Ihanasta ja rakastavasta miehestä hirviö.

O

Onneton

Vieras
Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta. Sinä aikana ehditty mennä naimisiin ja saada ihana poika. Alussa totta kai kaikki oli mukamas ihanaa ja kuljettiin pää pilvissä, suunniteltiin tulevaisuutta ja perhettä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana se mies joka silitteli, halasi, suukotteli, puhui nättejä ja hänen omin sanoin" naista pidetään kuin kukkaa kämmenellä" on muuttunut haukkuvaksi, halveksivaksi, töniväksi, vi*tuilevaksi hirviöksi. Joka heittää pienimmänkin riidan syttyessä minut pihalle, haukkuu ja uhkailee. Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin ei ole kertaakaan lyönyt, töninyt kylläkin... monet kerrat on pelotellut, lyömällä oviin tai seiniin , paiskomalla ovia ja hajottamalla tavaroitamme. Reilu viikko sitten meille tuli illalla sängyssä riitaa niin mieheni hermostui ja löi täysiä sänkyn pääty seinässä olevaan tauluun ja hänen kämmenensä murtui. Haukkui minut ja että se oli minun syyni, eikä tahdo enää nähdä, ei kuulla tai koskea minua. Toistaiseksi ollaan saman katon alla, mutta säikähdin sen yön jälkeen liian paljon. Aina kun mieheni yrittää koskeakkaan saan pidätellä itkua ja jos hän istuu vieressäni ja liikahtaa, säpsähdän.

Mitä minun pitäisi tehdä? Poikamme on reilu vuoden vanha, ja minulla ei ole työpaikkaa, eikä töihin meno mahdollisuuksiakaan. Vanhempieni luo en voi mennä, koska on heidänkin kanssa mennyt välit poikki tämän miehen takia, myös ystävien..
 
Voit mennä aluksi lapsesi kanssa turvakotiin, niin että ei tarvitse elää pelossa. Sieltä käsin voit alkaa järjestämään elämäänne. Sossu auttaa kyllä taloudellisesti, joten sen vuoksi, että sinulla ei ole töitä, teidän ei tarvitse jäädä sinnittelemään miehen luo.

Lähde jo tänään itsesi ja lapsesi vuoksi. Sinä ja lapsesi ansaitsette turvallisen kodin.

Valtavasti voimia!
 
Voi Onneton, kuulostaa hirveältä tilanteelta. :sad001 Komppaan Miziä. Meillä on sosiaaliturva juuri tällaisia tilanteita varten, käytä sitä! Tärkeintä on, että pääsette lapsen kanssa pois väkivaltaisesta tilanteesta. Toivottavasti löydät voimaa lähteä ja nopeasti. :Heartpink
 
Kiitos vastauksista! ❤ lähteminen on se kaikista paras vaihtoehto. Tiedän sen itsekkin. Miten täältä lähden? Niin kuin sanoin, on välit poikki omaan perheeseeni eikä ystäviäkään ole. Ei myöskään omisteta toista autoa, mikä on peräkylässä asujan ainoa vaihtoehto lähteä kotoa mihinkään, varsinkaan lapsen kanssa.

Olen monta kertaa mieheltäni pyytänyt että eikö hän voisi olla minulle kiltti ja mukava, samanlainen kuin on muillekkin ihmisille. Joskus jopa pussata tai halata. No tänä aamuna lin unissani kääntynyt nukkumaan selkä häntä vasten. Hän pyysi minua kääntymään toisin päin, kasvot häntä kohden, ja unen pöpperössä vastasin etten jaksa. Mies repäisi minut kädestä selälleen ja minä olin edelleen 'puoli unessa' ja käännyin takaisin. Hän pomppasi ylös sängystä, jolloin heräsin ja painoi minut molemmista käsistä sänkyä vasten ja huusi kuinka minulle ei kelpaa mikään, ja kuinka valitan että hän ei ole mukava ja kiltti, mutta sitten kun hän yrittää, niin sekään ei kelpaa.
Tämän jälkeen hän monta kertaa karju, että minun täytyy pyytää anteeksi.
Kun sitten pyysin, niin sitten hän kyllä halasi ja pussasi....

Tää on yhtä helvettiä...
 
Kuulostaa ihan kaoottiselta tilanteelta, voimia siihen.

Mahtaisitko saada vanhempiisi välejä? Usein vanhemmat on kuitenkin valmiita tekemään mitä vain lastensa hyväksi niin ehkäpä saisit sieltä kuitenkin sitä apua?

Apua teidän perheen täytyy kuitenkin saada, ihan jo lapsenne takia. Onko hän paikanpäällä/hereillä miehen raivojen aikana? :/
 
Lähde. Ota lapsi, tärkeimmät tavarat ja lähde. Äläkä palaa ilman taustavoimia Usko kun sanon, et halua nähdä mihin se johtaa. Usko pois, voit korjata välit sukuun. Mä en nähnyt faijaani kahtenkymmeneen vuoteen, mutta asiat saatiin kuntoon.
 
Täällä on kans lohduton tilanne joskus huonon miehen takia. Eksän kanssa oltiin kavereita ennen ku ruettiin seurustelemaan ja muuttu siitä pikkuhiljaa suhteeksi ja puoli vuotta seurusteltiin. Mies rupesi kyttäämään mua viimestä päivää ihan joka ikisestä asiasta mitä tein ja suurin piirteen sito mut jeesusteipillä sänkyyn kiinni että pysysin kotona. En saanu käydä töissä, saatikka sitte sukulaisilla kahvilla. Hän vaati mua koko ajan olemaan tietynlainen, täydellinen ihana prinsessa, jos mulla vähänkin oli vakava ilme niin se haukku mut tunteettomaksi ihmiseksi. Jossain vaiheessa hänellä riistäyty itsehillintä ja aina ku veti alkoholia niin mätki mua pitkin ja poikin ja en ois IKINÄ uskonu että se ihminen joka oli joskus mun hyvä ystävä niin rupee mua lyttäämään oman käden kautta. Aluksi itekki vaan käänsin aina toisen posken ja annoin mahollisuuden mutta virheen siinä kyllä tein. Oltiin samassa työpaikassaki ja kun toisen miehen löysin niin kohteli mua niinku oisin murhan teheny. Eron jälkeen rakastuin mieheen jota ilman en ois selvinnu ja joka mua auttoi mua lähtemään. Oon itestäni niin ylpee ku uskalsin lähteä pois, nyt saan kaiken hyvä ja onnellisuuden mitä tarvitaankin. Kannattaa vaan olla rohkee ja hankkia apua, jokainen ansaitsee olla onnellinen eikä mitä tahansa tarvi eikä pidä kestää. Mitä enemmän antaa anteeeksi niin sitä enempi annat sille kuvaa että sen teot on oikein. Ansaitset paljo parempaa, maailma on mahollisuuksia täynnä! ♥ Jos kaikki yhtäkkiä muuttuu niin se aika paljo jo kaikesta pitkälti kertoo.
 
Muokattu viimeksi:
Kiitos ihanista vastauksista!.❤ Olen päättänyt että me muutetaan pojan kanssa pois, niin on kaikille helpompi. Yritän korjata välejä vanhempiini ja sisaruksiini jos heidän luokseen pääsisi aluksi muuttamaan.

Yksi mikä muiden joukossa tekee lähtemisestä vaikeaa on se, kun mieheni on pojalleen upea isä. Hoitaa, leikkii ja touhuaa pojan kanssa aina vain kun mahdollista. Eikä onneksi ole pojan nähden saanut raivareita, aina silloin kun poika nukkuu, tai on ollut hoidossa.


Tällä hetkellä tilanne ei ole muuttunut ainakaan parempaan suuntaan. En tiedä miten minun pitäisi olla kun jokainen teko on väärin. Ensin pyysin monia kertoja ( ymmärrän kyllä että meni jankkaamiseksi, vaikka hermot menivätkin) että voisi edes joskus halata tai pussata, sanoa jotain mukavaa tai edes nukkua vieressä, edes joskus. Välillä suututtiin, ja välillä sanottiin että hän yrittää. Toissa iltana kysyin taas jälleen kerran tämän saman litanian läpi, niin sain heti suoraan huutona vastauksen, että hän ei asiaa ajattele niin että sitä pitäisi näyttää jos toisesta välittää, että se ei mihinkään katoa. Kysyin mieheltä että jos pyydän joskus pussaamaan, niin sekö ei ole vaihtoehto että silloin pussaisi eikä aina latelisi syitä miksi ei tarvitsisi jos kerran välittää. Päin naamaa karjaistiin Ei.

Siitä lähtien en ole valittanut koko asiasta, enkä mistään muustakaan, en pyytänyt palveluksia, en pyytänyt halamaan tai pussaamaan, en edes vahingossakaan koskenut miestä, en nukkunut edes samassa sängyssä. Ollut suoraan sanottuna juuri sellainen ja sillä tavalla kuin mieheni on meidän parisuhteen halunnut/ajatellut olevan.

Muutama tunti sitten vein pojan sänkyyn nukkumaan ja menin sohvalle katsomaan televisiota miehen kanssa.
heti hän tiuskaisi että mikä mulla nyt on. En alkanut selittämään mitään ylimääräistä, enkä korottanut ääntä vaan sanoin ihan rauhallisesti takaisin että tällaistahan sinä oot halunnu tämän olevan.

Saman tien alkoi taas se ainainen haukkuminen, miten minulle ei ikinä mikään kelpaa, valitan ja itken koko ajan. Minulta pääsi itku ja lähdin ulos rauhoittumaan. Vähän ajan päästä mieheni tuli perässä hakemaan minua sisälle, ettei naapurit näkisi, kun saa kuulemma aina hävetä, kun minä istun yksin itkemässä ulkona, että mitä ne hänestäkin ajattelee.

Mieheni raivokohtauksien myötä olen alkanut saamaan jonkunlaisia paniikkikohtauksia, itken hysteerisesti eikä henki kulje.tänäänkin kun hän tuli terassille perääni, istui viereen portaille ja otti käsivarresta kiinni, säikähdin ja sain tälläisen kohtauksen, aloin itkemään hysteerisesti ja haukkomaan henkeä, mies istui vähän aikaa vieressä ja piti käsivarresta kiinni, odotti varmaan että rauhoittuisinko. Yhtäkkiä hän nousi ylös ja nykäisi minua käsivarresta ylös, että nyt lähdetään sisälle. En pysynytkään jaloilla vaan kaaduin suoraan kasvot edellä terassiin, taas sain huudot kuinka olen draamaqueen ja filmasin koko homman.

Mies meni sisälle nukkumaan, ja minä jäin ulos rauhoittumaan. Jonkun ajan päästä menin perässä kamarin sänkyyn ja itkin mieheltäni anteeksi monta, monta, monta kertaa, ilman minkäänlaista vastausta. Vähän ajan hiljaisuuden jälkeen tokaistiin että 'et nyt vihtis, kun minun pitäis alkaa nukkumaan' pyysin vielä sitäkin anteeksi. Johon vastattiin että ' oot sinä vittumainen akka, ko et anna edes nukkua' ja taas itkettiin...
 
Hienoa, että olet saanut päätöksen aikaan! Olet rohkea, kun uskallat lähteä rakentamaan uutta elämää sinulle ja lapsellesi, elämää johon ei kuulu se, että joudut pyytämään kokoajan olemassaoloasi anteeksi ja jossa sinun annetaan ymmärtää, että kaikki mitä teet, on väärin.

Miehesi saattaa vaikuttaa oikeinkin hyvältä isältä lapsellenne... mutta niinhän hän vaikutti aluksi ihanalta ja rakastavalta mieheltä sinuakin kohtaan. Sitä kannattaa ehkä hieman miettiä... lisäksi lapsi aistii ilmapiirin ja sen, että äidin on paha olla isän takia.

Ei ole myöskään normaalia, että parisuhteessa toinen joutuu pyytämään ja anelemaan rakkaudenosoituksia. Ne tulevat luonnostaan ja ihan siksikin, että toiselle haluaa tehdä hyvän olon ja antaa toiselle sen olo, että on rakastettu. Miehesi viestintä tuntuu olevan päinvastaista ja hän on enemmän huolissaan naapureista ja siitä mitä he ajattelevat hänestä, kuin siitä, että aiheuttaa sinulle pahan olon ja paniikkireaktioita! Lisäksi koskaan ketään ei revitä väkisin yhtään mihinkään, vaikka toinen itkisi kuinka! Se on aina väärin, jos toisen tunnereaktioon reagoidaan fyysisesti.

Kaikki varmasti järjestyy kuitenkin! Varmasti joku sinut ottaa vastaan ja pääsette turvaan lapsen kanssa. Jos sukulaiset ja ystävät eivät helly, niin sitten turvakotiin. Tärkeintä on, että pääsette pois ennenkuin jotain vakavempaa tapahtuu. Voimia sinulle! Olet vahva ja pystyt tähän!
 
Kiitos vastauksistanne! ❤ teidän ansiosta olen alkanut saamaan rohkeutta ja voimaa lähteä. Jollain tavalla on ehkä lapsellista kirjoittaa tänne, mutta tuntuu että ei enää ole ketään läheistä joka olisi minun puolella, eikä ihmisiä ketkä rohkaisisi, ainoastaan polkee vain entistä alemmas...
 
Itekki huomasin sillon että koko ajan piti olla niin kulissia että rakastetaan ja ollaan ihana pari ja kaikki olikin sitte ihan äimänä ku erottiin että miten te erositte ku teillä meni niin hyvin. Sitte ku jollekki uskouduin, niin ku toisen kans tarpeeksi sitä kulissia oli pitäny niin ei kukaan ees enää välittäny miltä musta tuntu koska tietenki valehtelin ku kaikki oli aina ollu niitten silmiin katsottuna "ruususta". Meilläkin ku oli yhteiset kaveritki niin tottakai ne valitsi sen toisen puolen vaikka minä totuutta itku kurkussa kaikesta pelottavuudesta yritin oikeasti tosissani kertoa. Mulla vähenty kaveritki kauheesti ku ei kukaan uskonu että niin ihana ihminen kuin tämä ex-mieheni voi mikään hirviö olla. Että ei oo tyhmää puhua missään foorumissa, sitähän varten tänne liitytään että saa tukea muilta samoissa tilanteissa olevilta :) Ja on oikiasti helpompaaki puhua jossaki tämmösessä foorumissa kun kukaan ei sua tunne niin pystyt oleen avoin ja rehellinen eikä kukaan tuomitse :) Omalle lähipiirille tai jollekki ammattiauttajalle kasvojen eessä on yllättävän vaikiaa loppupeleissä avautua. Yksin ei kannata jäädä ♥
 
Sitä se täälläkin on. Muiden silmissä pitäisi leikkiä täydellistä perhettä ja olla niin onnellinen ja iloinen. Poikakin kun on joskus ollut isovanhemmilla yökylässä, niin aina on pitänyt lähteä ryyppäämään miehen kavereiden kanssa, ei ole ollut vaihtoehtona että oltaisiin menty kahdestaan johonkin, syynä se että kavereiden kanssa ei ehdi enää viettää niin paljoa aikaa... silloin vielä kun itsellänikin oli ns 'omia'kavereita, ehdotin että kun poika oli hoidossa ja mies menossa kavereidensa kans juopottelemaan, että minä menisin omien kavereiden kanssa käymään jossain, mutta sekään ei käynyt, siitä sain huudot, että haluanko näyttää hänen kavereilleen että meillä menee päin helvettiä jäämällä pois ryyppy illoista.

Tänä aamuna se eilinen riita taas jatkui. Valvoin ja itkin koko viime yön sohvalla, mies heräsi kahdeksan aikoihin ja tuli katsomaan televisiota ja vähän ajan päästä poika heräsi, miehen ensimmäiset sanat aamusta olivat että koittaa nyt mennä hakemaan poika sängystä. Pyysin itku silmässä että etkö sinä voisi mennä vuorostaan että saisin yrittää nukkua edes vähän aikaa. Olisi ollut kuulemma koko viime yö aikaa nukkua. No, samoilla valoilla mennään...

Mies meni sitten myöhemmin pojan kanssa ulos terassille aamukahville, menin sitten myös perässä, ja sanoin hänelle tuon saman mitä joku aikaisemmin kirjoitti, että onko se hänen mielestään oikein että toinen joutuu jatkuvasti pyytämään ja anelemaan sitä että toinen näyttäisi välittävänsä, halaisi, pussaisi ja tulisi viereen. Ja että jos väittää välittävänsä niin eikö sitä sitten niitä pitäisi tulla tekemään vapaehtoisesti. Sanoi kyllä itsekkim että ei ole oikein, mutta kysyi sitten minulta miksen minä voi tulla tekemään hänelle samoin. Vastasin saman kuin monta kertaa aikaisemmin, että pitkän aikaa, aina kun olen tullut osoittamaan huomiota on minut torjuttu, sanottu että mennä pois tai ei olla noteerattu takaisin mitenkään. Olen ajatellut että hän ei halua.
Kerrankin mies makasi sohvalla ja katsoi telkkaria, menin sitten hänen viereensä kainaloon makaamaan, mies ei hievahtanutkaan. Pussasin monta kertaa poskelle ja kaulaan, ei mitään reaktiota. Käänsin sitten hänen pääs varovasti että pussaan suulle, niin minut työnnettiin naamasta pois ja sanottiin että on se kumma kun ei telkkariakaan saa kahtoa rauhassa.
En tiedä, en kai vai sitten hänelle kelpaa.

Omasta mielestäni en ole kyllä mikään ruma tai muutenkaan tarkoitan ulkoisesti sellainen että en kelpaisi. Urheilen kovasti ja kroppa on kunnossa, ei synnytyksestäkään jäänyt arpia tai muuta mikä voisi miestä vaivata jos se jostain sellaisesta olisi kiinni. En sitten tiedä, ehkä olen vain muuttunut luonteeltani sellaiseksi ettei mies enää jaksa.

Tuntuu vain kaikki niin toivottomalta. En saanut välejäni vanhempiini korjattua. Sanoivat vain että saan omat ongelmani korjata, pojan kyllä voivat ottaa väliaikaisesti, mutta eivät minua.
Välit huononi kun oli 16 ja aloin silloin seurustelemaan mieheni kanssa, joka on minua 10 vuotta vanhempi. Jälkeen päin kerroin miehelleni, että lapsuus ei ollut mikää kaikista mahdollisista helpoin vaan sellainen jossa jouduin isosiskon vihan ja niiden purkauksien kohteeksi, tekemiseni ja olemiseni lytättiin alas, ja kehuskeltiin sillä kuinka itseäni 3 vuotta vanhempi veli oli viimenen lapsi joka haluttiin, minut olisi otettu pois, jos olisi ollut mahdollista.

Mieheni suuttui tästä perheelleni vaikka itse olin jollain tapaa unohtanut ja antanut ehkä jopa anteeksi ja siitä lähtien on välit olleet poikki.

Joskus jopa tuntuu että olisi tosiaan ollut parempi, että minut olisi otettu tuolloin pois, kun tuntuu etten tule kenenkään kanssa toimeen ja olen kaikille vain pelkkä pallo jalassa...
 
Avav, koita pitää mielessä, että vika ei ole sinussa! Ei kukaan muutu yhtäkkiä kuvottavaksi ja synnyttänyttä naista tulee kunnioittaa ja hänen kehoaan! Useille jääkin kaikenlaisia jälkiä ja arpia, sinulle ei edes sellaisia jäänyt, olet siis varmasti oikein viehättävä. Eikä jäljetkään mitään haittaisi, olisivathan ne vain jälkiä uuden elämän kasvattamisesta ja synnyttämisestä.

Teidän inhottava tilanne on vain ilmeisesti jatkunut niin kauan, että miehesi on saanut sinut uskomaan, että olet arvoton. Uskomaan, että kaikki on sinun syytäsi, koska et osaa olla tietynlainen. MUTTA: sinun ei kuulukaan olla tietynlainen, sinun kuuluu saada olla oma itsesi, eikä koettaa muuttaa itseäsi miellyttääksesi toista tai joutua hiipimään ja miettimään jokaista sanaa ja liikettä. Sinun kuuluu saada sanoa mielipiteesi ja olla omaa mieltä asioista ilman, että siitä tulee seuraamuksia. Se on normaali tila parisuhteessa, kun molemmille on tilaa.

Voimia! :Heartpink
 
Voi Avav, ei sinulla ole helppoa ollut. :sad001 Olen niin vihainen sun vanhemmille! En ymmärrä, miten voi noin suhtautua omaan lapseen... Komppaan kovasti Hellistä parisuhdeasiassa. Sinulla ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Toivottavasti saat lähdettyä pojan kanssa. Otathan asian puheeksi myös neuvolassa? Sieltä saa apua varmasti. Jos ei muuta, niin puheapua. Itse kävin lapsen syntymän jälkeen neuvolan depressiohoitajalla, ja se oli parasta mitä siihen väliin olisi voinut tapahtua. :Heartpink

En tiedä harrastatko lukemista, mutta luulen, että Kimmo Takasen kirja Tunne lukkosi voisi olla sinulle hyvää luettavaa. (Joo, nolotti itseäkin lainata self help -kirja, mutta tuo oli hyvä luettava. Suosittelen lämpimästi. :shy: )
 
Kyllä niin mieleni pahoitin tästä threadista.. :smiley-angry019

Niin tekis mieli antaa tollaselle kaverille yläfemma.. Naamaan.. Tuolilla.. :violent001

Kahta asiaa en voi sietää: Pedofiilejä ja naisia kaltoinkohtelevia miehiä.. Toivottavasti pääset siitä kusipäästä eroon..

Toinen jota ihmettelen, on sun vanhempasi..?! Wtf is this shit..?? Mikä niitä vaivaa..?! Lisää yläfemmoja.. Naamaan.. Kengällä..:smiley-angry026

Paha mieli puolestasi avav.. Kaikki tsempit ja sympatiat sinne.. May the force be with you.. Jaxuhalien kera..:smiley-angelic003
 
Toinen kirja, josta saattaisi löytyä apuja tilanteen käsittelyyn! arja lehtosaaren sata tapaa tappaa sielu. Puolisoa "ymmärtää" paremmin tuon luvun jälkeen ja pystyy itselleen antamaan anteeksi että ei kaikki edes voi olla sinun vikasi, niin järkeenkäyvältä kun se nyt tuntuisikin. Ei kenenkään tarvitse kestää tuollaista.
 
Kiitoksia hirveästi tsemppauksista! Vihdoin ja viimein on päästy siitä helvetistä erilleen ja toivottavasti lopullisesti. Suuri kiitos kuului teille❤

Oltiin viime perjantaina viettämässä iltaa ' mieheni' kavereiden kanssa. No puhuttiin sitten mieheni sammuttua hänen erään kaverinsa kanssa tästä asiasta ja lopuksi hän sanoi että olen aina tervetullut pojan kanssa hänen luokseen ( liki 300km päähän) jos alkaa ahdistamaan mieheni kanssa oleminen. Vielä lauantai aamuna hän soitti minulle uudestaan, kysyi vointia ja sitä haluaisinko lähteä. Samana päivänä mieheni ollessa töissä, kasasin enimmät tavarat ja muutettiin pojan kanssa pois.

Vaikka ei ole mennyt kuin muutama päivä, niin nyt jo tuntee että on tehnyt oikean päätöksen. Ei tarvitse koko ajan pelätä tekevänsä kaikkea väärin. Ilalla saa mennä nukkumaan itkemättä, ja aamulla herätä ilman huutoa.

Kiitos teille! ❤

Av
 
Takaisin
Top