Heinäkuun höpinät :)

Oon etuli miettinyt kans samaa. Eli kukaan mun nykyisistä ystävistä ei ole samassa elämäntilanteessa, eikä mulla itseasiassa edes ole todella läheisiä ystäviä. Osa opiskelujen kautta tulleista ystävistä on kans jo valmistuneet ja muuttaneet muualle. Kouluvuosien kaverit on jääneet kotipaikkakunnalle (tai muuttaneet muualle opiskelemaan) eikä heidänkään kanssaan ole sellaista yhteyttä (jos nyt on koskaan ollutkaan). Eli hieman pelottaa tää äitiys ja kotiin jääminen juuri siinä mielessä: mitä jos kohta ei ole edes niitä kavereita joita tapaa kerran pari kuussa? Jos vaan loppujen lopuksi sulkeudunkin tänne neljän seinän sisälle? Tai musta tulee semmonen höppänä joka ei osaa puhua muuta kuin omasta vauvastaan, niin sitten ne loputkin ystävät kaikkoaa? Minkään harrastusten kautta en kans ole saanut kavereita.

Mä toivon myös että voisin osallistua vaikka srk:n vauvakerhoon, mutta saako sieltäkään sitten ihan oikeasti ystäviä? Muutenkin siis kuin vaan niitä, joiden kanssa hoitaa perushöpinät säästä siinä hiekkalaatikolla. Tää ikä (mulla 27v) on kyllä tosiaan hankala hetki solmia mitään ystävyyssuhteita, kaikilla on vaan kiirettä ja omat jutut. Toisaalta taas äitiys varmaan lähentää, eli on helpompaa aloittaa se keskustelu kun näkee heti jotain yhteistä toisen ihmisen kanssa?
 
Mä en ole kotiseudultani koskaan pois muuttanutkaan, eli täällä on kaikki kaverit ja ystävät. Mutta varsinkin alkuraskauden aikana mietin miten käy näille ihmissuhteille sitten kun A: kuulevat raskaudesta ja B: vauva syntyy. Nyt noi ajatukset on oikeastaan jääneet pois, koska sain kerrottua parille ihmiselle tästä ja jotenkin heidän reaktiotaan pelkäsin. Ja ihan turhaan. Yksi ystävä on melkein samassa elämäntilanteessa nyt, hän sai kk sitten toisen lapsensa. Muuten on kaikki vielä lapsettomia tai sitten pari saanut jo muutama vuosi sitten lapsia. Kyllä silti vähän jännittää mitä sitten tapahtuu kun vauva oikeasti on tässä, mökkihöperöidynkö täällä vauvan kanssa vai näenkö edelleen ystäviäni. Aion kyllä itsekin olla aktiivinen ja pitää yhteyttä sen minkä jaksan ja ehdin ihan alusta asti, niin ei voi kukaan ainakaan mua syyttää siitä että vauvan tullen unohdan kaiken muun elämän.

Haluaisin kanssa osallistua johonkin vauvakerhoon tms ja siellä tutustua uusiin ihmisiin. Voisi sitten yhdessä murmuttaa vauvajutuista jne ja toivottavasti löytää muutakin juteltavaa ja ehkä jopa yhteistä tekemistä kerhon ulkopuolella. Mut mistä noita kerhoja kannattais alkaa etsimään? Onko neuvolan seinillä esim lappuja? En oo koskaan pysähtynyt tutkimaan mitä siellä ilmoitustauluilla lukee... Täytyy varmaan sit lääkärireissulla vähän katsella :D
 
Mua muuten ärsyttää miehen kaverit. Tai muutama oikeastaan. Kun he on niin lapsikielteisiä. "No ei sitä X:kään oo nähty sen jälkeen kun lapsia sai" "Ei perheellisillä ole aikaa meille enää". "Ei lapsia ainakaan 5 vuoteen vielä" jnejne... Ymmärrätte varmaan miks ei miehen kaverit pahemmin tiedä tästä... Tarkemmin vaan 2 tietää ja toinenkin sen takia vaan kun mä kerroin kaverilleni joka on hänen puolisonsa ja mies sanoi, että hänellekin saa kertoa. Miehellä ei oo mitään hinkua kertoa kavereilleen vauvasta. Alkuun ei halunnu kertoa pitkään aikaan ja nyt on kyllä jo sellainen asenne, että senkus kerrot. Siis että mä kertoisin jos juttelen jotain sellaisten kanssa, jotka on enempi hänen kavereita. No en mä halua! :D
 
Meillä miehellä on tiivis kaveriporukka, sellanen 8 jätkää, jotka on tuntenut toisensa jo osa päiväkodin hiekkalaatikolta asti ja lukiosta sti ovat ollu kaikki yhtä porukkaa. Me alettiin seurustella abivuonna ja mie oli porukan eka tyttöystävä ja muljahin sitten sinne mukaan. Nyt on sitten jo vähän enemmän meitä naisiakin kuvioissa. Mut tuo on just semmonen aivojen nollaus porukka, jos ymmärrätte mitä tarkotan. Mennään jonnekin viikonlopuks ja otetaan kuppia ja syödään hvyin ja parannetaan maailma. Joku pari kertaa vuodessa ollaan koko porukalla koolla ja sitten ehkä alle kymmenen kertaa vuodessa erilaisin kokoonpanoin. Tosi mukava porukka on tuollaseen tarkotukseen, ja jutellaan kyllä ihan asioistakin, mut eivät oo semmosia ystäviä, joille vois aina soitella ja tavata silleen arkisissa merkeissä.

No tässä porukassa kaikki on tienny meidän raskaudesta jo sieltä n. vko 12 lähtien, kun aloin ylipäätään ihmisille asiaa julkaista ja tottakai se pisti silmään, kun olin ihan vesi- ja limpparilinjalla aina yhteisissä illan vietoissa. Nyt on sit alkanu ärsyttää semmonen osaaottava asenne minuu kohtaan, kun oon selvinpäin kattelemassa heidän illan viettoaan, vaikka ei se nyt enää sen kummempaa oo. Joskus ehkä oli vähän örvellystä, mut nykyisin on tärkempää nähdä ja vaihtaa kuulumisia, kuin oikeesti nollata aivot. No kuitenkin siis oon vielä ollu käytännössä aina mukana, kun ei huvita jäädä yksin kotiin nakottamaan ja tahon myöskin nähä niitä ihmisiä. kuitenkin jonkun luona ollaan aina pitkät tovit ainakin aluks, sit joskus porukat lopulta lähtee baariin, mut mie oon nyt monesti kyllä siinä vaiheessa sit lähteny kotiin.

Ihanasti jotenkin miesvaltainen porukka on kyllä aidosti iloisia meidän ja uuden tulokkaan puolesta, mut saa nähä, miten sit käy, kun vauva syntyy. Ollaanko yhä tervetulleita mukaan illanviettoihin, minä ja vauva siis. Tietysti minusta ja meistähän se nyt on paljoltikin kiinni, että tuleeko tästä semmonen sakki, missä voi olla turvallisesti lastenkin kanssa. Esim. kun ollaan viikonloppua mökillä, niin mahtuuko touhuihin lapsikin mukaan. Mie luulen, että mahtuu, mut aika näyttää. Aion ainakin yrittää, kerta oon saanu meidät naiset samaan porukkaan sisäänajettua, niin kai siihen lapsetkin menee! :D Siinäpähän miehetkin kasvaa :P Ja aika lapsellistakin se touhu joskus on, että kai sinne sit yks oikee lapsikin menis! :D Siis kaikkea jäynää ja jekkua ja kesäkisoja ym. poikien leikkejä. :)

Mut kyllä siis tän porukan lisäksi sitä OMAA ystävää kaipaisin. Kai se vaan naisille on tärkeetä, että on se bestis, jolee jakaa ilot ja surut ja jonka kaa höpöttää kaikki asiat. Noista kerhoista joku kyseli, niin seurakunnissa on vilkasta perhetyötä, eka vauvoissa luulis olevan paljon ainakin nuorehkoja äitejä, kun esikoista oottavista ja hoitavista siis on kyse. On toki muitakin perhekerhoja. Ja sit kaikenlaisia yhistyksiä. Mut varmaan tosiaan sieltä neuvolan ilmoitustaululta löytyy... :)
 
Meillä on tässä ollu havaittavissa pientä repeilyä miehen kaveripiirissä nyt varsinkin vikan vuoden aikana. Heilläkin aikanaan ollut tiiviimpi kaveriporukka siis, jossa tyttöjä ja poikia sekaisin ja parit pariskunnatkin, jotka kyllä eronneet ja sekoittaneet pakkaa sen myötä.. Mut enää ei ole joka toinen vkl bileitä isommalla porukalla tai mitään ja vielä 2v sitten oli. Pienemmiksi piireiksi pilkkoutunut toi porukka. Ja mulla ei siis sitä kautta ole oikeaa ystävää, aika pintapuolista kaikkien kanssa, paitsi ehkä yhden tytön kanssa, kun on enempi mun henkinen tyyppi kanssa. Ja tässä porukassa on kyllä sekaisin muutama mun ystävä kanssa. Näihin tyttöihin tutustuin ensin ja sitten miehen ystäväpiiriin. Meillä siis niin, että mun ystävä alkoi ensin seurustelemaan mun miehen ystävän kanssa ja pari vuotta myöhemmin me sitten löydettiin yhteinen sävel ja aloin tutustumaan tohon porukkaan. Siinä vähän taustaa.. Nää on suurin osa nykyisin sellaisia juopottelukavereita tosiaan ja kourallinen on sitten sellaisia joiden kanssa tehdään muutakin kun ryypätään. Että voi jutella ihan järkeviäkin. Mut suurin osa taitaa olla sellaisia, että ajattelee ettei meitä enää edes kannata sitten kutsua mihinkään, kun lapsi on ainut asia mitä meidän päähän ja elämään mahtuu. Tulee olemaan pieni urakka näyttää heille, että ei se nyt ihan noin mene. Tietty jotkut mökkireissut tolla porukalla jää molemmilla pakosti väliin ellei toinen jää kotiin tai sitten anoppi tai tohon porukkaan kuulumaton ystävä ota lasta hoitoon. Lapset ei nimittäin muutamaan vuoteen tohon remmiin mukaan mahdu.. Miehen puolesta harmittaa enemmän kuin omasta, koska mulla on ne muutamat tossa joukossa olevat oikeat ystävät, mutta mulla on myös ihan muita ystäviä ja kavereita.
 
Hmm.. Oon minä ainaki miettiny paljonkin sosiaalisen verkoston kaventumista...Kun muutin tuossa jokunen vuosi taaksepäin kotiseudultani yli 550km päähän silloisen miesystäväni kanssa yhteen, jonka jälkeen sitten ero tuli. Eron jälkeen en halunnut muuttaa takaisin kotiseudulleni enkä jäädä samalla pikkupaikkakunnallekaan, niin muutin 40km eteenpäin isompaan kaupunkiin jossa oli minun työpaikkanikin (oon vakituisessa työsuhteessa). En siis halunnut sen ihmisen takia myös päättää työsuhdettani, joten muutin täysin vieraaseen kaupunkiin ypöyksin tuntematta ketään. Työpaikallani ei siis ole kuin minua reilusti vanhempia, joiden kanssa jutut ei käy yksiin, eli niistä ei ole kuin "työkaveriseuraa" kahvipöydässä. Sitten tapasinkin nykyisen mieheni jonka kanssa nyt odottelen tätä vauvaa :) Eli tunnen siis yhden ihmisen täältä ja se on minun mieheni :D Hänkin on tullut tänne opiskelemaan, tai siis valmistui nytten, ja meillä olisi sitten muutto edessä, kun tässä kaupungissa ei ole hänen alan töitä.
Mutta ite oon kyl kans toiveikas noiden äitivauva kerhojen osalta vai milläs nimellä ne onkaan, et ehkä minä sieltä sitten tutustun ihmisiin, missä nyt sitten asutaankin jatkossa :)
 


Mä oon hirveen yksinäinen.. Jotenkin mun kaverit on muuttaneet opiskelee ja kukaan enää asu täällä.

Sen lisäks ainoot kaverit on sitä mieltä, että vauva pilaa meidän elämän jne.


Tulee kyllä usein itkettyä sitä, ettei oo ketään kelle jutella, kuka ymmärtäis tai haluis puhua vauvoista.
 
ittellä aikalailla kaikki omat kaverit jäi ekan raskauden aikana kun oltiin niin erilaisissa elämän tilanteissa kun mä jouduun jättään koulun kesken, siinäpä se todellinen ystävyys tuli sitten mitattua.
 
Mä olen muutanut kotipaikkakunnaltani pois ja sieltä ei jäänyt kuin yksi todellinen ystävä, joa asuu meistä 500km päässä ja on esikon kummi. Siinä vaiheesa kun sain esikoisen paras ystäväni (miespuolinen) ei enää ollutkaan sitä. Sekin siis jo historiaa, vaikka yritin kaveruutta uudelleen niin eihän pidä yhteyttä ja mä inhoan pitää itse yhteyttä. Odotan ystäviltä tasapuolista yhteydenpitoa.
Nyt täällä opiskellessa (silloin kun tulin niin tulin opiskelemaan, nyt siis ollut työelämässä) ei ole tullut kuin kourallinen kavereita, josita yksi on todellinen ystävä. Esikon kautta tuli raskaus aikana muutamia mammoja ympärille, mutta nekin on jäänyt kun kaikille omat elämäntilanteensa yms. Kotiäidin elämä on yksinäistä siitä ei pääse mihinkään. Ja näin yli kolmekymmpisenä ei suhteita luoda kovin helposti ellei ole sielunveli :) Me ollaan esikon kanssa ravattu kerhoissa ja kaikennäköisesiss vauvabileissä, mutta niitä ystäviä ei ole jäänyt joiden kanssa oikeasta pitäisi yhteyttä.
Mä koen itseni kyllä äärettömän yksinäiseksi. Toki mulla on omat harrastukset jotka vievät minulta liukenevan ajan, mutta onhan mulla nytkin kesällä aikaa kavereille ja ystäville ja he sen tietävät, mutta eipä ole yhteydenottoja montaa tullut. Kaikki yhteydenpito on lähtenyt minusta.
Syksy tulee niin sitten ei jouda tällaisia asioita miettimään, mutta kun tulee taas mammaloma ja kotiaika niin sitten sitä taas pohtii kuinka yksin on. Onneksi on oma perhe <3
Mä kaipaan josksu sellaista purkautumisaikaa ja sellaista, että vosi tehdä ystävän kanssa jotain kivaa ja mielekästä :) Yhden ystävän kanssa käydään lenkillä/salilla/jumpissa ja ne on meille sitä ominta aikaa. Tuossa joulun alla maisteltiin viiniä ja suklaata ja se oli meille sellanen hengähdysjuttu. Sellasia ei tuu pitkään aikaan ja en mä viinin maistelua kaipaakaan.
 
itellä kans välillä tosi yksinäinen olo... kun välillä tuntuu että tarviis sen jonkun likkakaverin kun ei tuo mies aina kaikkia "naistenhuolia ymmärrä" häätkin meillä on tulossa ja mun miehen sisko on mulla kaasona kun se on tällä hetkellä ainut naispuolinen kenenkä kanssa pystyy puhumaan tääysin avoimesti.... kun mä oon sellanen ihminen että vihaan yksin oloa kyllä tulisin hulluksi jos jossaan mettän keskellä pitääs asua missä ei olis yhtään mitään tai ketään...
 
Asiasta kukkaruukkuun... tilasin itelleni masutuubin ja sitte semmosia pestäviä liivinsuojuksia... kun sitten eksyin netin keskustelupalstoille ja jotenki järkytyin, mitä kaikkee sitä omille eritteilleen tarvii synnytyksen jälkeen. Siis yösitetiä jälkivuotoon voi tarttee kuukaudenki... ja sitte noist liivinsuojista keskustelivat et kummat on parempia pestävät vai kertakäyttöset, no ne oli puolest ja vastaan... toisille kertikset aiheutti hiivaa rintaan, toiselle ne pestävät ei riittäny mihinkää ku koko ajan sai olla pesemässä niitä.. sit käskivät ostaa maidonkerääjää, et sitä voi pitää imettäessä toiselle rinnalla ettei mee liivisuojuksii "turhaa" tai jos ei oo ni paita on märkä maidosta... ja rintakumeista et ne on hyviä jos nännit ärtyy eikä voi imettää... järkytys!! Jo pitää olla itelleen kaikenmaailman härpäkettä..
 
rintakumit on muutenkin todella hyvä olla valmiiksi olemassa kun kaikkien rinnat tietty on erlaiset ja jokaisen vauvan imemistyyli/osaaminen on erilainen niin voi olla ettei se oma vauva saakaan rintaa oikeallalailla suuhun jos on äidin rinnanpää vääränlainen.... (näin kävi esikon kanssa)
 
Huoh, kuulostaapa tutulta nuo "yksinäisyys"-puheet.. Niin on mullakin kaikki ystävyyssuhteet karisseet muuttojen myötä. Yhdelle vanhalle ystävälle voin edelleen puhua melkein mistä vaan, mutta nykyään nähdään toooosi harvoin ja pidetäänkin yhteyttä lähinnä fb:n kautta kirjottelemalla. No, onneksi mies on ihana ja sille voi puhua mistä vaan ja se onkin kyllä mun paras ystävä :) Mutta toisaalta eihän mies sitä läheistä naisystävää voi täysin korvata kuitenkaan emoticon

Ja ddrops: Kerran nyt tuli puhe tuosta jälkivuodosta niin... Tosiaankin vuotoa mulla riitti pitkään ja oli toooosi runsasta. Otin sairaalasta kotiin mukaan pitkiä ja paksuja suojia mitä siellä käytin ja otin ne sairaalan verkkopöksytkin itelle :) Pidin sitä isoa sidettä (ja verkkopöksyjä) aika kauan koska sen kanssa oli ainakin ns. varma olo, ei noi kaupan yösiteet kuitenkaan niin isoja ole, ni jotenkin tuntu että voi falskata edestä tai takaa, etenkin öisin. Multa tuli (anteeks, vähän ehkä ällöttävää lukea) myös ihan isoja hyytymiä klöntteinä ja sit oli jo pakko soittaa th:lle et onko normaalia, mut ei se huolestunu ku ei ollu esim. kuumetta mikä ois viitannu tulehdukseen. Joskushan voi istukan palasia jäädä kohtuun mikä voi tehdä tulehdusta, ni ehdin jo säikähtää et sitäkö se on, mut ei kuitenkaan. Sit tajusin iteki, et ei varmaan sektion jälkeen semmosta tapahdukaan, koska lääkäri kuitenki omakätisesti sen istukan irrottaa ni ei sinne sillon varmaan mitään jää kun kaapivat varmasti aika hyvin koko kohdun..
 
Tuntuu, että jälkivuoto on asia, josta ei kauheasti puhuta. Itte en ainakaan kovin paljoa ennen synnytystä tienny koko jälkivuodosta mitään :D. Ja kyllä sitä kestiki jonku viis viikkoa, tosin pärjäsin niillä yösiteillä sitte kotona kumminki. Ekat menkatki mulle tuli tosi pian jälkivuodon loppumisen jälkeen. 

En tienny myöskään sitä, milloin ponnistetaan, vaan synnytyksessä se kyllä hyvin selvis :D.

Jännä miten monella ystävyyssuhteet kuihtuu pois, etenkin suurien elämänmuutosten vuoksi. Ite en kokenu juurikaan semmoista, kun esikoisen sain. Toki paljon vähempi pystyi/pystyy lähteä alkoholipitoisiin illanviettoihin, mistä johtuu sitte se, ettei juuri kukaan ryyppäämään pyytänytkään. Muuten kyllä ystävyyssuhteet on pysyny hyvin kasassa, on ehkä sitte ollu muita syitä, mitkä on viilentäneet välejä.

Nyt kun ollaan muutettu pois sieltä, missä asuttiin ko Onni syntyi, niin sinne jäi suuri osa kavereista, ja tällä kylällä niitä ei juuri sitte olekaan. Senki takia tässä nyt mietin, että olisko se järkevää muuttaa takas kaupunkiin, mies siellä viikot asuukin (mikä toki olisi se painavin syy). Ainakin viihdyin siellä paremmin kuin täällä, voi olla, että johtuu juuri siitä, että ystävät oli lähellä. 

Yksinäisyyden tunteita on siis tälläkin suunnalla, mutta johtuu vain siitä kun ystävät on muualla. 
 
En muista tuliko mulla mitään menkkamaisia kipuja, tosin ei mulla ikinä menkkojen aikaan oo hirveitä kipuja ollukaan, lähinnä semmosta kuumotusta vaan alavatsalla. Ja sektion jäljiltä masu oli muutenkin arka ni eipä siinä ois sit ehkä niitä menkkamaisia kipuja erottanukaan :D Mut toi on kyllä totta, et ei siitä jälkivuodosta niin puhuta. Ennen ku ite olin synnyttäny, oli kaveri saanu lapsen ja muistan ku töissä ihmettelin miten sillä edelleen on vuotoa kun on "jo" 3 vkoa synnytyksestä (olin siinä luulossa et vuoto menis 3 vkossa ohi), ni eikö yks ärsyttävä työkaveri tokassu oikeen töykeellä äänensävyllä naurahtaen "sehän voi kestää kuusikin vkoa se vuoto ni mikäs ihme toi nyt on!"...emoticon Sit oli jo pakko tölvästä yhtä tympeesti takasin "no anteeks vaan etten oo lapsia saanu enkä tiiä tommostakaan asiaa"...

Mut tosiaan ei kannata heti säikähtää vaikka vuotoa tuliskin tosi paljon+pitkään tai jos tulee tommosia hyytymiä niinku mulla. Kunhan vuoto pikkuhiljaa alkaa niukentua ja muuttua ruskeammaks eikä kuumetta tai kovia vatsakipuja tule ni kaikki on sillon ilmeisimmin ihan ok :) Siitä muistaakseni sanottiin, et jos vuoto alkaakin muuttua yhtäkkiä ihan punaseks ja kirkkaaks ni sillon saattaa jotain häikkää olla, sehän on sit ns.tuoretta verta eikä limakalvoa. Mut vaikuttaneeko sektio asiaan(?), mullahan kuitenki oli ihan haava kohdussa ja se istukasta tulevan haavan umpeen meneminenkin varmaan hidastuu, kun on otettu käsin se pois eikä oo luonnollisesti irronnu... Ja mulla tais kestää vuoto aika tarkalleen 6vkoa, taisi jälkitarkastuksessa olla viimeset päivät ku käytin vielä pikkuhousunsuojaa.
 
No onneks tuli tämäki asia etukäteen tietoon, niin ehtii sopeutua asiaan.. en ees tajunnu et voi olla ees mitään jälkivuotoa, tai siis kuvittelin just et ehkä pari päivää saattaa tulla verta, mut sit se mene ohi.. Mut järkytys olikin suuri, ku luin nuita juttui..Ehkei kannattais, mut toisaalta onhan se hyvä etukäteen tietää sopeutumisen kannalta... Ja tuo mistä Lme sanoi, ettei tiennyt milloin ponnistetaan.. Ni en tiiä kyllä minäkään, enkä ees tiiä miltä supistukset tuntuu. Oon iha käsi koko asiassa..
Jotenki minuu jännittää eniten se imettäminen ja sen onnistuminen...alkuun imettäminenkin tuntui jotenki oksettavalta asialta ja ällöttävältä, mut kyl siihenkin ajatukseen on tässä ajan kanssa tottunut.. enemmän nyt ne pelko on siirtynyt siihen, jos en osaakaan imettää silleen et se vauva on oikeassa asennossa, ja saa kunnon otteen ettei tu tissit kipeeks ja saa riittävästi sitä maitoa..Ja ku oon viel semmonen ihminen et ku jokin ei mee heti oikein, niin hermostun ja luovutan :S Itkin jo eilen illalla sitä imettämistä ennen nukkumaan menoa -- vissii vähä hormoonit pinnassa :D
 
Mulla esikoisen synnyttyä jälkivuoto kesti aika tarkalleen 5 viikkoa. Sit oli viikon tauko ja alkoi menkat. Ja nekin sit kesti sen viikon :D..eli kyl sai hautoo menkkarättien kanssa. Mut onneks nyt nää vauvelit syntyy suht viileään vuodenaikaan, kesällä tuo jv on aika pyllystä :/

Mie en tällä kertaa ota imetyksestä paineita. Viimeks otin, eikä siitä tullu mitään. Onnistuu jos onnistuu, ja jos ei niin sit tämäkin vauva saa Nania nassuun kun tissistä loppuu maidontulo.
 
Mun lempi-imetysasento oli sängyssä kyljellään pötköttäen vauva siinä kainalossa :) Se oli helppo asento kun oli kädet vapaana ja itekin sai rennosti maata - jopa nukkua samalla :) Siinä asennossa myös sairaalassa imetystä harjoteltiin. Kyllä kätilöt onneksi kattoo aika hyvin, että miten se lähtee sujumaan ja antaa ohjeita ja meilläkin kätilö tuli siihen viereen ja muutti vauvan asentoa ja suuotetta ja näytti mikä ois paras. Kotona imetin myös usein niin et menin sohvalle istumaan ja otin vauvan syliin niin, että sen pää makasi sohvan käsinojalla tuettuna, jolloin itse sai jälleen olla rentona kädet vapaana. Sehän se on pahinta jos asento on aina ihan huono ja vääränlainen, ni väistämättä alkaa ahistaa koko touhu :/

Mut aina ei onnistu, ei vaikka miten päin yrittäisi ja ei siitäkään kannata stressata. Nykyään on niin hyviä nuo korvikkeet että terveitä lapsia niilläkin kasvaa. Esikoisen paino kun ei alkanu tarpeeks nousta, ni sain ohjeeksi antaa lisämaitoa ja sit tietenki ku tottui pulloon ni eipä tissi sitten enää 4kk iässä kelvannutkaan. Eli meillä on n.4kk iästä juonu pelkkää Tuttelia/Nania (en jaksanu enää sit pumpatakaan...) ja hyvin on kasvanut, kehittynyt ja ollut terve, pari pientä nuhakuumetta vaan sairastanut :)
 
Ja sen verran vielä, että kyllä mulle tuli paha mieli kun vauva alkoi hylkiä rintaa, jotenkin tunsin itseni epäonnistuneeksi ja taisin miehellekin asiaa vähän itkeskellä. Mutta ne tunteet meni pian ohi ja tajusin, että ei se maailmanloppu ole enkä ole sen takia mitenkään huonompi äiti kuin muutkaan :) Hormonit ne taitaa vaan saada kaikki tunteet pintaan.. Ja sit kun oli kuitenki suunnitellu, että imettää väh.6kk, ni harmittihan se lopettaa aiemmin (eli ei pitäs mitään suunnitella ni ei joutus pettymäänkään ;) )
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top