja puuhailusta. Ja kun lopulta lapsi syntyi ollessani melkein 38v, niin on ollut tunne, että tätä on odottanut ja tämä on se "seuraava kehitysaskel" itsestä. Sitä omaa elämää on ehtinyt elää niin paljon jo, että on ihana elää juuri nyt tätä perhe-elämää ihmetellen ja ihastellen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä. Ehkä vuosien päästä alkaa kiinnostaa omat menot kodin ulkopuolella, mutta nyt nautin keskittymisestä tähän hetkeen.

 

[Yönkukka]

Mulla on yks vauva ja koen kyllä että oon hänen kanssaan saanut elää ihanaa ja omannäköstä elämää. Oon sanonu läheisille vitsillä, että parasta vauvassa on pitkä äitiysloma. Ymmärrän kyllä että jos työ tai harrastukset on iso osa identiteettiä niin voi tuntua että osa itsestä on kadonnut kun niitä ei pääse tekemään. Ite oon menny vauva kainalossa harrastuksiin ja työhaastatteluun ja koen että oon nyt vasta päässy mun täyteen potentiaaliin. Mutta mä oonki haaveillut omasta lapsesta pitkään ja seurannut läheltä muiden perheitten kasvua ja mulla oli tosi realistinen kuva vauva-arjesta. Raskaus oli kyllä shokki, siihen en ollu osannu varautua. Mutta se shokki kesti vaan 8kk ja nyt oon jo toiset 8kk kukoistanu vauvani kanssa.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

En osaa vielä sanoa isossa kuvassa. Hyvin työorientoituneena odotin että näin saattaisi käydä äitiyslomalle jäädessä, mutta nopeastihan tämä aika on mennyt. Silloin kun haikailen työyhteisön tai työn kivojen puolien perään, se on toistaiseksi mennyt ohi muistuttamalla itselle että vauva on pieni vain lyhyen aikaa, ja on vielä jäljellä vuosia (sitten kun päästään kouluikään ja yläasteelle) jolloin voin toteuttaa niitä haaveita jotka eivät ole yhteensopivia vauva- tai pikkulapsiarjen kanssa. Ja toisaalta taas välillä löydän itseni kauhistelemasta miten paljon äitiyslomaa on jo kulunut ja toivomasta että voisin olla vauvan kanssa pidempäänkin kotona.

Ymmärrän kyllä että jos työ tai harrastukset on iso osa identiteettiä niin voi tuntua että osa itsestä on kadonnut kun niitä ei pääse tekemään.

Musta tuntui tältä heti synnytyksen jälkeen pienessä isossa harrastus-asiassa, oppiessani että pitäisikin odottaa vauvan niskalihasten vahvistumista (fysioterapeutti puhui jopa 6kk:sta) ennen kuin pääsen jatkamaan rakasta ja hyvinvoinnilleni tärkeää juoksuharrastusta vaunujen kanssa. Siinä hetkessä hormonihuuruissa ja uuvuksissa tuntui että äitiyslomaa koskevilta positiivisilta odotuksiltani putosi pohja, kun en vielä tiennyt tykkäisinkö vauva-arjesta vai ei. Loppuraskauden takia oli kuitenkin henkireikänä toimivaan harrastukseen usean kk:n tauko alla, ja olin innoissani odottanut että sitten synnytyksen ja lantionpohjatreenin jälkeen pääsen viimein palaamaan tavoitteellisen juoksuharjoittelun pariin. Kumppani onneksi viettää mielellään isä-tytär-aikaa nyt kun on varmistettu että vauva osaa ruokailla myös pullosta, mikä on mahdollistanut mulle säännölliset vauvavapaat lenkit nyt kun odotellaan neuvolan suosituksen mukaan ainakin 3kk:n ikää ennen vaunujen kanssa hölkkäämistä.

 

[pilvikirsikka]

Olen elänyt tätä pikkulapsiarkea oikeastaan koko aikuisuuden (tulin äidiksi ollessani vielä 22v) enkä minäkään koe menettäneeni mitään! Päinvastoin olen oppinut itsestäni tosi paljon ja löytänyt elämälle jonkun suunnan ja merkityksen. Tottakai se arki muuttuu ja jotkut entiset asiat on jääneet pois (omassa elämässä se oli lähinnä hevostallilla hengailu), mutta tilalle on tullut paljon kaikkea muuta ihanaa ja tärkeämpää

 

[Meliora]

Jossain määrin tuntuu, että on kyllä pitänyt laittaa. En edes ole mikään hirveän menevä tyyppi, ja ajattelin etukäteen, että ei se vauva/lapsi varmaan niin paljoa muuta elämää kuin ehkä jollain enemmän menossa olevalla, kun muutenkin tykkään lähinnä kotona oleilla. Mutta onhan se kuitenkin aika erilaista, että se kotona olo onkin sitten aina sitä lapsen kanssa oleilua, eikä millekään ihan omalle ei ole juuri ollenkaan aikaa (ja näin raskaana ollessa myöskään jaksamista). Kyllä tuntuu että tässä kohtaa lähinnä eletään muita varten, lasta ja tietty työnantajaa...

 

[Pilkki24]

En ole joutunut vaan saanut laittaa itseäni sivuun. Minusta on upeaa, että elämässä on jotain niin arvokasta, että hänen vuokseen haluaa joustaa aiemmin itselle tärkeistä asioista.

 

[Mustikkatäplä]

Esikoista odottaessa mulla oli niitä kliseisiä ajatuksia, että mulla on sitten muutakin elämää kuin vauva ja en oo sit sellanen äityli, en menetä itseäni jnejne. Myöhemmin on oppinut, et tääkin on yks naisivihan muoto, et äityliys, äitiyteen hurahtaminen, muumimammailu ym. olis jotenkin jotain huonompaa ja noloa ja lapsen pitäisi vain solahtaa omaan elämään ilman, että se hirveesti mihinkään vaikuttaa. Pitäis olla sopivan rento mutsi jne. Onneksi olen näistä mietteistä sittemmin oppinut pois. Mulle yks (lapseton) kaveri kans joskus antoi palautetta, että kiva, kun mä edelleen nään paljon kavereita, enkä ole vaan semmonen vauvan kanssa jumahtanut tms. Mietin vaan päässäni, et entä jos olisin ollu? Entä jos kavereiden näkeminen ei oliskaan ollu mahdollista (niin usein) moninaisista syistä? Mitähän se olis sit musta ajatellu?

Koska kyllähän se väkisinkin verottaa niistä omista jutuista, kun vapaa-aikaa on vähemmän ja töihin tulee tauko (jos työ on iso osa omaa identiteettiä). Kauheeta, jos pitäisi samalla kokea jotain huonommuutta siitä, ettei pysty tekemään kaikkea samoin kuin ennen. Ja kurjaa, jos ei myöskään saa nauttia ja hurahtaa täysillä niihin vauvajuttuihin. On nekin tosi ihania.

Mut joo kysymykseen vastatakseni. Mä en ole kokenut ikinä menettäneeni itseäni tässä vanhemmuden aikana. Ehkäpä mulla ei just ole sellaisia harrastuksia, työtä tms. joka olis tosi iso osa identiteettiä, jonka kokisin puuttuvan. Kavereiden näkeminen on itelle kyl tärkeää ja siihen ollaan panostettu, et heitä pääsee edelleen näkemään. Ja @Taateli88 sanoi hyvin, että nuorena on myös saanut mennä ja tehdä paljon, niin nyt oli valmis tähän seuraavaan elämänvaiheeseen. Musta on ihana nyt saada lapsen silmin elää uudestaan asioita, jotka on itelle jo ihan tavallisia ja tylsiä (esim. vaikka junalla matkustaminen). Ja äitiys on tuonut itseen kyllä paljon uusia ulottuvuuksia, että ennemmin se identiteetti on tästä kasvanut, kuin pienentynyt.

That being said, kyl mä myös odotan innolla taas sitä seuraavaa elämänvaihetta. Tää nuorin jää meidän viimeiseksi, joten kunhan hän tuosta pari vuotta kasvaa, niin alkaa pikkuhiljaa vapautua aikaa ja resursseja muuhunkin kuin vaippojen vaihtoon, syöttämiseen ja uhmakiukkujen käsittelyyn. Ehkäpä sitten olisi aikaa taas enemmän omia juttuja harrastella. Ainakin tällä hetkellä, kun lapsia on 3 ja yksi niistä viel menevä vauva, niin ei ole aikaa MIHINKÄÄN saati sit omiin kivoihin juttuihin.

 

[Kyfi7]

Mä koen vähän menettäneeni itseni esikoisen kanssa. Toki upeaa elämää oli jo elettynä yli 30v, niin uusi elämänvaihe ei silleen oo huono juttu.

Mutta mä niin halusin uskoa siihen et vauva solahtaa arkeen ja elämä ei hirveästi muutu, muuta kuin kivemmaksi. Ja sitten ku se mielikuva ei toteutunutkaan niin kyllä siinä on vähän itteään kadottanut. Mä en päässyt yhtään mihinkään, eikä ollut jaksamista tehdä juuri mitään. Siinä 30v aikana on kuitenkin ehtinyt myös tottua tekemäön asioita tietyllä tavalla ja vihdoinkin saanut alkaa elämään oman näköistä (mun tapauksessa vähän kaoottista mut toimivaa elämää) niin sit pitääkin alkaa toteuttaa järjetöntä minuuttiaikataulua, jotta vauvan kanssa ois mikään sujunut. Iltavirkusta piti pakolla vääntää ittestään aamuvirkku. Ja pitää olla sosiaalinen vieraiden ihmisten kanssa.

Mut tää on myös haaste kasvaa ja kokea uusia juttuja. Oon taas löytänyt enemmän itseäni ja tietyllä tavalla myös sopeutunut siihen, että tämä on nyt versio minusta, joka näillä elämänpalikoilla on rakentunut.

 

[Vyyhti]

En koe menettäneeni itseäni vaan koen muuttuneeni raskauden ja äitiyden myötä. Asiat ovat järjestyneet uuteen tärkeysjärjestykseen. Tietysti, joistain asioista olen joutunut toistaiseksi luopumaan, mutta se on vain osa tätä hetkeä. Uskon kuitenkin, että vauvan kasvaessa saan taas näitä asioita osaksi elämääni. Samalla kuitenkin, kun olen luopunut asioista olen saanut uusia tilalle. Esim. en aiemmin juurikaan käynyt lenkillä kuin satunnaisesti, mutta vauvan syntymän jälkeen olen käynyt joka päivä vaunulenkillä ja nautin tästä kovasti.

 

[Pilkki24]

@Mustikkatäplä jotain tuollaista minäkin ajattelen, ettei siinä menetä itseään vaan muuttuu toisenlaiseksi ja se on aivan ok. En jotenkin näe, että äitiys olisi vähemmän omaa itseäni kuin ne jutut, joita teen "vain itselleni". Se on osa minua siinä missä harrastuksetkin ja sen hienous on osittain siinä, että on valmis tinkimään niistä muista asioista tai, että ne menettävät merkitystään (ainakin osittain) sen äitiyden rinnalla.

Itselleni on tärkeää tehdä myös niitä ns omia juttuja, mutta en koe sitä itseni menettämiseksi, etteivät ne ole enää yhtä isossa osassa elämääni tai yhtä tärkeitä kuin ennen. Enhän minä menettänyt itseäni silloinkaan, kun vaihdoin lasten leikit teinitytön puuhiin. Minä vain muutuin, kuten elämässä tapahtuu.

 

[Yönkukka]

Samaistun kyllä tuohon että ärsyttää kun iltavirkun pitää pakottaa ittensä aamuvirkuksi. Vielä kun esikoinen on 8kk niin unirytmi ei oo kovin aikainen, mutta koitan ajatella niin että aamuvirkun rytmi on mulle terveempi ja onnistuu kyllä kun meen ajoissa nukkumaan. En silti aio purematta niellä jos vauva yrittää muuttaa rytmin ihan "hulluksi" eli ennen seittemän ylös. Mun vauva ja taapero ei tuu menemään iltaseittemältä tai edes kasilta nukkuun ennen ku on sit jos on päivähoidon takia ihan pakko.