Aniia: Ymmärrän tunteesi vaikka oma tilanteeni on ollut aavistuksen erilainen. Pikaisesti joudun kirjoittamaan, joten varmaan jää paljon sanomatta mitä pitäisi... No, mutta taustaa omasta elämästä.
Esikoinen minulle on syntynyt muutama kuukausi ennen kuin täytin 25 vuotta, tytär oli erittäin haluttu ja toivottu, mutta todellakin voi sanoa että häntä tekemällä tehtiin. Kävin tutkimuksissa, kun kuukautisia ei näkynyt eikä kuulunut ja ilman ehkäisyä oltiin oltu jo aika tovi. Vikaahan minusta sitten löytyi ja oma ajatus olikin etten koskaan saa omaa lasta. Pari vuotta siihen meni, mutta tulin kuin tulinkin raskaaksi pienellä avustuksella ja nyt tytär on jo ihan iso (teini). Äidillinen en koskaan ole kokenut olleeni, jonkinlainen vauvakuume kai kuitenkin oli, kun ehdottomasti halusin lapsen. Ennen esikoista en ollut lapsia hoitanut koskaan, edes vaippaa vaihtanut, joten kaikki oli opeteltava aivan alusta.
Esikoisen kasvaessa tulin siihen tulokseen, että en halua enempää lapsia, en ole tarpeeksi äidillinen siihen hommaan. Tai en ainakaan sellainen kuin mitä kuvittelen, että äidin pitäisi olla ja mille pitäisi tuntua. Sitä kuuluisaa äidin rakkautta en missään vaiheessa kokenut. Tietysti rakastan lastani, mutta silti jäi uupumaan se mistä kaikki niin hehkuttavat...
No, vuodet kuluivat ja tyttären isästä tuli ero. Ennen eroamista ehkäisyä ei käytetty useampaan vuoteen enkä raskaaksi tullut. Lapsiluku oli siis se yksi nyt ja tulevaisuudessa. Uudessa vakavassa suhteessa avomiehen kanssa alkuun oli tietysti ehkäisy jo ihan tautienkin vuoksi, mutta sekin jäi sitten jossakin välissä pois. Kertaakaan en raskaaksi tullut, edes kuukautiset ei ollut myöhässä kertaakaan. Miehessä ei ollut vikaa, sillä hänellä oli edellisestä liitosta 3 lasta, joten minussa oleva vika oli edelleen tallessa.
Avomiehen kanssa tuli sitten ero ja tapasin nykyisen mieheni ollessani 37v. Ja kappas kummaa... Raskaaksi tulin lähes ensimmäisestä kerrasta mitä samaan petiin eksyttiin. Minä, joka en tule raskaaksi. Täytyy sanoa, että järkytys oli aika suuri ja vaikka mahdollisesta yhteisestä lapsesta olikin puhuttu en kuvitellut raskaaksi tulevani, ainakaan helposti varsinkin kun ikää oli jo reilusti. Hyvin lyhyen aikaa siis meilläkin ehdittiin "seurustella" ennen perheen perustamista, mutta asiaa helpotti hiukan se, että miehen kanssa olimme tunteneet toisemme melkein 10 vuotta ennen välien muuttumista läheisemmäksi. Mies oli tulevasta lapsesta todella onnellinen ja nyt tuo ylläri on 1v4kk reipas miehen alku. Ja täytyy sanoa, että omasta mielestäni olen nyt parempi ja valmiimpi äidiksi kuin mitä olin esikoisen syntyessä. Toki nyt on jo kokemusta lapsen hoidosta tuon esikoisen myötä, joten kaikki ei ole uutta ja ennen kokematonta.
Jotta elämä ei sitten muuttuisi liian helpoksi tein positiivisen raskaustestin helmi-maaliskuun vaihteessa, taas. Minä, joka en tule raskaaksi, raskauduin lähes nelikymppisenä toiseen kertaan ensimmäisestä mahdollisesta kierrosta. Juniorin jälkitarkastuksessa sain lähetteen sterilisaatioon ja pillerit siksi aikaa ehkäisyksi. Pillerit jouduin jättämään pois sivuvaikutusten takia ja sen jälkeen ei sitten kuukautisia enää kuulunutkaan vaan raskaana oltiin taas vahvasti. Tällä kertaa piti miehen kanssa jo keskustella vakavasti ja miettiä tovi annetaanko lapsen tulla vai tehdäänkö keskeytys. Juniori ei ollut vielä vuottakaan ja meillä taas kummallakin ikää enemmän kuin tarpeeksi, pelko omasta jaksamisesta on vieläkin tuolla takaraivossa jossain, mutta ensi tiistaina on laskettuaika tällä toisella yllärillä.
Äidillinen äitihahmo en koe vieläkään olevani, mutta paras mahdollinen näille omille lapsilleni. Lapsirakas en koskaan ole ollut eikä muiden lapset vieläkään herätä suuria tunteita, mutta omat lapset on todellakin eri asia. Näitten puolesta sitä oikeasti tekee melkein mitä vain. Kuvittelin, että tässä iässä olisin "vapaa", kun esikoinen on jo lähes aikuinen ja itselläni taas mahdollisuus siihen ns omaan elämään, mutta näiden iltatähtösten saamista en siltikään pidä huonona asiana. Nuorempien lasten isä, nykyinen mieheni, on erittäin hyvä isä, osallistuu hoitoon ihan samalla tavalla kuin minäkin ja kantaa vastuunsa.
En tiedä onko tästä vuodatuksesta sinulle mitään apua, mutta se mitä yritän sanoa on se, että paniikki ja epätietoisuus on ihan normaalia. Vaikka minulla ennestään olikin tuo tytär, niin olin aina ajatellut olevani niin viallinen ettei enempää lapsia tule, ja pieni paniikki nosti päätään kummankin uuden raskauden alussa. (Ilmeisesti miehelläkin on jotain vaikutusta raskautumiseen
, kun tämän nykyisen kanssa se on liiankin helppoa.) Oman hankaluutensa on tuonut myös tuore suhde, mutta jos tästä vauva-arjesta selvitään yhdessä, niin taatusti suhde tulee kestämään kaiken muunkin eteen tulevan.