Moikka!
Kyselisin, onko täällä ketään kohtalotovereita.
Olen 30- vuotias nainen, ja olemme menneet mieheni kanssa naimisiin viime kesänä, mieheni on 34v.
Tavatessamme ja suhteen edetessä olimme molemmat sitä mieltä, että emme halua hankkia lapsia tulevaisuudessa.
Nyt kuitenkin myös omaksi (tai etenkin omaksi) suureksi yllätykseksi ilmeisesti ns biologinen kello ja vakiintunut elämäntilanne on saanut minulle aikaiseksi vauvakuumeen, joka ajoittain on hallinnassa ja ajoittain todella raastava. Mieheni on aivan järkyttynyt tästä. Hän ei halua edelleenkään lasta ja on sitä mieltä, että jos kerran tavatessamme olemme sopineet ettei lasta haluta, niin mieltään ei voi muuttaa. Ymmärrän, että hän on yllättynyt ja varmaan kauhuissaan/peloissaan tästä muuttuneesta tilanteesta, mutta silti hänen reaktionsa oli yllättävän jyrkkä ja mustavalkoinen, olin jo ehtinyt toivoa,että hän olisi hieman pehmennyt ja lämmennyt ajatukselle vuosien saatossa. Nyt tilanne on tietenkin tulenarka. Aiheesta ei voi puhua, ja itseäni raastaa vauvakuume ja ahdistus siitä, etten ehkä milloinkaan saa omaa vauvaa, etenkään kun kohdallani raskaaksi tuleminen ei ole muutenkaan aivan yksinkertaista. Omat ajatukseni pyörivät vaan vauvassa ja tottakai vielä neljä ystävistäni on raskaana, pelkään että katkeroidun kun mietin sitä, etten ehkä itse milloinkaan saa vauvaa.
Ajoittain itsekin kyseenalaistan vauvakuumeeni, koska tämä tosiaan tuli itsellenikin yllätyksenä, ja ajoittain mietin että näinkö minusta olisikaan siihen.
Kenelläkään samanmoisia elämäntilanteita?
Kyselisin, onko täällä ketään kohtalotovereita.
Olen 30- vuotias nainen, ja olemme menneet mieheni kanssa naimisiin viime kesänä, mieheni on 34v.
Tavatessamme ja suhteen edetessä olimme molemmat sitä mieltä, että emme halua hankkia lapsia tulevaisuudessa.
Nyt kuitenkin myös omaksi (tai etenkin omaksi) suureksi yllätykseksi ilmeisesti ns biologinen kello ja vakiintunut elämäntilanne on saanut minulle aikaiseksi vauvakuumeen, joka ajoittain on hallinnassa ja ajoittain todella raastava. Mieheni on aivan järkyttynyt tästä. Hän ei halua edelleenkään lasta ja on sitä mieltä, että jos kerran tavatessamme olemme sopineet ettei lasta haluta, niin mieltään ei voi muuttaa. Ymmärrän, että hän on yllättynyt ja varmaan kauhuissaan/peloissaan tästä muuttuneesta tilanteesta, mutta silti hänen reaktionsa oli yllättävän jyrkkä ja mustavalkoinen, olin jo ehtinyt toivoa,että hän olisi hieman pehmennyt ja lämmennyt ajatukselle vuosien saatossa. Nyt tilanne on tietenkin tulenarka. Aiheesta ei voi puhua, ja itseäni raastaa vauvakuume ja ahdistus siitä, etten ehkä milloinkaan saa omaa vauvaa, etenkään kun kohdallani raskaaksi tuleminen ei ole muutenkaan aivan yksinkertaista. Omat ajatukseni pyörivät vaan vauvassa ja tottakai vielä neljä ystävistäni on raskaana, pelkään että katkeroidun kun mietin sitä, etten ehkä itse milloinkaan saa vauvaa.
Ajoittain itsekin kyseenalaistan vauvakuumeeni, koska tämä tosiaan tuli itsellenikin yllätyksenä, ja ajoittain mietin että näinkö minusta olisikaan siihen.
Kenelläkään samanmoisia elämäntilanteita?