Joulukuun jorinat <3

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Ultsi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Mulla ei oo kyllä yhtään ikävä synnyttämistä! Ja toivoisin että seuraava ois nopeampi synnytys ku edellinen ja sujuis kaikin puolin muutenkin paremmin. Ilmeisesti viereisessä salissa joku synnytti täysin ilman kivunlievitystä ja sitä pelon- ja kivunsekaista naisen kirkumista/huutoa en unohda ikinä. Melkein siinä oma synnyttäminen unohtui, kun sitä kuuntelin :D .Kätilöt vaan siinä pahoittelivat mulle huonoa äänieristystä ja sanoivat että "kaikki eivät halua kivunlievitystä ja sen kyllä kuulee" . Jokainen tietysti menee omien tuntemustensa mukaan, enkä halua ketään pelotella, on vaan jäänyt yhtenä yksityiskohtana mulla elävästi mieleen toi asia :) .
 
Mulla esikoinen syntyi rv 41+6 käynnistyksen kautta hätäsektioon,pahempia pelkoja ei ole jäänyt vaikka tilanne olikin aika hurja! Tälläkertaa toivoisin niin pääseväni kokemaan ns.'hyvän synnytyksen' ... Pessimisti ei pety joten eiköhän tämäkin noille 40+ viikoille mene :)
 
Mulla menis varmaan hermo jos joudun siinä omaa muksua pukertaessa kuuntelemaan jonkun tolkutonta kiljumista ja ähkimistä toisessa huoneessa. :D
 
Mä lähinnä pelästyin sitä huutoa, kun se kuulosti siltä, että joku on vähintäänkin kuolemassa sinne. Mutta kätilöiden naamalta näki, että niille se on ihan arkipäivää..
 
Lorenzia sanoi:
Oon törmännyt tässä raskausaikana siihen, suurin osa sukulaisista onnittelee vauvasta, mutta sitten alkaa manifesti siitä, miten elämä on täyttä helvettiä lapsen kanssa. Se lapsi on aina sairas, se ei nuku koskaan ja jos se syö niin sitten se koko ajan puklaa. Mut ootahan kun tulee hampaat, koko perhe nuku silmäystäkään yli puoleen vuoteen, kun hampaita tehään. Ja entäs se synnytys sitten, ensin pelkäät, että kuolet ja lopulta pelkäät, että et kuolekaan. Kaikki paikat repiää ja kaikki veret menetetään. Sitten pyörrytään suihkuun eikä kukaan auta. Vauva itkee kaiket yöt ja sairaalassa jo itket ja kiroat päätöstä koskaan pilata elämääsi lapsella. Että onnea vaan vauvasta :)

Onko tuo totta ihan oikeesti?
Click to expand...

Meillä ainakin esikoinen oli ihan superhelppo vauva. Kaikki kertoivat mullekin tuollaisia juttuja. Ei ole ollut oikeastaan yhtään kipeä, alkoi nukkumaan yöt kokonaan 3kk iästä lähtien, hampaat tuli ilman itkuja. Eikä muuten puklannutkaan oikeen koskaan ja harvoin itki. Että ei se välttämättä niin kamalaa ole! :D Toki jokainen vauva on erilainen.
 
Tää meni ja potkas mut pois koko vau.fi:stä ja ei päästäny sisään kun tunnukset oli muka väärät :( mut nyt toimii taas
 
Ja milläs viikoilla lapsukainen alkaa kuulemaan?
 
Harmony, mä luulin et mulla on joku privat ongelma :)
 
Mua on alkanu vähä ärsyttää semmonen asia, toivottavasti kukaan ei tästä loukkaannu. Mutta ku niin moni sanoo et millää ei oo väliä kunhan vauva on terve. Onhan se helpotus jos syntyy terve vauva mutta miten te mietitte oikeesti sen asian jos vauva ei ookkaa terve? Eikö se oo kuitenki yhtä rakas ja tärkeä vaikka oliskin erityislapsi? Ja jokainen lapsi on yhtä arvokas oli se terve tai sairas/vammanen. Kiitos, olen puhunut! :)
 
Mulla on tuo sama ongelma joka lauantai aamu. Ei muka ole tunnukset toiminnassa. :D mut sit taas puolen päivän aikaan alkaa toimimaan ilman mitään ongelmia. :D
 
Iltsu90 Tuo aihe on ehkä vähän vieras (ja pelottava), ennen ku oikeesti näin kävis. Mä en ainakaan halua ees ajatella et mitä jos se lapsi onki sairas/vammainen tai sairastuu vakavasti... Ei kai kukaan oikeesti ulos lähtiessäkään mieti et entä jos jään auton alle ja vammaudun..? Oon kyllä samaa mieltä siitä, et oma lapsi, miten erityinen tahansa, varmasti rakas ja tärkee :)
 
En mä sitä niin aattelekkaa et pitäs aatella et se onki sairas tai muuta mutta särähtää vaan tosi tosi paljo mun korvaan ku sanotaan et kuhan se on terve. Mä oon ite aina aatellu et jos on raskaana et kunhan sais lapsen elävänä syliin <3 ja tottakait sitä toivooki et se rakas pieni ois terve mutta ei se oo se tärkein juttu mulle :) olen edelleen puhunu enkä taija puhua tästä enempää :)
 
Kyllä ite ainakin oon paljonki miettinyt ennen np-ultraa, että mitä tekisin, jos lapsella ois kromosomipoikkeavuus tai sydänvika. Ajattelin asiaa omien resurssien ja vauvan kannalta, tein itelleni selväks toimintamallit ja pystyin elämään asian kanssa. Raskauden ajan psykologiseen prosessiin kuuluu se, että jossain vaiheessa miettii, että mitä jos lapsi onkin sairas tai vammautuu synnytyksessä. Usein nuo pohdinnat ajottuu myöhäseen keskiraskauteen, kun raskauden keskeytys ei oo enää mahollista mistään syystä. Sillon on kasvokkain sen faktan kanssa, että jos lapsi vammautuu, niin sen kanssa on elettävä. Täällä osa on vielä ekalla kolmanneksella ja joutuu jollain tasolla murehtimaan keskenmenoa ja sikiöseuloja. Elävän vauvan synnyttäminen ei välttis oo vielä se päällimäinen murehtimisen aihe.
 
Terveys yleisesti on elämän suurimpia asioita, mitä harvoin arvostaa, kun sitä on. Ja kyllä jokainen äiti rakastaa lastaan oli lapsi minkälainen tahansa. Äidinrakkaus on kuitenkin rakkauksista pysyvin ja omalla tavallaan kiistattomin. Mutta kyllä voin sanoa sen, että jos on itse terve ja saa terveen lapsen niin on se kyllä suuri siunaus. Rakkaus sen sijaan ei katso varmasti sairas/terve kategoriaa.
 
Niin. Itse synnynnäistä sydänvikaa sairastavana toivon todella että lapsi olisi terve ja saisi hieman "helpomman" alun elämälleen kuin esimerkiksi itsellä on ollut. MUTTA toki olen sen todennut ja ääneen myös sanonut jo ä-polin ensimmäisellä käynnillä kun seulontatutkimuksista puhuttiin että tällä lapsella täytyy olla todella pahasti ja huonosti asiat että saatte minut keskeyttämään tämän raskauden. Toki kaikkiin tarvittaviin seulontoihin osallistun, ei vara venettä kaada, ja helpottaahan se tarvittaessa siihen erilaisempaan vauva-arkeen asennoitumista ja sopeutumista.
 
Voi pahoinvointi ja alamahan nipistelyt sentään! Olen ehdottanut miehelle jo monen monta kertaa, että minä voin kyllä synnyttää, mutta voisiko hän olla kuitenkin raskaana. Alkaa mennä jo usko tähän koko hommaan, kun mitään ei saa tehtyä. Joko on niin huono olo tai sitten johonkin paikkaan sattuu. Ei ole yhtään kivaa.. :(

Ei sillä, ei raskauden kai ole tarkoitus olla kivaa ja nautittavaa, mutta on se aika pitkä aika kärsiä ja kituuttaa. Olisi edes siedettävä olo.
 
Mun myös käy välillä tosi paljon hermon päälle kun on niin veto poissa ja huono olo. Haluisin takaisin sen pirteän itseni joka jaksaa pitää kämpän siistinä ja touhuta lasten kanssa. Ehkä se sieltä vielä esiin tulee raskauden edetessä....
 
Meillä tulee myös lapsiluku täyteen ellei joku muu viitsi olla raskaana mun puolesta. Jos tästä vaan selviän kunnialla loppuun, niin en todellakaan enää ikinä aio hankkiutua raskaaksi. Miten ihanaa onkaan sitten, kun vauva syntyy ja pystyy taas tekemään asioita normaalisti! Nyt tuntuu, että oma elämä on 9 kk:n ajan täysin telakalla ja toimin vain vauvankuljetusyksikkönä, jolla ei ole mitään kontrollia omaan kroppaan.
 
Mulla on onneks se pahin väsymys mennyt ohi, mutta ainut mikä todella ottaa mua päähän on se miten nopeesti hermot menee. Ja suurimman kiukun purkauksen joutuu ottaa koirat vastaan. Pientä saamattomuuttakin on, mutta vihdoin jaksaa jo siivoskella ja pitää kämppää ylipäätään siistinä.

Äkkipikainen olen aina ollut, mutta nyt palaa hermo alta aika yksin esim. koirien tiettyyn käytökseen. Toivottavasti menee pian ohi eikä kestä koko raskauden ajan...
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top