Täällä kans esikoista odotellaan. Olen toivonut varhaisteinistä lähtien lasta. Nyt vuoden vaihteessa pääsin vihdoin yrittämään tätä yhtä haavettani toteen ihanan mieheni kanssa ja juuri, kun ehdin lääkärin toimesta vaipua epätoivoon (sanoi, että minun on todennäköisesti hankala saada lapsia, jos saan ollenkaan), tulokas ilmoittelikin itsestään! Olo oli todella epäuskoinen, koska mielestäni ovis oltiin missattu totaalisesti, stressiä oli paljon työstä ja koulusta yms. Stressi kuitenkin oli myöhästyttänyt ovulaatiota 10pv.
Nyt sitten mennään 10+3 ja vasta viimeisen viikon aikana oon oikeasti alkanut tajuamaan, että mun sisällä kasvaa todellakin uusi elämä ja ensi vuonna mulla on oma lapsi! (Olettaen, että kaikki menee hyvin.) Alkuviikot meni aika synkissä fiiliksissä; itkin todella paljon ja ajatukset oli todella mustia - tuntui, ettei millään ole tarkoitusta, eikä mistään voi saada iloa. Aamulla herätessäni ensimmäisenä itkin, töissä skarppasin, sitten taas ilta meni itkiessä monta tuntia putkeen. Eikä ollut mitään pientä nyyhkytystä, vaan todellakin kovaa itkua, että räkä lensi, enkä meinannut välillä henkeä saada. Kauhistuin jo, etten pysty lapsesta huolehtimaan ja nyt minä kuolen tähän synkkyyteeni. Mietin, haluanko ollenkaan lasta.
Noh, sitten alkoi kymmenes viikko ja yhtäkkiä aurinko taas paistoi mielessä. Odotan lapsen syntymää, haaveilen hänen sylissä pitämisestä, nautiskelen asioista väsymyksestä huolimatta. Olen tullut siihen tulokseen, että varmaankin hormoneista johtui tuo minun mielen notkahdus - tai näin ainakin toivon. Minulla ennestään taustalla vaikea masennus, mutta olen nyt ollut jo useamman vuoden ilman hoitoa, ns. terve. Vaikka nyt onkin hyvät fiilikset, takaraivoon kyllä jäi pieni pelko, että masennus saattaa palata vielä.
Toivotaan, että mieliala pysyy hyvänä! Ainakin minulla on edessä "ekstrapitkä äitiysloma", kun töissä eivät jatkaneet enää sopimusta raskaudesta kuultuaan. Saan jäädä kotiin siis jo lokakuussa. Sitäkin odotan kovasti - saadaan vielä miehen kanssa nauttia toisistamme, ennen kuin huomio pitää radikaalisti jakaa tulokkaan kanssa. Olen kyllä niin onnellinen, että mieheni on aivan päinvastainen kuin minä luonteeltaan. Minä stressaan, panikoin ja ajattelen aina pahinta ja hän on niin rauhallinen sekä huoleton. Etenkin noiden itkuisten viikkojen aikana hän oli niin rauhallinen ja ihana, piti vain sylissä ja toisteli monta kertaa, että me pärjätään kyllä. Ihanaa voida tukeutua toiseen niin täysin, kun olet haavoittuvimmillasi. Rakkaus on ihanaa ja kohta saadaan jakaa se lapsen kanssa!
Olo on siis kaikkea muuta ku normaali! 
Ja kun kuitenkin kyseessä määräaikainen sopimus, joka päättyi, niin ei kai periaatteessa ole sitä pakko jatkaa ilman että lain mukaan toimisi väärin? Moraalisesti toki väärin. Sitten jos olisi ollut koeaika päällä ja olisikin koeaikana pistetty ulos, niin sitten siitä voisi jutun nostaa. 
