Odottaja -77
Silmät suurina ihmettelijä
Pakko kysellä teiltä muilta +35 odottajilta, jännitittekö nt-ultraa? Ymmärtääkseni meillä riski saada "riskitulos" pelkästään iän myötä? Onkohan kuinka moni joutunut lisätutkimuksiin tästä syystä?
Ikää yli 35 ja esikoinen tulossa, vertaistukea kaivataan :)
- Ketjun aloittaja Nyytikki
- Aloituspäivämäärä
Mä jännitin niin paljon sitä riskitulosta, etten sen takia kertonut edes mun vanhemmille koko raskaudesta ennen nt-ultraa.
Kerroin ultraajalle kuinka pelottaa, kun ruvettiin ultraamaan, niin se sanoi että mähän oon ihan nuori vielä (39,5v), eikä oo mitään pelättävää. Eikä sitten mitään löytynytkään, tosi hyvät lukemat oli.
Kerroin ultraajalle kuinka pelottaa, kun ruvettiin ultraamaan, niin se sanoi että mähän oon ihan nuori vielä (39,5v), eikä oo mitään pelättävää. Eikä sitten mitään löytynytkään, tosi hyvät lukemat oli.
Odottaja -77
Silmät suurina ihmettelijä
Ok, itteä alko pelottaa kun joka paikassa tuosta iästä kuulutetaan. Ja miten riski lasketaan tietokoneella, jolloin ikä kohottaa riskilukemaa automaattisesti.
Hyvä, että tarkkaillaan ja seulotaan. Ja ollaan kyllä päätetty, että kaikki seulonnat käydään jotka suositellaan. Mutta turhaan en haluis raskautta riskeerata, jos joudutaan tekemään lisäkokeita vain iän tuoman lukeman vuoksi :-( Vaikeeta tää vanhemmuuden kynnys :-(
Hyvä, että tarkkaillaan ja seulotaan. Ja ollaan kyllä päätetty, että kaikki seulonnat käydään jotka suositellaan. Mutta turhaan en haluis raskautta riskeerata, jos joudutaan tekemään lisäkokeita vain iän tuoman lukeman vuoksi :-( Vaikeeta tää vanhemmuuden kynnys :-(
Hei huom. kesällä on Suomessakin alettu tehdä kromosomitutkimusta suoraan äidin verestä:
http://www.vau.fi/raskaus/Terveys/R...eskenmenoriskin-sisaltavan-lapsivesipunktion/ ja http://www.aava.fi/palvelu/sikion-kromosomitutkimukset-lapsivesitutkimus-istukkanaytetutkimus-nipt
Toihan on vaihtoehto kanssa, joskin kallis ellei kuulu tohon Uudenmaan kokeiluun.
http://www.vau.fi/raskaus/Terveys/R...eskenmenoriskin-sisaltavan-lapsivesipunktion/ ja http://www.aava.fi/palvelu/sikion-kromosomitutkimukset-lapsivesitutkimus-istukkanaytetutkimus-nipt
Toihan on vaihtoehto kanssa, joskin kallis ellei kuulu tohon Uudenmaan kokeiluun.
Ootteko selvinneet raskaana ollessa ilman flunssia? Muhun iski pieni räkätauti just. Toiv. menee piakkoin ohi.
Harvakseltaan tässä ketjussa olen käynyt katsomassa. Eli siis ikää 36 (synnytyksen aikaan 37) ja eka lapsi tulossa.
Niskaturvotusultraa en jännittänyt, ajatuksissa oli että jos riskipisteet nousee, niin kaikki tutkimukset tehdään ja itselle oli myös selvää, että jos selkeä vammaisuus löytyy, niin keskeytetään.
Positiivisen raskaustestin tein aika myöhään, koska en halunnut uskoa että tärppäisi helposti vaikka kuukautisia ei kuulunutkaan. Vasta oireiden alettua tein testin, joten en stressaillut vatsakipuja.
Viikon 12 jälkeen uutinen kerrottiin laajemmalle porukalle, mutta oikeastaan vasta rakenneultran ja viikon 22 jälkeen olen TODELLA ajatellut, että suurin riski on ohi. Seuraava etappi oli viikolle 26, minkä jälkeen vauvalla alkaa olla paremmat mahdollisuudet selvitä jos syntyisi ennen aikojaan. Seuraava etappi jota odotan, on viikko 30. Sen jälkeen riskit laskevat huomattavasti. Nyt olen viikolla 27+, eli vajaa 3 viikkoa siihen maagiseen 30 viikkoon.
Aika lentää. Koko ajan tulee lisää viikkoja, ja itsellä ollut syyskuuhun asti hirveä kiire muussa tekemisessä, joten raskaus oli vähän taka-alalla. Nyt flunssa ollut päällä neljä viikkoa ja se alkaa kyrsiä.
Neuvoloista sen verran, että itsellä niitä on ollut n. kuukauden välein. Ultraa en ole tässä välillä kaivannut, mutta kieltämättä nyt kun vauva on jo paremmin kehittynyt, olisi kiva saada jonkinlaista kokoarviota ja nähdä pikkukaveria. Normaalit (seulonta)ultrat siis viikoilla 12 ja 20. Lääkärineuvola tulee vielä viikolla n. 35 jolloin tehdään synnytystapa-arvio (jos vauva vielä vatsassa on) ja samalla lääkäri käyttää ultraa, joten kyllähän siinä sitten 3 ultraa saa.
Niskaturvotusultraa en jännittänyt, ajatuksissa oli että jos riskipisteet nousee, niin kaikki tutkimukset tehdään ja itselle oli myös selvää, että jos selkeä vammaisuus löytyy, niin keskeytetään.
Positiivisen raskaustestin tein aika myöhään, koska en halunnut uskoa että tärppäisi helposti vaikka kuukautisia ei kuulunutkaan. Vasta oireiden alettua tein testin, joten en stressaillut vatsakipuja.
Viikon 12 jälkeen uutinen kerrottiin laajemmalle porukalle, mutta oikeastaan vasta rakenneultran ja viikon 22 jälkeen olen TODELLA ajatellut, että suurin riski on ohi. Seuraava etappi oli viikolle 26, minkä jälkeen vauvalla alkaa olla paremmat mahdollisuudet selvitä jos syntyisi ennen aikojaan. Seuraava etappi jota odotan, on viikko 30. Sen jälkeen riskit laskevat huomattavasti. Nyt olen viikolla 27+, eli vajaa 3 viikkoa siihen maagiseen 30 viikkoon.
Aika lentää. Koko ajan tulee lisää viikkoja, ja itsellä ollut syyskuuhun asti hirveä kiire muussa tekemisessä, joten raskaus oli vähän taka-alalla. Nyt flunssa ollut päällä neljä viikkoa ja se alkaa kyrsiä.
Neuvoloista sen verran, että itsellä niitä on ollut n. kuukauden välein. Ultraa en ole tässä välillä kaivannut, mutta kieltämättä nyt kun vauva on jo paremmin kehittynyt, olisi kiva saada jonkinlaista kokoarviota ja nähdä pikkukaveria. Normaalit (seulonta)ultrat siis viikoilla 12 ja 20. Lääkärineuvola tulee vielä viikolla n. 35 jolloin tehdään synnytystapa-arvio (jos vauva vielä vatsassa on) ja samalla lääkäri käyttää ultraa, joten kyllähän siinä sitten 3 ultraa saa.
Me ollaan saman ikäisiä. Itse taas ajattelin käydä läpi kaikki seulat joita suositellaan. Kun niskaturvotus oli olematon, arvasin ettei lisätutkimuksia tule, vaikka olisihan niissä verikokeissa voinut olla riskituloksia. Tavallaan en jännittänyt tuloksia ollenkaan, koska kaikki on käynyt niin helposti (ei vuosien yritystä ja pettymyksiä) ja olin jo etukäteen päättänyt, että jos tiedän etukäteen että lapsi on vammainen, päädyn keskeytykseen. Olen nyt viikolla 28 ja uskon kaiken menevän hyvin. Ennen viikkoa 24 on aika vähän tehtävissä, jos vauva tulee etuajassa tai tulee isompia ongelmia. Itse olen suhtautunut niin, että turha stressata kun asialle ei itse voi kuitenkaan mitään.
Miten ihmeessä olet marraskuunmammat 2015 -ryhmässä? Onko sellainen ryhmä jo? Tyhmä ihmettelee täällä.
Ehkä uskallan ja kehtaan kirjoittaa. Olen 35 vuotias nainen ja tällä hetkellä varmasti maailman hämmentynein ihminen. Takana on vakituisia suhteita, lapsia ei pitänyt ikinä voida saada, tai näin ajattelin (ovulointi ja kiinnitys ongelmaa, takana avioliitto lapsen yrityksineen päivineen ja pari parin vuoden suhdetta joissa ehkäisyä ei ikinä olla käytetty). Työorjentoitunut yksilö.
Seurustellut olen nykyisen kumppanini kanssa kolmisen kuukautta, yhteen muuttamista ollaan kovasti tässä rakennettu. Nyt sitten mietin, että oli kuukautiset myöhässä viikon pari, en edes laskenut. Vitsillä ostin clear bluen ja hämmästys oli iso, kun vastaus oli "raskaana +3". Saman tien varasin ajan työpaikkalääkärille ja raskaustestiin. Vahvistus tuli. Tunnelmat näin "varmasta lapsettomuudesta" kärsineenä on kaikenlaiset. Pelonsekaiset. Otetaanko pois vai tehdäänkö lapsi?
Molemmille, sekä minulle, että miehelle tämä on ensimmäinen. Toisaalta takaraivossa polttaa ajatus molemmilla, että tämä on ainutlaatuinen tilanne. Miehelläkin ikää se 43, toisaalta on vain niin puulla päähän lyöty, että ei osaa ajatella järkevästi. Olo on vain semmoinen, että sisuksissa on joku ailieni joka yrittää vallata mun kroppaa. Välillä ajattelen, että en mä pysty tähän, haluan sen pois. Välillä taas hämmästelen oireetonta oloani ja mietin millaista elämä lapsen kanssa olisi, tunnen jopa pientä hellyyttä.
Mies alkujärkytyksestään toivuttuaan haluaa lapsen ehdottomasti pitää ja on ollut mua kohtaan hyvinkin lempeä. Itsellä pyörii kaikki päässä. Menee koko elämän suunnitelma uusiksi, eteenkin kun tuntuu etten vieläkään osaa suhtautua siihen, että pidänkö, painetta tulee myös ulkopuolelta sillä teen suhteellisen vaarallista työtä vuorossa ja työterveyslääkäri ilmoitti heti että joko työpiste vaihtuu tai sitten tehdään pitkä sairasloma ja haetaan erityisäitiysrahaa. Eli työnantajalle piti ilmoittaa samantien (ilmoitin tänään) vaikka raskaus on vasta ehkä 5-6 viikolla. Tunnelmat erittäin ristiriitaiset ja pelon ja rimakauhun sekaiset, kuitenkin pikkuhiljaa ehkä alan suhtautumaan, että lapsi tulee. Suurin paniikki ehkä on se, että ei ole varautunut tähän mitenkään. Normaalisti tuntuu, että tulevat äidit on ottaneet jo kaiken selville, osaavat suhtautua tulevaan synnytykseen ja kaikkeen härdelliin, ovat jo miettineet lapsentekoa pitkään ja ovat onnellisia pienestä plussasta. Näitäkin sivuja kun katselee, tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kun rv 5 ja rv 6 ihmiset hehkuvat onnesta, miettivät ehkä jo vauvan vaatteita, neuvolaan on jo soitettu ja paniikilla odotellaan ettei tule keskenmenoa. Itsellä taas..kaipa sitä pitää neuvolaan yrittää rimakauhultaan soittaa...niin ristiriitainen olo. Aika on kyllä niin väärä..tai ehkä se on ihan oikea. En osaa sanoa.
Mietin, että josko menisin varhaisultraan (eikö semmoinen ole mahdollinen?) ihan vain siksi, että saisin mun pääni kasaan, kun näkisin konkreettisesti, että jotain elämää siellä on.
Olen pahoillani jos tämä viestini jotain loukkaa, ymmärrän lapsettomuuden enemmän kuin hyvin. Se ei ole tarkoitukseni, nämä vain ovat minun rehelliset tunteeni tällä hetkellä.
Seurustellut olen nykyisen kumppanini kanssa kolmisen kuukautta, yhteen muuttamista ollaan kovasti tässä rakennettu. Nyt sitten mietin, että oli kuukautiset myöhässä viikon pari, en edes laskenut. Vitsillä ostin clear bluen ja hämmästys oli iso, kun vastaus oli "raskaana +3". Saman tien varasin ajan työpaikkalääkärille ja raskaustestiin. Vahvistus tuli. Tunnelmat näin "varmasta lapsettomuudesta" kärsineenä on kaikenlaiset. Pelonsekaiset. Otetaanko pois vai tehdäänkö lapsi?
Molemmille, sekä minulle, että miehelle tämä on ensimmäinen. Toisaalta takaraivossa polttaa ajatus molemmilla, että tämä on ainutlaatuinen tilanne. Miehelläkin ikää se 43, toisaalta on vain niin puulla päähän lyöty, että ei osaa ajatella järkevästi. Olo on vain semmoinen, että sisuksissa on joku ailieni joka yrittää vallata mun kroppaa. Välillä ajattelen, että en mä pysty tähän, haluan sen pois. Välillä taas hämmästelen oireetonta oloani ja mietin millaista elämä lapsen kanssa olisi, tunnen jopa pientä hellyyttä.
Mies alkujärkytyksestään toivuttuaan haluaa lapsen ehdottomasti pitää ja on ollut mua kohtaan hyvinkin lempeä. Itsellä pyörii kaikki päässä. Menee koko elämän suunnitelma uusiksi, eteenkin kun tuntuu etten vieläkään osaa suhtautua siihen, että pidänkö, painetta tulee myös ulkopuolelta sillä teen suhteellisen vaarallista työtä vuorossa ja työterveyslääkäri ilmoitti heti että joko työpiste vaihtuu tai sitten tehdään pitkä sairasloma ja haetaan erityisäitiysrahaa. Eli työnantajalle piti ilmoittaa samantien (ilmoitin tänään) vaikka raskaus on vasta ehkä 5-6 viikolla. Tunnelmat erittäin ristiriitaiset ja pelon ja rimakauhun sekaiset, kuitenkin pikkuhiljaa ehkä alan suhtautumaan, että lapsi tulee. Suurin paniikki ehkä on se, että ei ole varautunut tähän mitenkään. Normaalisti tuntuu, että tulevat äidit on ottaneet jo kaiken selville, osaavat suhtautua tulevaan synnytykseen ja kaikkeen härdelliin, ovat jo miettineet lapsentekoa pitkään ja ovat onnellisia pienestä plussasta. Näitäkin sivuja kun katselee, tuntee itsensä ulkopuoliseksi, kun rv 5 ja rv 6 ihmiset hehkuvat onnesta, miettivät ehkä jo vauvan vaatteita, neuvolaan on jo soitettu ja paniikilla odotellaan ettei tule keskenmenoa. Itsellä taas..kaipa sitä pitää neuvolaan yrittää rimakauhultaan soittaa...niin ristiriitainen olo. Aika on kyllä niin väärä..tai ehkä se on ihan oikea. En osaa sanoa.
Mietin, että josko menisin varhaisultraan (eikö semmoinen ole mahdollinen?) ihan vain siksi, että saisin mun pääni kasaan, kun näkisin konkreettisesti, että jotain elämää siellä on.
Olen pahoillani jos tämä viestini jotain loukkaa, ymmärrän lapsettomuuden enemmän kuin hyvin. Se ei ole tarkoitukseni, nämä vain ovat minun rehelliset tunteeni tällä hetkellä.
Ehkä se, että lapsettomuus on ollut osa mun elämää aina, olin sen hyväksynyt ja ajatellut täysin elämäni eteenpäin ilman jälkikasvua. Kieltänyt oikeastaan itseäni edes ajattelemasta asiaa, että "mitä jos"..no mieheni sanoin, "kuule sä tuut niin rakastamaan sitä lasta, susta tulee hyvä äiti. Olenhan mä nähnyt kuinka sä sun siskosi lasten kanssa touhuat". Ehkä yritän vain luottaa siihen.
Hyvä puoli on, ettei sun tartte päättää vielä. En tiedä mitä ne lakisääteiset rajat on keskeytykselle ilman lääketieteellistä perustetta, mutta on sulla vielä viikkoja. Ja ehkä se varhaisultra antaa tosiaan kanssa vinkkiä siitä, mitä haluat.
Sun päätöksesi on varmasti ihan hirveän vaikea sen todennäköisesti ainoan mahdollisuuden takia. Anna hetki aikaa, olet vasta saanut tietää tästä. Käy vaikka siellä neuvolassakin juttelemassa. Kyllä sä sitten tiedät mitä haluat, kun on pakko päättää.
Sun päätöksesi on varmasti ihan hirveän vaikea sen todennäköisesti ainoan mahdollisuuden takia. Anna hetki aikaa, olet vasta saanut tietää tästä. Käy vaikka siellä neuvolassakin juttelemassa. Kyllä sä sitten tiedät mitä haluat, kun on pakko päättää.
Itselle tuossa kohden ei varmaan tarvisi edes miettiä, mutta kai se on kaikille eri. Kyllä, jonkinlainen ihme on kyseessä, mahdollisesti ainutlaatuinen tilaisuus, ehkä ei. Olet kuitenkin joskus ollut valmis hankkimaan lapsia.
Kävin alkuraskauden ultrassa, kun sydänääniä ei kuulunut (piti olla viikko 10, olikin viikon vähemmän) ja jos raskaus olisi mennyt kesken, en olisi paljastanut asiaa vaan olisin juhlinut tulevana juhannuksena normaalisti (kertomatta asiasta ystäville, jotka sitten saivat asian tietoonsa hyvin varhain) ja yrittänyt myöhemmin uudelleen,
Kun odotin mustaa, tyhjää kohtua ja kuvaruutuun lävähtikin pieni ihmisen alku joka tanssi ja heilutteli kehittyviä pieniä käsiään, tajusin että siellä se on, ei mitään väliä onko tyttö tai poika. Siihen asti kaikki oli aika epätodellista, koska olin valmistautunut pitkään yritykseen ja meillä nappasi nopeasti (ikää 36 ja 40).
Aiemmin olet halunnut lasta. Onko nämä epävarmat tuntemuksesi vain pelkoa ja jännitystä suuresta elämänmuutoksesta? Kuulostaa vähän siltä. Tai uskallatko vieläkään ajatella, että raskaus etenee normaalisti? Vai ajatteletko oikeasti, että et oikeasti, oikeasti halua lasta. Tässä tilanteessa vielä ajatuksella, että "ehkä ei sitten koskaan".
Itsehän lopetin pillerit mutta kun lopulta viikolla 7 tein raskaustestin, ensimmäinen ajatus oli tyyliin "voi paska".
Voin kertoa, että varsin nopeasti ajatukset muuttuivat iloisen odottaviksi ja sitä vain toivoi, ettei ikäviä yllätyksiä tule, joskin niihinkin varauduin, kun aika vähän sitä ennen puoltaväliä voi tehdä paitsi nyt syödä ja liikkua terveellisesti. Alkuraskauden UÄ sai tajuamaan, että tulen rakastamaan sitä pientä nyyttiä, kun saan sen syliini. Kontrasti tyhjän odotuksen ja pienen, täydellisen elämän välillä oli niin suuri.
Aiemmin vakituisessa parisuhteessa joo, halusin/haluttiin lasta. Noin parikymppisenä, jolloin tämä lapsettomuuskin kävi ilmi. Olen siis totutellut ajatukseen lapsettomuudesta näin ollen 10-15 vuotta (ja muutaman parisuhteen) ja siksi tämä on tämä on minulle todellinen shokki. En ole erityisen lapsirakas, en siis saa suuria tunteita siitä, että joku istuttaa mulle lapsen syliin. Toki rakastan sisareni lapsikatrasta yli kaiken. Olen ollut doulana synnytyksissä siskoni mukana. Nyt on todella ristiriitainen olo ehkä siksi, että tulin täysin puun takaa yllätetyksi, olen raskaana ihmiselle, jonka kanssa olen seurustellut VASTA 3 kk, olen työorjentoitunut eli teen suhteellisen vaarallista työtä. Kauhu ehkä tulee siitäkin, että olen tehnyt töitä 16 vuotiaasta lähtien tauotta opiskeluineen päivineen ja yhtäkkiä pari päivää sitten saadun uutisen tähden päädyn tn. nyt pitkälle parin vuoden vapaalle. Niin ja se synnytys!!! Pitäähän lapsen uloskin tulla, en edes ajattele keskenmenoa sillä semmoinen olo, että nyt kun se on sinne kerran tarttunut niin näyttää sille, että se siellä pysyy. No joo, kunhan purkaudun täällä ja yritän päästää höyryjä ulos. Tokihan mä sitä vähän varon, katson mitä syön ja lisäksi tuo työ, samantien otin työpaikkalääkäriin yhteyttä ja ilmoitin asiasta sekä tekemästäni työstä. Eli en mä ihan tunteeton "aivan sama" ole. Ehkä mä kasvan tähän ajatukseen mahan kasvaessa. Varhaisultra taitaa olla mulle pakkovaihtoehto saadakseni tän pään kasaan ja ehkä ne oikeat viikotkin sieltä. Kun ei oikein ole laskenut noita kuukautispäiviä kamalasti tietäen oman taustan....
Aniia: Mun on aivan pakko reagoida sun viestiisi, koska tunnelmasi kuulostavat erilaisista taustoistamme huolimatta niin tutuilta. Mulla on laskettu aika 6.1. ja olen tuolloin lähes 39-vuotias. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jotain 17vuotta. Ei olla tippaakaan lapsirakkaita eikä esim. 10v sitten oltaisi voitu kuvitellakaan "lapsellista" elämää. Olen kaikkea muuta kuin äidillinen enkä edelleenkään pidä lapsista. Sitä mystistä vauvakuumetta kun olitiin molemmat yli 35v odoteltu eikä sitä vaan kuulunut, oli pakko iän tullessa vastaan alkaa järkipohdinta. Jotenkin sitten lopulta minäkin päädyin pitkän prosessin jälkeen siihen, että katuisin enemmän sitä, etten edes yrittäisi saada lasta kuin että saisin lapsen. (Täysin tietoisena siis myös siitä vaihtoehdosta, että niitähän ei noin vain tehdä ja tule.) Tiedän, kuulostaa omissakin korvissani ihan järkyltä, että tavallaan valitsin "kahdesta pahasta sen vähemmän pahan".
Tulin raskaaksi helposti, mutta koin todella v-mäisen keskeytyneen keskenmenon loppuvuodesta 2012, joka päätyi kivuliaaseen sairaalareissuun ja pitkittyi kun kohtu ei tyhjentynytkään kerralla jne. (voitte kuvitella mitä itsesyytöksiä silloin kävin läpi - että sain mitä ansaitsin ottaen huomioon edellä kertomani ym.) Kokemuksen jälkeen koin jonkinlaisen kriisivuoden jossa peratiin identiteettiä, avioliittoa ja koko elämää oikein viimeisen päälle. Lapsen yritys oli totaalisen jäissä työkuvioiden ja kaiken henkisen kipuilun vuoksi.
Tämän vuoden alussa päätimme alkaa yrittää uudelleen ja olin edelleen ihan mielettömän ristiriitaisissa fiiliksissä. Pelkäsin niin paljon ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa: itsenäisyyden ja vapauden menettämistä, avioliiton tilaa (oikeasti mulla on maailman ihanin mies) uutta keskenmenoa, omaa mielenterveyttäni (masennustaustaa riittämiin)... Jos iän puolesta olisi mahdollista, olisin lykännyt asiaa loputtomiin. Nyt vaan piti ikäänkuin sulkea silmät, pidättää hengitystä ja hypätä kylmään veteen.
Kun vapun alla tein positiivisen raskaustestin, en todellakaan ollut tehnyt mitään suunnitelmia ja lukenut sataa vauvaopusta. Vaikka tietoisesti lasta yritettiin, shokki oli silti melkoinen ja etenkin ensimmäiset 12vkoa olivat todella ahdistavat. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän: sitä että lapsi tulee vai sitä ettei tulekaan ts. uutta keskenmenoa. Ja lisäksi tietysti kaikki identiteettiin liittyvä myllerrys; kun lähes 40vuotta on se lapsettoman ihmisen identiteetti ja elämä, se ei muutu taikaiskusta mihinkään yhden tikkuun pissaamisen jälkeen! Voisin sanoa alkaneeni hengittää normaalisti viikon 20 rakenneultran jälkeen. Siihen asti suunnilleen kielsin koko asian olemassaolon ja salasin raskauteni kaikilta, paitsi ihan lähipiiriltä. Oli tosi tuskaisaa kun muut hehkuttivat ja onnittelivat ja minä olin aivan hukassa ja kauhuissani. Todella, todella pitkältä tuntui se aika, jolloin ajattelin että olen tehnyt elämäni suurimman virheen. Lopullisuuden pelko oli toisinaan sanoinkuvaamaton. Olen ollut aika avoin neuvolassa näistä tunnelmistani ja käynyt myös tapaamassa vauvaperhepsykologia säännöllisesti. Kukaan ei ole tuominnut minua "vääristä" ajatuksistani missään vaiheessa. (Taisin itse olla ainoa, joka kuvitteli että "pitäisi" ajatella ja tuntea toisin.)
Jos jotain olen näiden 31+ raskausviikkojen aikana ymmärtänyt, on se että odotusaika on nimenomaan prosessi. Missään vaiheessa en ole muuttunut hössöttäväksi ja lässyttäväksi lapsi-intoilijaksi, mutta nyt alkaa olla todella hyvä ja seesteinen mieli. Nimenomaan siitäkin syystä, että olen itse hyväksynyt tämän oman, suht realistisen ja "coolin" tapani käsitellä odotusta ja suunnitella tulevaa. Edelleenkään kotiin ei ole hommattu muuta kuin äitiyspakkaus. (Nyt pitää kyllä skarpata ja ryhtyä toimeen, mulla on jostain syystä tunne, että saattaa syntyä aika paljonkin ennen laskettua aikaa, saas nähdä...) Päällimmäisenä on valtava onnen ja kiitollisuuden tunne, miehen kanssa suhde on todella avoin, läheinen ja rakastava ja tuntuu välillä että pakahdun kaiken uuden odottamisen ilosta. Nautin vauvan liikkeistä ja juttelen sille hellästi. Tällaista en todellakaan ole aiemmin elämässäni kokenut enkä ikimaailmassa olisi uskonut viime kesän alussa, että tunteeni voivat jonain päivänä olla tällaiset!
Tekstini tarkoitus ei missään nimessä ole "vakuutella" sua Aniia mihinkään suuntaan ja toivon ettei kukaan muukaan loukkaannu sanoistani. Tiedän että näillä sivuilla on todella raskailla taustoilla väkeä. Halusin vain jakaa tätä oman reissuni hämmentävyyttä. Ja sanoa sulle Aniia, että hyväksy kaikki mahdolliset tunteesi, älä tuomitse tai arvostele niitä äläkä itseäsi. Nämä on niin isoja ja monisyisiä juttuja, että ihme olisi jos ne olisi itsestään selviä ja ristiriidattomia.
Tulin raskaaksi helposti, mutta koin todella v-mäisen keskeytyneen keskenmenon loppuvuodesta 2012, joka päätyi kivuliaaseen sairaalareissuun ja pitkittyi kun kohtu ei tyhjentynytkään kerralla jne. (voitte kuvitella mitä itsesyytöksiä silloin kävin läpi - että sain mitä ansaitsin ottaen huomioon edellä kertomani ym.) Kokemuksen jälkeen koin jonkinlaisen kriisivuoden jossa peratiin identiteettiä, avioliittoa ja koko elämää oikein viimeisen päälle. Lapsen yritys oli totaalisen jäissä työkuvioiden ja kaiken henkisen kipuilun vuoksi.
Tämän vuoden alussa päätimme alkaa yrittää uudelleen ja olin edelleen ihan mielettömän ristiriitaisissa fiiliksissä. Pelkäsin niin paljon ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa: itsenäisyyden ja vapauden menettämistä, avioliiton tilaa (oikeasti mulla on maailman ihanin mies) uutta keskenmenoa, omaa mielenterveyttäni (masennustaustaa riittämiin)... Jos iän puolesta olisi mahdollista, olisin lykännyt asiaa loputtomiin. Nyt vaan piti ikäänkuin sulkea silmät, pidättää hengitystä ja hypätä kylmään veteen.
Kun vapun alla tein positiivisen raskaustestin, en todellakaan ollut tehnyt mitään suunnitelmia ja lukenut sataa vauvaopusta. Vaikka tietoisesti lasta yritettiin, shokki oli silti melkoinen ja etenkin ensimmäiset 12vkoa olivat todella ahdistavat. En tiedä kumpaa pelkäsin enemmän: sitä että lapsi tulee vai sitä ettei tulekaan ts. uutta keskenmenoa. Ja lisäksi tietysti kaikki identiteettiin liittyvä myllerrys; kun lähes 40vuotta on se lapsettoman ihmisen identiteetti ja elämä, se ei muutu taikaiskusta mihinkään yhden tikkuun pissaamisen jälkeen! Voisin sanoa alkaneeni hengittää normaalisti viikon 20 rakenneultran jälkeen. Siihen asti suunnilleen kielsin koko asian olemassaolon ja salasin raskauteni kaikilta, paitsi ihan lähipiiriltä. Oli tosi tuskaisaa kun muut hehkuttivat ja onnittelivat ja minä olin aivan hukassa ja kauhuissani. Todella, todella pitkältä tuntui se aika, jolloin ajattelin että olen tehnyt elämäni suurimman virheen. Lopullisuuden pelko oli toisinaan sanoinkuvaamaton. Olen ollut aika avoin neuvolassa näistä tunnelmistani ja käynyt myös tapaamassa vauvaperhepsykologia säännöllisesti. Kukaan ei ole tuominnut minua "vääristä" ajatuksistani missään vaiheessa. (Taisin itse olla ainoa, joka kuvitteli että "pitäisi" ajatella ja tuntea toisin.)
Jos jotain olen näiden 31+ raskausviikkojen aikana ymmärtänyt, on se että odotusaika on nimenomaan prosessi. Missään vaiheessa en ole muuttunut hössöttäväksi ja lässyttäväksi lapsi-intoilijaksi, mutta nyt alkaa olla todella hyvä ja seesteinen mieli. Nimenomaan siitäkin syystä, että olen itse hyväksynyt tämän oman, suht realistisen ja "coolin" tapani käsitellä odotusta ja suunnitella tulevaa. Edelleenkään kotiin ei ole hommattu muuta kuin äitiyspakkaus. (Nyt pitää kyllä skarpata ja ryhtyä toimeen, mulla on jostain syystä tunne, että saattaa syntyä aika paljonkin ennen laskettua aikaa, saas nähdä...) Päällimmäisenä on valtava onnen ja kiitollisuuden tunne, miehen kanssa suhde on todella avoin, läheinen ja rakastava ja tuntuu välillä että pakahdun kaiken uuden odottamisen ilosta. Nautin vauvan liikkeistä ja juttelen sille hellästi. Tällaista en todellakaan ole aiemmin elämässäni kokenut enkä ikimaailmassa olisi uskonut viime kesän alussa, että tunteeni voivat jonain päivänä olla tällaiset!
Tekstini tarkoitus ei missään nimessä ole "vakuutella" sua Aniia mihinkään suuntaan ja toivon ettei kukaan muukaan loukkaannu sanoistani. Tiedän että näillä sivuilla on todella raskailla taustoilla väkeä. Halusin vain jakaa tätä oman reissuni hämmentävyyttä. Ja sanoa sulle Aniia, että hyväksy kaikki mahdolliset tunteesi, älä tuomitse tai arvostele niitä äläkä itseäsi. Nämä on niin isoja ja monisyisiä juttuja, että ihme olisi jos ne olisi itsestään selviä ja ristiriidattomia.
Metris toi on hyvä teksti.
Mä olen kohta tunnin koittanut kirjoittaa omaa tarinaani ja omia tuntojani mutta en näköjään osaa. Kauhean samanlaiset olot mullakin on.
Ajattelin aina hankkivani lapsen sitten "isona" ja vihdoin tuli se päivä kun tajusin, että jos vielä isommaksi aion, alkaa olla myöhäistä. Eli samalla tavalla tein mitä pitää: lopetin pillerit ja etsin isän.
Nyt 26 viikon jälkeen ymmärrän hyvin olevani raskaana ja naureskelen mahassa puskevalle vauvalle samalla tavalla rakastavasti kuin ravikohtauksia saavalle kissalleni. En vieläkään oikein tajua, että tämä ei tosiaankaan lopu helmikuun 13. päivä, silloin se vasta alkaa. Enkä yhtään epäile, ettenkö rakastaisi lastani vaikka en tunnekaan itseäni raivoisaksi leijonaemoksi.
Koitan tässä nyt kovasti sanoa sitä, että vaikka tunnen olevani ulkopuolinen tarkkailija ja kasvualusta jonkun tulla ihmiseksi, luotan siihen, että en lopulta joudu luopumaan mistään. Vaikka elämäni muuttuu siitä, mihin olen tottunut 40 vuoden aikana, onhan se nyt muuttunut ennenkin! Eihän tämä ole kuin yksi muutos samassa ketjussa valmistumisien, parisuhteiden ja työpaikkojen vaihtumisten sekä uusien asuntojen ja kaupunkien kanssa.
Mä olen kohta tunnin koittanut kirjoittaa omaa tarinaani ja omia tuntojani mutta en näköjään osaa. Kauhean samanlaiset olot mullakin on.
Ajattelin aina hankkivani lapsen sitten "isona" ja vihdoin tuli se päivä kun tajusin, että jos vielä isommaksi aion, alkaa olla myöhäistä. Eli samalla tavalla tein mitä pitää: lopetin pillerit ja etsin isän.
Nyt 26 viikon jälkeen ymmärrän hyvin olevani raskaana ja naureskelen mahassa puskevalle vauvalle samalla tavalla rakastavasti kuin ravikohtauksia saavalle kissalleni. En vieläkään oikein tajua, että tämä ei tosiaankaan lopu helmikuun 13. päivä, silloin se vasta alkaa. Enkä yhtään epäile, ettenkö rakastaisi lastani vaikka en tunnekaan itseäni raivoisaksi leijonaemoksi.
Koitan tässä nyt kovasti sanoa sitä, että vaikka tunnen olevani ulkopuolinen tarkkailija ja kasvualusta jonkun tulla ihmiseksi, luotan siihen, että en lopulta joudu luopumaan mistään. Vaikka elämäni muuttuu siitä, mihin olen tottunut 40 vuoden aikana, onhan se nyt muuttunut ennenkin! Eihän tämä ole kuin yksi muutos samassa ketjussa valmistumisien, parisuhteiden ja työpaikkojen vaihtumisten sekä uusien asuntojen ja kaupunkien kanssa.
Itselleni iso kriisin paikka oli se, kun hankin ensimmäisen koirani. Siihen asti olisin voinut matkustaa äkkilähdöillä melko vapaasti, tai suunnitellusti melkein milloin vain, jos rahaa vain olisi ollut. Nyt joudun AINA sopimaan koirien hoidon etukäteen, miettimään eläinlääkärikuluja ja lisäksi koirien (turkin ja kynsien ym.) hoitoon menee jonkin verran aikaa. Ja kyseessä on "vain" koirat. Illanviettojakin pitää pohtia koirien suhteen, samoin ihan kaikkia töitä en pysty niiden vuoksi tekemään. Jollain lailla ne ovat toimineet ankkureina niin, että vauvan tuloa en ihan hirveästi pelkää.
Täytän 37 v. ennen vauvan syntymää, olen vakituisessa parisuhteessa jossa mies osallistuu kodinhoitoon ja jossa asioita tehdään paljon yhdessä. Kaikki ei siis todennäköisesti jää omalle kontolleni kun lapsi syntyy. Luotan myös siihen, että asiat hoituvat kyllä.
Itselläni on biologinen kello soitellut silloin tällöin, 25-vuotiaana mietiskelin perhettä, mutta uskoin että 30-vuotiaana olisin valmis. 30-vuotiaana en ollut parisuhteessa, enkä ollut valmis harkitsemaankaan lasta yksin. Onneksi. Kun tapasin nykyisen mieheni, halusin ensin yhteistä aikaa ennen kuin aletaan miettiä kolmatta pyörää, kehon muuttumista ym.
Muiden lapset ovat ihastuttaneet vaihtelevasti. Koskaan en ole ollut ihan hirveän lääpälläni, mutta mitä pienempi/vastasyntyneempi, sen suojelevammin itse tuntuu suhtautuvan.
Onhan tässä jo ehditty sinkkuelämää ja parisuhdetta elää ja perhe-elämää olen kaivannut viimeiset 7 vuotta. Kaipa tähän on helpompi suhtautua, kun tätä on toivonut. Toisaalta en tiedä tunnenko kovinkin suurta syyllisyyttä, jos masennun synnytyksen jälkeen tai asiat eivät vain luista tai en koekaan kaikennielevää äidinrakkautta. Toivottavasti ei, ainakin tuntuu että perspektiiviä asioihin on ehtinyt kerryttää näiden elinvuosien aikana.
Täytän 37 v. ennen vauvan syntymää, olen vakituisessa parisuhteessa jossa mies osallistuu kodinhoitoon ja jossa asioita tehdään paljon yhdessä. Kaikki ei siis todennäköisesti jää omalle kontolleni kun lapsi syntyy. Luotan myös siihen, että asiat hoituvat kyllä.
Itselläni on biologinen kello soitellut silloin tällöin, 25-vuotiaana mietiskelin perhettä, mutta uskoin että 30-vuotiaana olisin valmis. 30-vuotiaana en ollut parisuhteessa, enkä ollut valmis harkitsemaankaan lasta yksin. Onneksi. Kun tapasin nykyisen mieheni, halusin ensin yhteistä aikaa ennen kuin aletaan miettiä kolmatta pyörää, kehon muuttumista ym.
Muiden lapset ovat ihastuttaneet vaihtelevasti. Koskaan en ole ollut ihan hirveän lääpälläni, mutta mitä pienempi/vastasyntyneempi, sen suojelevammin itse tuntuu suhtautuvan.
Onhan tässä jo ehditty sinkkuelämää ja parisuhdetta elää ja perhe-elämää olen kaivannut viimeiset 7 vuotta. Kaipa tähän on helpompi suhtautua, kun tätä on toivonut. Toisaalta en tiedä tunnenko kovinkin suurta syyllisyyttä, jos masennun synnytyksen jälkeen tai asiat eivät vain luista tai en koekaan kaikennielevää äidinrakkautta. Toivottavasti ei, ainakin tuntuu että perspektiiviä asioihin on ehtinyt kerryttää näiden elinvuosien aikana.
MiNi39
Jostain jotain jo tietävä
Aniia: Ymmärrän tunteesi vaikka oma tilanteeni on ollut aavistuksen erilainen. Pikaisesti joudun kirjoittamaan, joten varmaan jää paljon sanomatta mitä pitäisi... No, mutta taustaa omasta elämästä.
Esikoinen minulle on syntynyt muutama kuukausi ennen kuin täytin 25 vuotta, tytär oli erittäin haluttu ja toivottu, mutta todellakin voi sanoa että häntä tekemällä tehtiin. Kävin tutkimuksissa, kun kuukautisia ei näkynyt eikä kuulunut ja ilman ehkäisyä oltiin oltu jo aika tovi. Vikaahan minusta sitten löytyi ja oma ajatus olikin etten koskaan saa omaa lasta. Pari vuotta siihen meni, mutta tulin kuin tulinkin raskaaksi pienellä avustuksella ja nyt tytär on jo ihan iso (teini). Äidillinen en koskaan ole kokenut olleeni, jonkinlainen vauvakuume kai kuitenkin oli, kun ehdottomasti halusin lapsen. Ennen esikoista en ollut lapsia hoitanut koskaan, edes vaippaa vaihtanut, joten kaikki oli opeteltava aivan alusta.
Esikoisen kasvaessa tulin siihen tulokseen, että en halua enempää lapsia, en ole tarpeeksi äidillinen siihen hommaan. Tai en ainakaan sellainen kuin mitä kuvittelen, että äidin pitäisi olla ja mille pitäisi tuntua. Sitä kuuluisaa äidin rakkautta en missään vaiheessa kokenut. Tietysti rakastan lastani, mutta silti jäi uupumaan se mistä kaikki niin hehkuttavat...
No, vuodet kuluivat ja tyttären isästä tuli ero. Ennen eroamista ehkäisyä ei käytetty useampaan vuoteen enkä raskaaksi tullut. Lapsiluku oli siis se yksi nyt ja tulevaisuudessa. Uudessa vakavassa suhteessa avomiehen kanssa alkuun oli tietysti ehkäisy jo ihan tautienkin vuoksi, mutta sekin jäi sitten jossakin välissä pois. Kertaakaan en raskaaksi tullut, edes kuukautiset ei ollut myöhässä kertaakaan. Miehessä ei ollut vikaa, sillä hänellä oli edellisestä liitosta 3 lasta, joten minussa oleva vika oli edelleen tallessa.
Avomiehen kanssa tuli sitten ero ja tapasin nykyisen mieheni ollessani 37v. Ja kappas kummaa... Raskaaksi tulin lähes ensimmäisestä kerrasta mitä samaan petiin eksyttiin. Minä, joka en tule raskaaksi. Täytyy sanoa, että järkytys oli aika suuri ja vaikka mahdollisesta yhteisestä lapsesta olikin puhuttu en kuvitellut raskaaksi tulevani, ainakaan helposti varsinkin kun ikää oli jo reilusti. Hyvin lyhyen aikaa siis meilläkin ehdittiin "seurustella" ennen perheen perustamista, mutta asiaa helpotti hiukan se, että miehen kanssa olimme tunteneet toisemme melkein 10 vuotta ennen välien muuttumista läheisemmäksi. Mies oli tulevasta lapsesta todella onnellinen ja nyt tuo ylläri on 1v4kk reipas miehen alku. Ja täytyy sanoa, että omasta mielestäni olen nyt parempi ja valmiimpi äidiksi kuin mitä olin esikoisen syntyessä. Toki nyt on jo kokemusta lapsen hoidosta tuon esikoisen myötä, joten kaikki ei ole uutta ja ennen kokematonta.
Jotta elämä ei sitten muuttuisi liian helpoksi tein positiivisen raskaustestin helmi-maaliskuun vaihteessa, taas. Minä, joka en tule raskaaksi, raskauduin lähes nelikymppisenä toiseen kertaan ensimmäisestä mahdollisesta kierrosta. Juniorin jälkitarkastuksessa sain lähetteen sterilisaatioon ja pillerit siksi aikaa ehkäisyksi. Pillerit jouduin jättämään pois sivuvaikutusten takia ja sen jälkeen ei sitten kuukautisia enää kuulunutkaan vaan raskaana oltiin taas vahvasti. Tällä kertaa piti miehen kanssa jo keskustella vakavasti ja miettiä tovi annetaanko lapsen tulla vai tehdäänkö keskeytys. Juniori ei ollut vielä vuottakaan ja meillä taas kummallakin ikää enemmän kuin tarpeeksi, pelko omasta jaksamisesta on vieläkin tuolla takaraivossa jossain, mutta ensi tiistaina on laskettuaika tällä toisella yllärillä.
Äidillinen äitihahmo en koe vieläkään olevani, mutta paras mahdollinen näille omille lapsilleni. Lapsirakas en koskaan ole ollut eikä muiden lapset vieläkään herätä suuria tunteita, mutta omat lapset on todellakin eri asia. Näitten puolesta sitä oikeasti tekee melkein mitä vain. Kuvittelin, että tässä iässä olisin "vapaa", kun esikoinen on jo lähes aikuinen ja itselläni taas mahdollisuus siihen ns omaan elämään, mutta näiden iltatähtösten saamista en siltikään pidä huonona asiana. Nuorempien lasten isä, nykyinen mieheni, on erittäin hyvä isä, osallistuu hoitoon ihan samalla tavalla kuin minäkin ja kantaa vastuunsa.
En tiedä onko tästä vuodatuksesta sinulle mitään apua, mutta se mitä yritän sanoa on se, että paniikki ja epätietoisuus on ihan normaalia. Vaikka minulla ennestään olikin tuo tytär, niin olin aina ajatellut olevani niin viallinen ettei enempää lapsia tule, ja pieni paniikki nosti päätään kummankin uuden raskauden alussa. (Ilmeisesti miehelläkin on jotain vaikutusta raskautumiseen
, kun tämän nykyisen kanssa se on liiankin helppoa.) Oman hankaluutensa on tuonut myös tuore suhde, mutta jos tästä vauva-arjesta selvitään yhdessä, niin taatusti suhde tulee kestämään kaiken muunkin eteen tulevan.
Esikoinen minulle on syntynyt muutama kuukausi ennen kuin täytin 25 vuotta, tytär oli erittäin haluttu ja toivottu, mutta todellakin voi sanoa että häntä tekemällä tehtiin. Kävin tutkimuksissa, kun kuukautisia ei näkynyt eikä kuulunut ja ilman ehkäisyä oltiin oltu jo aika tovi. Vikaahan minusta sitten löytyi ja oma ajatus olikin etten koskaan saa omaa lasta. Pari vuotta siihen meni, mutta tulin kuin tulinkin raskaaksi pienellä avustuksella ja nyt tytär on jo ihan iso (teini). Äidillinen en koskaan ole kokenut olleeni, jonkinlainen vauvakuume kai kuitenkin oli, kun ehdottomasti halusin lapsen. Ennen esikoista en ollut lapsia hoitanut koskaan, edes vaippaa vaihtanut, joten kaikki oli opeteltava aivan alusta.
Esikoisen kasvaessa tulin siihen tulokseen, että en halua enempää lapsia, en ole tarpeeksi äidillinen siihen hommaan. Tai en ainakaan sellainen kuin mitä kuvittelen, että äidin pitäisi olla ja mille pitäisi tuntua. Sitä kuuluisaa äidin rakkautta en missään vaiheessa kokenut. Tietysti rakastan lastani, mutta silti jäi uupumaan se mistä kaikki niin hehkuttavat...
No, vuodet kuluivat ja tyttären isästä tuli ero. Ennen eroamista ehkäisyä ei käytetty useampaan vuoteen enkä raskaaksi tullut. Lapsiluku oli siis se yksi nyt ja tulevaisuudessa. Uudessa vakavassa suhteessa avomiehen kanssa alkuun oli tietysti ehkäisy jo ihan tautienkin vuoksi, mutta sekin jäi sitten jossakin välissä pois. Kertaakaan en raskaaksi tullut, edes kuukautiset ei ollut myöhässä kertaakaan. Miehessä ei ollut vikaa, sillä hänellä oli edellisestä liitosta 3 lasta, joten minussa oleva vika oli edelleen tallessa.
Avomiehen kanssa tuli sitten ero ja tapasin nykyisen mieheni ollessani 37v. Ja kappas kummaa... Raskaaksi tulin lähes ensimmäisestä kerrasta mitä samaan petiin eksyttiin. Minä, joka en tule raskaaksi. Täytyy sanoa, että järkytys oli aika suuri ja vaikka mahdollisesta yhteisestä lapsesta olikin puhuttu en kuvitellut raskaaksi tulevani, ainakaan helposti varsinkin kun ikää oli jo reilusti. Hyvin lyhyen aikaa siis meilläkin ehdittiin "seurustella" ennen perheen perustamista, mutta asiaa helpotti hiukan se, että miehen kanssa olimme tunteneet toisemme melkein 10 vuotta ennen välien muuttumista läheisemmäksi. Mies oli tulevasta lapsesta todella onnellinen ja nyt tuo ylläri on 1v4kk reipas miehen alku. Ja täytyy sanoa, että omasta mielestäni olen nyt parempi ja valmiimpi äidiksi kuin mitä olin esikoisen syntyessä. Toki nyt on jo kokemusta lapsen hoidosta tuon esikoisen myötä, joten kaikki ei ole uutta ja ennen kokematonta.
Jotta elämä ei sitten muuttuisi liian helpoksi tein positiivisen raskaustestin helmi-maaliskuun vaihteessa, taas. Minä, joka en tule raskaaksi, raskauduin lähes nelikymppisenä toiseen kertaan ensimmäisestä mahdollisesta kierrosta. Juniorin jälkitarkastuksessa sain lähetteen sterilisaatioon ja pillerit siksi aikaa ehkäisyksi. Pillerit jouduin jättämään pois sivuvaikutusten takia ja sen jälkeen ei sitten kuukautisia enää kuulunutkaan vaan raskaana oltiin taas vahvasti. Tällä kertaa piti miehen kanssa jo keskustella vakavasti ja miettiä tovi annetaanko lapsen tulla vai tehdäänkö keskeytys. Juniori ei ollut vielä vuottakaan ja meillä taas kummallakin ikää enemmän kuin tarpeeksi, pelko omasta jaksamisesta on vieläkin tuolla takaraivossa jossain, mutta ensi tiistaina on laskettuaika tällä toisella yllärillä.
Äidillinen äitihahmo en koe vieläkään olevani, mutta paras mahdollinen näille omille lapsilleni. Lapsirakas en koskaan ole ollut eikä muiden lapset vieläkään herätä suuria tunteita, mutta omat lapset on todellakin eri asia. Näitten puolesta sitä oikeasti tekee melkein mitä vain. Kuvittelin, että tässä iässä olisin "vapaa", kun esikoinen on jo lähes aikuinen ja itselläni taas mahdollisuus siihen ns omaan elämään, mutta näiden iltatähtösten saamista en siltikään pidä huonona asiana. Nuorempien lasten isä, nykyinen mieheni, on erittäin hyvä isä, osallistuu hoitoon ihan samalla tavalla kuin minäkin ja kantaa vastuunsa.
En tiedä onko tästä vuodatuksesta sinulle mitään apua, mutta se mitä yritän sanoa on se, että paniikki ja epätietoisuus on ihan normaalia. Vaikka minulla ennestään olikin tuo tytär, niin olin aina ajatellut olevani niin viallinen ettei enempää lapsia tule, ja pieni paniikki nosti päätään kummankin uuden raskauden alussa. (Ilmeisesti miehelläkin on jotain vaikutusta raskautumiseen
, kun tämän nykyisen kanssa se on liiankin helppoa.) Oman hankaluutensa on tuonut myös tuore suhde, mutta jos tästä vauva-arjesta selvitään yhdessä, niin taatusti suhde tulee kestämään kaiken muunkin eteen tulevan.Lämmin kiitos kaikille edeltäneille vastauksille. IHANAA, että joku muukin tuntee yhtä kamalasti, kuin minä..tai eihän se ihanaa oikeasti ole, mutta IHANAA..en ole siis epänormaali ajatuksineni. Työnantajalle jouduin kertomaan sillä työpaikan altistuksista johtuen jouduin TYKY keskustelun kautta toisiin töihin, joita onneksi minulle kielitaitoisena ihmisenä järjestyi. Luojan kiitos en joutunut erityisäitiysvapaille ainakaan vielä, olisi hajonnut tuo kuuppa vielä enemmän. Omat tunteet olleet todella vuoristorataa, enemmän olen kokenut pahoja masennusjaksoja niin, että mies on ollut helisemässä. Soittanut välillä jopa isälleen, että mitä hän ton naisen kanssa oikein tekee.
Oireita on alkanut tulemaan. Muuten siis täysin oireeton olen edelleen, mutta rintavarustus kipeähkö, päätä välillä vähän jomottaa, väsymys megalomaaninen ja jatkuva nälkä. Alkujärkytyksestä taidan olla ehkä toipunut, asiasta olen keskustellut lähimmäisten kanssa ja palaute on ollut hyvää ja samoista fiiliksistä yllättävän moni kärsinyt vaikka raskaus on ollut suunniteltu. Lapsiarki mua ei pelota yhtään. Ei tipan vertaa, ei se lapsi mun vapautta vie, sitten on vain otettava lapsi mukaan sinne minne itse olen menossa. Mikä mua eniten ahdistaa ja järkyttää ja pelottaa on tämä raskaus itsessään, kehoni ei ole minun keho seuraavaan 9:ään kuukauteen. Niin ja tosiaan se synnytys..ajatus kivuista, piikeistä ja kaikesta siltä väliltä saa mut voimaan pahoin jo nyt..saatika, että tavarani sen teurastuksen jälkeen näyttää varmaan nyhtöpossulle. Nyt olen kuitenkin hyväksynyt raskauteni ainakin jotenkin, mies edelleen mukana ja on todella lämpöinen minua kohtaan jopa hormonaalisen kohtauksen iskiessä, joka muuttaa minut, niin mukavan naisen, totaaliseksi hyeenaksi.
Neuvola-aika sovittu ensiviikolle ja ultraan pääsen seuraavalla, jolloin pitäisi olla viikot 8-9 menossa. Edelleen en hehku onnesta enkä hihku ilosta, mutta alan hyväksymään asian.
Oireita on alkanut tulemaan. Muuten siis täysin oireeton olen edelleen, mutta rintavarustus kipeähkö, päätä välillä vähän jomottaa, väsymys megalomaaninen ja jatkuva nälkä. Alkujärkytyksestä taidan olla ehkä toipunut, asiasta olen keskustellut lähimmäisten kanssa ja palaute on ollut hyvää ja samoista fiiliksistä yllättävän moni kärsinyt vaikka raskaus on ollut suunniteltu. Lapsiarki mua ei pelota yhtään. Ei tipan vertaa, ei se lapsi mun vapautta vie, sitten on vain otettava lapsi mukaan sinne minne itse olen menossa. Mikä mua eniten ahdistaa ja järkyttää ja pelottaa on tämä raskaus itsessään, kehoni ei ole minun keho seuraavaan 9:ään kuukauteen. Niin ja tosiaan se synnytys..ajatus kivuista, piikeistä ja kaikesta siltä väliltä saa mut voimaan pahoin jo nyt..saatika, että tavarani sen teurastuksen jälkeen näyttää varmaan nyhtöpossulle. Nyt olen kuitenkin hyväksynyt raskauteni ainakin jotenkin, mies edelleen mukana ja on todella lämpöinen minua kohtaan jopa hormonaalisen kohtauksen iskiessä, joka muuttaa minut, niin mukavan naisen, totaaliseksi hyeenaksi.
Neuvola-aika sovittu ensiviikolle ja ultraan pääsen seuraavalla, jolloin pitäisi olla viikot 8-9 menossa. Edelleen en hehku onnesta enkä hihku ilosta, mutta alan hyväksymään asian.
Mä olen tuntenut kehoni omakseni koko ajan. Tää on ollut enemmän mielenkiintoista seurata, miten se muuttuu. Hassua, kuinka tupakkaa ja kaljaa ei tee yhtään mieli - ne oli mun ryhtymisen lykkäämisen ja epävarmuuteni suurimmat syyt. Ruokaa taas tekee mieli, etenkin pullaa ja proteiinia :)
Osasyy siihen, että tää on ollut vain mielenkiintoista on varmasti se, että olen voinut koko ajan hyvin. Ainoa varsinainen hankaluus on ollut parin viikon takainen supistelu, jolloin kipua paljon pahempi oli huoli lapsesta. No töissä väsyttää koko ajan, kun herään viiden kieppeillä vessaan enkä työaamuina ehdi enää nukahtaa uudestaan. Enkä osaa mennä ajoissa nukkumaan.
Musta on hauska seurata vauvaa, kun se vielä mahtuu möyrimään miten päin sattuu. Komentelen ja tönin sitä, kun se parkkeeraa vyön alle häiritsemään istumista. Tänään hihittelin työkavereillekin, kun lounaalta tullessa huomasin siitä mittasuhteitteni muuttuneen, että maha ja reidet oli aivan puurossa. Ei mitään aavistusta, missä vaiheessa olen lounasta sinne näköesteen taakse saanut kaadettua.
Mutta kaikkiaan: maha on oma, tissit on omat, eikä tulleet kilotkaan häiritse, kun syy näkyy. Aamuinen rättishow ei juurikaan eroa normaalista, pitää vaan kelin lisäksi huomioida joustavuus ja helman pituus.
Osasyy siihen, että tää on ollut vain mielenkiintoista on varmasti se, että olen voinut koko ajan hyvin. Ainoa varsinainen hankaluus on ollut parin viikon takainen supistelu, jolloin kipua paljon pahempi oli huoli lapsesta. No töissä väsyttää koko ajan, kun herään viiden kieppeillä vessaan enkä työaamuina ehdi enää nukahtaa uudestaan. Enkä osaa mennä ajoissa nukkumaan.
Musta on hauska seurata vauvaa, kun se vielä mahtuu möyrimään miten päin sattuu. Komentelen ja tönin sitä, kun se parkkeeraa vyön alle häiritsemään istumista. Tänään hihittelin työkavereillekin, kun lounaalta tullessa huomasin siitä mittasuhteitteni muuttuneen, että maha ja reidet oli aivan puurossa. Ei mitään aavistusta, missä vaiheessa olen lounasta sinne näköesteen taakse saanut kaadettua.
Mutta kaikkiaan: maha on oma, tissit on omat, eikä tulleet kilotkaan häiritse, kun syy näkyy. Aamuinen rättishow ei juurikaan eroa normaalista, pitää vaan kelin lisäksi huomioida joustavuus ja helman pituus.