Ihanat kamalat sukulaiset

Pakko tulla tänne purkaa, kun ei muuallekaan vielä pysty..
Meille on siis tulossa toinen lapsi (ensi touko-kesäkuussa luulisin, ei vielä ole ollut ultraa, josta la selviää..). Kuitenkin mahani on jo hieman pyöristynyt ja salailu ei pitkään onnistu, jos tapaa ketään. (monet tietää, et yritän hieman laihduttaa edellisiä raskauskiloja pois). Ystäville ja omille vanhemmille kertominen on ok, ei siinä, ovat varmasti todella iloisia ja onnellisia meidän puolesta. Mutta. Anoppi ja appiukko. Heille jo ensimmäinen lapsemme oli kauhistus. Tai siis meidän aviottomuus. Lapsesta välittävät kyllä, mutta meidät pitäisi saada naimisiin. Olen miehelleni sanonut, että en ole ajatusta vastaan, mutta se pitää tehdä omasta vapaasta tahdosta eikä siksi, että joku määrää.. Ja mieheni (ollaan kyllä kihloissa) on elänyt koko elämänsä nöyristellen vanhempiaan ja tehnyt niin kuin he määräävät. Ovat kovin uskovaisia ja ankaria tietyissä asioissa. Nyt mieheni on ymmärtänyt että hän on aikuinen (26) ja vastuussa itse itsestään ja nyt tietysti lapsestaankin. Siltikään hän ei uskalla suoraan sanoa asioita vanhemmilleen vaikka kuinka uhoaa kotona.
Pelottaa kertoa raskaudesta, kun ei halua riidellä taikka rikkoa välejä, mutta en myöskään halua mitään"pakkoavioliittoa". Huoh. Maailmanloppu tulossa :sad001
 
Onneks mulla on varsin mukava anoppi, ainoastaan se tässä huolettaa että kun tää meidän nyyti syntyy, niin mites hän suhtautuu... Eka lapsenlapsi kyseessä ja hänellä kotona vielä 8v iltatähti, jota mielestäni ei komenna ollenkaan. Lapsi tekee ihan mitä lystää ja on välillä mielestäni tosi törkeäkin äitiään kohtaan, valehtelee, lyö, tuittuilee todella paljon yms, mutta rangaistuksia ei tule koskaan. Melkein tekee mieli itse komentaa mokomaa, mutta en tietenkään ole tehnyt mitään. Pelkään, että sitten tulevaisuudessa hän haluaa lellitellä meidän lapsen "pilalle"... Ei kyllä käy laatuun, odotan jännityksellä mitä tapahtuu...

Ajattelin kuitenkin lähinnä tässä valittaa hieman siskostani... Meillä on aika paljon ikäeroa, hän on huomattavasti minua vanhempi ja oikeastaan vain siskopuoli, mutta siskoiksi ollaan kyllä aina toisiamme kutsuttu. Hänellä on jo yli kymmenvuotiaat lapset, yksi on pian täysi-ikäinen, hyvä työpaikka, aviomies jne. Hän kuitenkin aivan jatkuvasti kuvittelee jotenkin olevansa muiden yläpuolella sillä hän on melko varakas ja kokee sitten tietysti asiakseen tölviä ei niin varakkaita, kuten esim. minua. Suoraan hän ei melkein koskaan tule mitään sanomaan, mutta aina välikäsien kautta kuulee kaikenlaista... Äskettäinkin kuulin että sisareni oli julkisesti (yli kymmenen sukulaisen kuullen) puhunut minusta pahaa, haukkunut äitini hyväksikäyttäjäksi, muka nyhdän häneltä rahaa yms (ei pidä paikkaansa, en ole kertaakaan häneltä rahaa pyytänyt, joskus hän saattaa antaa kaksikymppisen ja ei tosiaan kuuntele jos yritän kieltäytyä. Minä kuitenkin meistä olen enemmän äidistä huolehtinut, jopa oman vointini kustannuksella, että aika paksua häneltä), laiskaksi ja vastuuttomaksi (olin sairaslomalla pidempään ihan kunnon syyn vuoksi) ja nyt sitten vielä muun muassa kyseenalaistanut sen, että en muka oikeasti tällä hetkellä opiskele, valehtelen vain että muka näyttäisi siltä että yritän jotain. Aika naurettavaa, minulla on vaikka näyttää todistus siitä että olen opiskelemassa... Minulla oli kyllä pitkä vaikea vaihe elämässä jolloin en kyennyt opiskelemaan ja nämä ongelmat edelleen varjostavat niin, että joudun välillä olemaan sairaslomalla, mutta ei se todellakaan tarkoita sitä että olisin laiska enkä yrittäisi! Päinvastoin, olen aika lailla ollut nyt vaarassa palaa loppuun kun olen yrittänyt yli jaksamiskykyni... Nyppii. Mietin että pitäisikö oikein soittaa, pyytää näkemään ja sanoa että nyt riittää se paskanpuhuminen. Toisaalta tekisi mieli vain odottaa seuraavaan kertaan kun joka tapauksessa nähdään ja sanoa sitten. En tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto, joka tapauksessa nyt on jo pakko sanoa, niin paljon olen häneltä kaikkea inhottavaa saanut osakseni. Sisarellani on myös tapana ollut huomautella siitä että olen lihava (normaalipainoinen olen aina ollut), sekä muutenkin saada minut tuntemaan itseni huonoksi omassa kehossani. Hän sattui hääpäivänänikin sanomaan minulle kun stressasin kuvien ottoa että "kaikki morsiamet on kauniita vaikkeivat oikeasti kauniita olisikaan!"... Oli todella hienoa mennä sen jälkeen kameran eteen miettimään että niin, oonkohan sitten muuten ihan sysiruma.
 
Täällä on anoppi ihan kauhea. Sillä on joku ihme tarve asettaa isovanhemmuudesta kilpailu ja nutkuttaa jos tyttö on jollain toisella hoidossa. Hänelle en ole viemässä, kun en vain yksinkertaisesti luota häneen. Hänellä ei lapsista ole kokemusta kuin poikansa verran ja siitäkin on kuitenkin yli 20v aikaa, kun on ollut vauva. En mä pystyis rentoutumaan yhtään jos jättäisin hälle lapsen.

Ja vuosisadan vitutuksen sen aikaan, kun hän lähes taklas mut sivuun jotta saa äkkiä kaapattua tytön syliin ennen kuin minä ehdin ottamaan oman lapseni. Mielelläni olisin ollenkaan tekemisissä anopin kanssa, mutta mies mutisee.
 
Kyllä on taas paha mieli. Tuntuu että vihaan anoppia ja appiukkoa. Heitä ei edelleenkään kiinnosta ainoa lapsenlapsensa. Oltiin tänään vaunulenkillä miehen ja vauvan kanssa. Anoppi tuli vastaan ja pyysi nähdä vauvan, tällaista ihmettä ei ole puoleen vuoteen tapahtunut, on ennenkin törmätty kylällä. Mies on äidilleen tosi vihainen ja sanoi että ensin pitäisi opetella käyttäytymään. Anoppi tietää että olemme vihaisia siitä kun hän kieltäytyi valokuvista ristiäisissä, hän alkoi sitten paasata siitä valokuvajutusta että kuinka on meidän vika kun ei etukäteen kerrottu että siellä kuvataan ja että hän on ruma kuvissa. Joo eihän ristiäisissä yleensä olekkaan tapana kuvata. Se tilanne oli äkkiä ohi, ei jääty kuuntelemaan enempää ja saimme kuulla että olemme lapsellisia. Myöhemmin mies meni käymään vanhempiensa luona ja teki anopille selväksi että hänen on turha koittaa tulla tyttöä kattoon nyt kun ei puoleen vuoteen ole ollu mitään kiinnostusta. Anoppi oli sanonut että kyllä häntä kiinnostaa ja että on hän ajatellut, mies oli sitten kysynyt että miksei heitä ole sitten meillä näkynyt eikä tytöstä ole sanaakaan puhuttu. Appiukko alkoi siinä kohtaa selostaa niitä koottuja selityksiä kuinka mies on aina ollut töissä ja ei ole kutsuttu. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Ei nyt ihan kutsukorttia ole lähetetty mutta kutsuttu on ja mies on lomautettu eli on lähes aina kotona. Anoppi oli sanonut että eivät he viitsi olla liian tuttavallisia että kävisivät meillä. Siis voi jumalauta, onko se tosiaan liian tuttavallista että joskus kävisivät lapsenlastaan katsomassa tai olisivat kiinnostuneita hänestä.

Kiitos ja anteeksi. Mä en jaksa tätä paskaa enää, oli pakko saada avautua johonkin. Sori sekava teksti.
 
Voi ei. Onpa tympeä tilanne. :sad001 Meillä taas on anoppi liiankin tungetteleva. Yrittää mm. ottaa väkisin sylistä jne..
 
Mistähän sitä alottas?

Alotetaan vaikka omista vanhemmistani: Haluuvat hankkia kaiken tulevalle vauvalle kun eivät saaneet sisarusten lapsille laittaa kun ei heille kelvannu. Toki olen tästä iloinen mutta on niillä muutakin rahan menoa kuin meille ostella ja laitella kaikkea.

Mieheni vanhemmat: Pitäs mennä naimisiin ennen kuin tekee lapsia. Tuli aika selväksi kun heidän tyttärensä joka on minun ikäinen teki pari vuotta sitten tytön. Kertoi raskaudestaan vasta 1kk ennen laskettua-aikaa. Tällä tytöllä on isä mutta ei ole koskaan ollut kuvioissa mukana eikä kukaan tiedä hänestä mitään. Muutenkin aika uskovainen suku niin se vielä enemmän tuo painetta kaikelle. Eikä heitä kyl tääkään tuleva vauva oikee kiinnosta kun elämä menee pilalle näin nuorena (22-vuotiaana).

Mieheni: Noo kyllähän se on välillä ihana mutta välillä saan taas harmaita hiuksia. Isyystunnustus menee kuulemma DNA testien kautta että on varmasti hänen lapsi kun kyseessä on perijä ja rahaa vievä. No ihan miten vaan mut kuitenni se on hänen vaikka mentäs minkä testien mukaan. Ärsyttää vaan kun epäilee tuolla tavalla :sad001 Sitten on vielä että synnytykseen ei välttis lähe kun työ menee kaiken eelle ja isyyslomaa ei aikonu pitää joten tiedossa pitkiä päiviä vauvan ja 2x koiran kanssa kun mun sukulaiset ja ystävät asuu 300km päässä ja miehen vanhemmat asuu 150km päässä. Kihloihin ei halua eikä naimisiin kun ollaan oltu niin vähä aikaa yhdessä (2,5v) ja tunnettu teinistä lähtien harrastuksen osalta.

Siskoni: "Toivottavasti siitä ei tule vammainen, toivottavasti ei tule koliiki vauva ja plaaaplaaplaaa" Mitä se sille kuuluu minkälainen vauva meille on tulossa? Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Muutenkaan en ole siskon kanssa ollut tekemisissä oikein koskaan... Veljien kanssa ole koskaan ollut mitä ongelmaa ja niistä on vaan mukavaa kun tulee lisää lapsia sukuun.

Näin tällä kertaa täällä :rolleyes:
 
Ciciro kylläpä kuulostaa tympeeltä tilanteelta. Voihan se olla ettei sun mies sitä isyyttä epäile mut jos vanhemmat vaatii et dna-testit tehdään? Ja siis tohon naimisiin menoon niin eihän se oo nykypäivänä mikään pakko mennä. Me kyllä mentiin (viikko ennen laskettua kröhöm) mut ihan vaan siksi et mä pidin pääni siinä et lapsella on sama sukunimi ku mulla et jos mies halus oman nimen lapselle niin you know. Meinas et kiristystä, mut ei siinä mun mielestä oo mitään järkeä et mä kannan kaikki raskauskilot, punnerran sen ipanan pihalle ja sit sillä olsiki eri nimi ku mulla. Kyllä mulle ois passannu hyvinki olla menemättä naimisiin mut nimi olis ollu sitte mun. :wink
 
Isäntä on kahtonu liikaa salkkareita :laughing002 On se ruennu älyämään pikku hiljaa että jos ei tee isyystunnustusta neuvolassa ennen syntymää ja hätäkasteeseen joutuu muksu niin se jää sit mun sukunimelle. On sillä onneks viel aikaa miettiä mitä aikoo tehä minkäki suhteen :cat:
 
Ai kauhee anteeks nyt Ciciro, mutta kyllä on ihme juttuja jos pitää uskollisuutta isyystesteillä todistella :D! Kaikenlaista.. No, ehkä hän on sen jotenkin itselleen selväksi ajatellut. Heh :)
 
Ehkä tänne nyt uskaltaa kun oon muutamaan keskusteluun jo kommentoinut.

Mun perhe jossa olen asunut ja tuntenut on pahasti päihderiippuvaisia ihmisiä. Mun lapsuus ja kaikki on mennyt siinä että joku on sekasin jollain tasolla. Ja mulle se olikin normi. Jotenkin ajattelin että jokaisessa perheessä tapahtuu niin. Ja koska meilläkin sanottiin ettei siitä saa puhua, niin ajattelin ettei muutkaan puhuneet sen takia.

Äiti on koko ajan pahempaan päin menevä alkoholisti.
Mun yhteyden pito siihen meni puoltoista vuotta sitten omasta tahdostani. Äidin sekoilut oli sitä luokkaa, että ne vaikuttivat omaan elämään liian paljon negatiivisella tasolla ja totesin että nyt riittää. Mun vuoro alkaa elää mun omaa elämää.

Isän kanssa meni samoihin aikoihin välit ja hän käyttää sitten muita päihteitä. Sen kanssa ei koskaan oikein lämpimät välit olleetkaan.

Sisaruksiin laitoin välit poikki kun alkoi syyttely etten tue äitiä kun väittää joka kuukaus elämässä hoitavan asioitaan ja että menee paremmin. Ja omasta mielestään ei edes ole alkoholi ongelmaa. Sain haukut ja syytökset. Panin isoveljeen välit poikki ja samoin isosiskoon.

Sisko pitää vielä vähän yhteyttä ja jutellaan välillä.. Mutta siihenkin meni luotto kun se alkoi äidin kanssa juonittelemaan.

Isän puoli suvusta vihaa minua, en tiedä edes miksi.

Ja äidin suvun kanssa olen enemmän tekemisissä. Enon perheestä tuli oma perheeni. Enosta tavallaan isäni ja vaimostaan äitini vuosi sitten talvella.

Elämä ilman näitä tekijöitä on ollut helpompaa. Olen saanut koottua palasiani yhteen jonkin verran.
Mutta välillä mietin, voi kumpa mullakin olisi äiti.

Sitä ajattelee noita tosi melankolisia ajatuksia aina välillä, mutta tiedän että parempi näin. Ja en halua mahdollisen tulevan lapsen, ikinä joutua heidän kohteekseen.
 
Surettaa niin kovasti pienen lapsen puolesta kun isovanhemmat miehen puolelta, tai oikeastaan sen äiti lähinnä, aina änkyräkännissä kun mennään käymään niillä. Kylläpä jää kiva muisto lapselle. Turha ihmetellä miksei päästetä lasta lähellekään.

En jaksa ymmärtää joulun lahjahysteriaa myöskään. Miehen sukulaiset vaan ostaa lahjoja hampaat irvessä eikä ehkä ihan loppuun ajateltuja. Ihmettelin hiukan kun tyttömme sai Turtlesit-pyjaman... Miehen äidin känniavautuminen oli kaiken huippu kyllä, sanoi ettei kukaan tainnut taaskaan arvostaa heidän jokaiselle antamaa huomattavaa lahjarahasummaa availlen samalla jonkun antamaa lakanapakettia. Joulun perimmäinen tarkoitusko on siis ostaa itsensä vararikkoon toisille roinaa? Meiltä ei siis yhtenäkään vuonna tipu kellekään lahjaa paitsi omalle lapsellemme eikä kenenkään meille ole pakko antaa mitään. Vuosi vuodelta ikävämpää osallistua näin tekopyhille sukuaterioille. :confused:
 
Onpahan juttuja! :sad001 itselläni harmaita hiuksia aiheuttaa omat siskot, tai enemmänkin toinen niistä.

Kun kerroin raskaudestani, toinen siskoistani ilmoitti, että tämä on sitten koko suvun asia, ja minun pitää ilmoittaa siitä Facebookissa heti kaikille. Kun sanoin, että en aio tehdä näin, se meni ilmeisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En ole ilmoittanut mm. edesmenneen äitini sukulaisille, joita tapaan kerran kahdessa vuodessa yleensä jonkun hautajaisissa. En koe, että nämä sukulaiset olisivat minulle kovinkaan läheisiä (vaikka äitini eläessä vielä sitä olivatkin), mutta siskoni mielestä minun piti ilmoittaa asiasta heti puolituntemattomille ihmiselle, jotka eivät todennäköisesti tule lastani edes koskaan näkemään. Lisäksi eilen hän ilmoitti kertoneensa raskaudesta kaikille tutuille ja ilmeisesti tuntemattomillekin. Siskollani on muutenkin tapana kertoa omat asiansa ihan kenelle vain, joka jaksaa kuunnella. Sain hepulin. Sanoin siskolleni, että tämä raskaus ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja miehelleni. Ja aion kertoa asiasta esim. Facebookissa sitten, kun lapsi on ehjänä ja terveenä tullut maailmaan. Siskoni ei tätä tuntunut ymmärtävän. Minä kun olen aina ollut hänen mukaansa se "herkkä ja kiukutteleva pikkusisko, jolla ei ole lainkaan huumorintajua". Itse en pidä läskiksi ja tyhmäksi haukkumista kovinkaan hauskana. Tyhmä olin, kun en ymmärtänyt erikseen sanoa, ettei hän kertoisi minun asioitani tuntemattomille ja puolitutuille.

Olen saanut masennusdiagnoosin pari vuotta sitten. Olin pitkällä sairaslomalla työuupumuksen takia, ja söin mielialalääkkeitä. Kärsin tuolloin mm. vahvasta kuoleman ja vakavan sairauden pelosta, ja tästä syystä minulla on myös pelkotiloja mm. keskenmenoon liittyen. Olen kova stressaamaan, ja synnytys pelottaa minua. Olen saamassa tähän apua neuvolan kautta, ja ihana mieheni tukee minua parhaansa mukaan. Mutta siskoiltani en tukea asiaan ole saanut, enkä edes halua. Ensimmäiseksi minulle kerrottiin, kuinka paljon synnytys sattuu ja kuinka hanurista se on. Sitten kerrattiin kuinka ärsyttäviä pienet lapset ovat, kuinka paljon pitää valvoa ja kuinka uuvuttavaa se on. Kuinka hirveä voikaan uhmaiässä oleva lapsi olla yms yms. Tätä jatkui pari tunnin ajan, kunnes olin jo itse niin shokkitilassa, että en pystynyt sanomaan enää mitään.

Olen tarkoituksella pitänyt siskoihini hieman etäisempää väliä, koska joka kerta puhuessani heidän kanssaan puhelimessa saan raivarin/masennun/ahdistun tai vittuunnun niin ettei veri kierrä päässä. Heillä on aina kaikki huonosti. Vaikka asiat olisivat kuinka hyvin, niin AINA löytyy jotain valitettavaa. Miten joku jaksaa elää siten että ympäröi itsensä pelkästään negatiivisilla asioilla? Olemme mieheni kanssa tehneet tietoisen päätöksen edetä elämässä positiivisen kautta turhan stressin ja ahdistuksen välttämiseksi. Haluan kasvattaa lapseni olemaan postiivinen ja avoin ihminen, mutta siihen päästäkseni minun tulisi löytää positiivisia ja iloisia ihmisiä ympärilleni.

Muokattu viestiä: Sen verran piti vielä kirjoittamani, että appivanhemmat ja isäni ovat ihan kivoja. :)
 
Se on kumma juttu, että jotkut katsoo asiakseen kertoa vaikkapa just raskausuutisia ihan kenelle vain, vaikka kuinka olisi itse toivonut tai jopa pyytänyt, ettei asiasta vielä huudella. Minusta kun niiden kertominen ei kuulu kenellekään muulle, tulevat vanhemmat itse saanevat päättää kenelle haluavat kertoa.
Samoin joidenkin on vaan päästävä pelottelemaan raskauden/synnytyksen/minkä vaan kauheudella. Saisiko jokainen kokea ihan itse oman synnytyksen ja päättää itse millainen kokemus se oli? Kannattaa laskea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, joskus ihmiset tuppaavat käyttämään vähän värikynää ulosannissaan. Kipukokemuskin on varmasti jokaisella erilainen. Valvomista tulee varmasti jokaiselle äidille ja perheelle, mutta se kuuluu asiaan pienen nyytin kanssa. Uhmaikäiset osaa olla ärsyttäviä, mutta sekään ei ole sinun kohdallasi ajankohtaista vielä hetkeen. Kukapa sitä jaksaisi aina kuulla vain pelkkää negatiivista, on kurjaa jos ei ole mitään muuta kuin valitettavaa. Kiva kuitenkin, että appivanhemmat ja isäsi ovat toista maata kuin siskosi. Tsemppiä ja onnellista raskausaikaa! :)
 
Ottaa päähän jo valmiiksi kun joudun laittamaan anopin ja appiukon ojennukseen. Mies on pitkään ollut vihainen heille liittyen näihin mitä tähän ketjuun aiemmin olen kirjottanut. Nyt he vihdoin ja viimein ilmeisesti ovat huomanneet sen ja ovat tulossa huomenna käymään ja itse tarjoutuivat, tiedetään kyllä etteivät he tyttöä tule katsomaan vaan miestä mielistelemään. Heistä ei todella ole isovanhemmiksi meidän tytölle kun ei heitä kerran kiinnosta. Viimeinen pisara oli se kun kävimme ajelemassa appiukon kanssa ja tyttö oli mukana, juttelikin jotain autossa mutta appiukkoa ei kiinnostanut lainkaan, ei katsonut tyttöä edes eikä puhunut mitään. Yli puoli vuotta mies on heille jo sanonut että tulkaa käymään mutta ei ole näkynyt. Mies on koittanut heille tehdä asiat selväksi mutta ei ole mennyt perille, nyt on mun vuoro ja se vituttaa. En haluaisi rähistä kellekkään ja olenkin aika arka heidän seurassa mutta nyt on pakko ja siihen on oikein hyvä tilaisuus. Meidän tyttö on jo 10kk ja anoppi on sen viimeksi ristiäisissä nähnyt ja appiukko ei paljon toisinkaan ja se näkeminen on ollut heistä kiinni, nyt on jo myöhäistä heidän osallistua tytön elämään ja se täytyisi heille tehdä selväksi, samoin se että normaalit isovanhemmat eivät todellakaan käyttäydy noin. On ihan hyvin kun naapurin puliukolta on löytynyt enemmän kiinnostusta tyttöä kohtaan kuin heiltä.
 
Anteeksi että toistan itseäni. On vaan taas tunne että pakko saada avautua ja purettua johonki tätä paskaa.

Anoppi ja appiukko kävi eilen meillä. He tulivat katsomaan kissoja, eivät tyttöä. Minä olin tytön kanssa makuuhuoneessa poissa näkyvistä kun he tulivat, puoli tuntia odottelin ja kuuntelin mitä he puhuivat, ei sanaakaan tytöstä, ei mitään ihmettelyä missä tyttö on kun ei näy. Päätin että nyt tämä sirkus saa loppua, he ovat omasta mielestään täydellisiä joka asiassa, ilmeisesti niin täydellisiä ettei lapsenlapselle ole tilaa heidän elämässä. Mies on pitkään sanonut mulle että mun pitäis avautua niille tosta käytöksestä. Niin tein, tein selväksi kuinka pettyneitä me ollaan heihin ja kuinka tyttö ei ikinä tule tunteen heitä ja sen että normaalit isovanhemmat ei käyttäydy noin.

Nyt on välit poikki. Ensiksi sieltä tuli kootut selitykset, sen jälkeen alettiin syyttää meitä. Näinkin hyviä selityksiä tuli:
- heillä on menoja (joojoo toinen makaa sohvalla klo15 eteenpäin ja toinen on aina kylällä keräämässä kiviä)
- anopille on sanottu että liian vanhat ei saa hoitaa (ei ehkä työkseen mutta ei isovanhemmuus kato ikää varsinkin kun molemmat on ihan terveitä eivätkä edes vanhoja)
- ei ole kutsuttu (en jaksa edes laskea montako kertaa)
- ei olla oltu kotona (ei muuta kun lähes aina)
- miehellä on ollu niin kiirus puhelimeskin ettei oo kerenny kysyy tytöstä mitää (paskapuhetta tämäkin, mies on saattanut maata sohvalla ja puoli tuntiakin jauhaa paskaa heidän kanssaan puhelimessa)
- ei olla käyty heillä (ei olla mutta sekin on tehty selväksi miksi ei ja he ovat sen ymmärtäneet)
- ei ole näytetty tyttöä heille (niin paljon olis esillä ollut kun olis heidän sopinu kattoa)
- neuvolassa on meille syötetty ihan paskaa siitä millaiset isovanhempien kuuluu olla, lapsenlapset on sellasia että niille vilkutetaan kylillä kun nähdään ja joskus voi vilkasta vaunuihin ja ehkä voidaan sopia että he käy kattomas tyttöä kerran kuukaudes ja se on usein

Kyllä teki mieli heittää pihalle kaiken tuon jälkeen. Myös anopin valokuvista kieltäytyminen ristiäisissä tuli puheeksi, appiukko kehui että ei kaikki tykkää olla kuvattavana, sanoin siihen että joskus tarvis ajatella muutakin ku itteensä, anoppi sitten kysy ihan pokkana että ketä sitten pitäs ajatella. Lisäksi oli niin raivostuttavaa kun anoppi toi porkkanakakkua mukanaan tarjottavaksi, meillä ei ollut tarjolla kuin keksejä kun ei kiinnostanut leipoakkaan heille. Anoppi kehui koko ajan kuinka hyvää oma tekemänsä kakku on..

Mä vihaan niitä niin sydämmeni pohjasta. Nyt riitti, tuli selväksi ettei heitä kiinnosta olla isovanhempia eikä meidän tyttö merkkaa heille yhtään mitään. Eihän sitä nytkään edes katottu. Täytyy vaan yrittää ajatella ettei tyttö tarvii moisia idiootteja elämäänsä.

Oon ylpee itestäni kun sain suuni auki ja puhuin suuni puhtaaksi, silti samalla on paha mieli. En olisi uskonut että ne ihan noin täynnä itteensä on, ei ne asiat toimi niin että kaikki käännetään toisia vastaan. Näin meillä.
 
ReginaVeritas, tosi harmi kuulla Meillä hieman sama tilanne miehen äidin kanssa, on lopettanut kuulemma ryyppäämisen kokonaan. Ihan mukava anoppi, iloinen ym ja myös appiukko, mutta jotenkin vain vierastan Miehen sisko.... Äh halua edes mainita koko ihmistä! Maailman rasittavin ja mustasukkaisin persoona veljestään. Aina puolustamassa ja pätemässä meidän asioihin. Minä olen aina se syypää kaikkeen ja mies on se täydellisyys joka ei koskaan tee virheitä tai edes korota ääntänsä minulle. Ja lapsemme tulee kuulemma ihan häneen (mieheni siskoon) ja kuulemma näyttääkin aivan häneltä ja raskaudestani puhutaan kuin se olisi mieheni vatsan sisällä ja minua ei olisi lainkaan olemassa. Harmittaa todella paljon sillä itse olen joutunut kokemaan saman isäni äidiltä, kun minussa ei kuulemma ole mitään äitiäni vaan jokainen piirre on tullut isältäni. Muistan, kun olin mummini hautajaisissa (äidin äiti) 2011, oli muistotilaisuus jossa oli äitini puolen sukulaisia.. Jokaikinen sanoi kuinka paljon muistutan mummiani nuorena, samanlainen olemus ja samanlaiset ilmwet kuulemma. Eniten ärsyttää mieheni sisko... Voi v*ttu sentään sitä touhua ja mussutusta... Lapsista hän ei tykkää laisinkaan ja olisi kummiksi halunnut lapsellemme...
 
Miten hurjia kokemuksia monella... Tässähän on ihan kiitollinen siitä, ettei itsellä ole appivanhempia. Omissa vanhemmissa on aivan tarpeeksi kestämistä, sekä työtä siinä, että olemme ja pysymme edes jonkinlaisissa väleissä lasteni takia. Heille vanhempani ovat niin rakkaita.

Kohta kymmenen vuotta olen ollut äitinä ja edelleen he yrittävät puuttua elämääni, arvostelevat valintojani, kielloista huolimatta opettavat uskontoaan lapsilleni jne... Emme ole edes paljon tekemisissä, mutta kun olemme, saan osaksi milloin mitäkin halveksuntaa. Arvostelua nyt viimeksi on tullut mm. kotini siisteystasosta; siitä, miksi en ollut siivonnut taloa kun lapset olivat pari yötä heillä, että mitä muka tärkeää olen omalla ajallani tehnyt... sekä arvostelua lasteni juhlista, jotka olivat isäni mielestä ilmeisesti jotenkin saatanalliset, sillä esitin ne epähuomissa Halloween juhliksi. Täällä kuulemma palvottiin piruja ja sain kuulla miten lapsilleni jää traumat ym ym. Minusta jotenkin niin sairasta ajattelua tuollainen. Eikä auttanut, vaikka kerroin, että Pyhäinpäivä on Halloweenin lisäksi myös mm. Kekri ja Samhain ja että itselleni kysessä on sadonkorjuun juhla. Kerroin, että meillä ei juhlita piruja, vaan kyseessä olivat lasten itse järjestämät nyyttärit. Ihan turha oli sanoa yhtään mitään... Ihan uusin juttu on äitini mielipide siitä, että saan kolmannen lapsen. Sieltä suunnalta tuli ainoastaan arvostelua ja paskaa. Ei yhtäkään positiivista sanaa. Hän kun oli ajatellut, että lapsenlapset ovat jo tässä. Ei mitään kysymystä yhtään mistään, ei halunnut tietää tulevasta lapsesta mitään. Näitä v*tutuksen aiheita on niin paljon, etten jaksa edes kirjottaa... Muut sukulaiseni eivät käyttäydy inhottavasti, tosin en myöskään heidän kanssa ole juuri tekemisissä. Jotkut heistä ovat rentoja ja mukavia. Veljeni on vanhenpieni kultamussukka ollut aina. Hänen elämäänsä ja valintojaan ei arvostella päin naamaa, eikä tuomita. Selän takana vanhempani puhuvat kyllä hänenkin elämästään arvostelevasti, mm.heidän lapsen ruokavaliosta ja kasvatuksellisista asioista, sekä monesta muusta asiasta... Olen vain kuunnellut äitini mielipiteitä, veljelle en ole sanonut, että heidän välille ei tulisi turhaa kitkaa. Veli on hienosti oppinut vanhemmiltamme sen, että minun elämääni saa arvostella ja mitä tahansa rumaa voi ja pitääkin minulle sanoa.

Ei oikeasti uskoisi, että näin yli kolmekymppisenä kohta kolmen lapsen äitinä tarvitsee sietää tällaista paskaa! Olenkin päättänyt ottaa etäisyyttä, enkä anna heidän enää jatkuvien loukkauksiensa jälkeen luikerrella takaisin elämääni. Lapset saavat käydä siellä, mutta minun kotiini heidän ei tarvitse enää tulla. Helpottavaa on se, että minun ei tarvitse kutsua heitä tulevan lapseni nimijuhlaan, vaan saan järjestää rennot kemut ystävilleni, ihmisille, jotka ovat arjessani läsnä ja arvostavat minua ihan omana itsenäni, sekä ovat kiinnostuneita myös tulevasta vauvasta.
 
Muokattu viimeksi:
Tässä hieman tiivistettyä tarinaa itsestäni, kun muuten menisi päivä jos alusta kirjoittaisin
Omat vanhemmat on alkoholisteja, joskus on niitä selviä päiviä jolloin ovat omia itsejään ja on mukava jutella mutta taas pian on putki päällä. Luottotiedot menny molemmilta ja tilaa myyty pala palalta, jotta saatu rahaa juomiseen ja edelleen ulosottokirjeet pursuaa postilaatikosta.
Itselle tämä oli alussa kova paikka, todella kova paikka että oma lapsuudenkoti on menossa alta eikä olekaan enää iskää johon turvautua vaikkapa auton huollossa. Äidin kanssa en ole koskaan luonut läheistä äititytär-suhdetta. Äitini olisi todella mahtava kyllä lasten kanssa, mutta eipä asialle mahda mitään. En voisi koskaan luottaa lastani hänelle, vaikka olisikin selvänä, koska silloin hän usein saa epileptisia kohtauksia.

Tässä nyt ajan kuluessa olen kasvanut hurjasti henkisesti asian yli ja rakentanut omaa elämääni ja ei ole tarvinnut sen koommin harmitella, kun omista vanhemmistani ei ole isovanhempien rooliin ensimmäisen lapseni kohdalla. Etten ole enää riippuvainen heistä millään tavalla. Jännästi sitä vaan pikkuhiljaa irtaantuu. Appivanhemmista sitten taas, appiukko on myöskin alkoholisti, jota siellä perheessä yritetään peitelle kun anoppi siivoaa hänen jälkensä ja itsehän en sellaista peittelyä siedä alkuunkaan. Että tuskinpa sielläkään lapsi tulee kauheasti olemaan.

Mutta minulla on aivan ihana mies ja ihania ystäviä ympärilläni, niin eiköhän me pärjätä ilman isovanhempiakin
 
Mun koko oma suku on nii arseesta, että ei usko errkkikään. Tein 2-vuotta sitten pesäeron sukuuni, paitsi omiin vanhempiini ja veljeeni (he tekivät myös). Heitä näen useasti viikkoon ♡. Mut huoh, ihanaa olla erossa suvusta, joka on oikeesti iha hirveä. En edes ilkeä avata asioita millane esim mummoni on. Saatikka muut.. Suku on pahin eiks!:cool:
 
Takaisin
Top