Eroketju

[Olive]

Kolmas terapeutti olikin hyvä, ollaan nyt käyty kahdesti. Kolmas kerta piti olla huomenna, mutta mies sanoi että tuli joku tärkeä työjuttu ja pitää siirtää. No siirrettiin ens viikolle ja nyt mies sano et pitää ehkä taas siirtää

Paljon olis kyllä vielä läpikäytävää… Viime terapiakerrasta mies puhui/purki omaa pahaa oloaan ja terapeutti joutui pitämään huolen että mäkin sain sanoa jotain, tosin silloinkin mies välillä puhui päälle. Terapian jälkeen pahoitteli viestillä, jos mulle tuli olo että hän jotenkin syyttää mua. Sit hän oli illalla kotona ihan tyytyväisenä ja iloisena kun sai purettua asiat sydämeltään ja mä tietenkin vähän ahdistunut ja suruissani.

Terapeutti sanoi että meidän pitäisi yrittää kotona vaan olla lähekkäin ja jutella asioista, niistä kevyemmistä jutuista. Mä en vaan uskalla kotona oikein avata suuta, kun pelottaa että sieltä tulee vaan hyökkäys/puolustus ja mua ei taaskaan kerran kuulla. Todettiin ton viime terapian jälkeen miehen kanssa että meillä on erilainen lähestymistapa siihen, jos toinen kertoo vaivaavasta asiasta. Mun mielestä toisen tehtävä on kuunnella ja validoida, olla empaattinen. Miehen mielestä on täysin ok alkaa kertomaan omista fiiliksistä ja sanoi että ei hän koskaan sitten muuten tuo niitä esille (ja onko se sit mun vika ja mun pitää sit taas kerran taipua enkä saa ikinä omaa ääntäni kuuluviin?)… Todettiin sit että parempi ottaa aihe puheeksi terapiassa.

Läheisyys… Nyt oli seksiä viikon sisään kolmesti pitkän tauon jälkeen, ja mies kärttäsi yhdenkin kerran jälkeen heti lisää. Kuulemma patoumia eikä itse saa hommaa hoidettua. Tuli painostettu ja syyllistetty olo, ja nyt tuntuu että mies ”kiukuttelee”. Keskusteltiin aiheesta kyllä kun mies kysyi mistä johtuu etten halua, ja koitin sit selittää sitä että ei oo turvallinen olo henkisesti niin vaikea haluta. En tiedä ymmärsinkö, mutta on vähän etäisempi. Koitin myös selittää miksi seksi ilman suurta halua on vaan huono idea jatkon kannalta.

Oon vaan jotenkin niin väsynyt, kun musta tuntuu että mun pitää kannatella tätä suhdetta emotionaalisesti ja koko ajan tuntuu että saa varoa sanomisiaan. Hän tulkitsee herkästi mua väärin ja sit on siitä pahastunut. Mä oon joku miehen henkilökohtainen viihdyttää ja mun vastuulla on hänen henkinen hyvinvointi. Mä oon tehnyt vajaan kuukauden nyt noin tunnin illassa töitä ja vaikka aluksi hän oli kannustava, niin nyt kiukuttelee. Kuukauden jälkeen. Hän itse on viimeiset 3-4v tehnyt hyvinkin usein 1-2h töitä kotona vielä työpäivän jälkeen ja on usein työreissuilla. Tuntuu että mun ainoa velvoite on olla hänen viihdyke ja jos haluan tehdä yhtään mitään itse, niin siitä kiukutellaan ja syyllistetään epäsuorasti, etten halua olla hänen kanssa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia tai elämää töiden ja kodin ulkopuolella.

Jotenkin tässä vielä toivoo, että tää suhde tästä selviää, mutta ei tää hyvältä näytä.

 

[Tuuttis]

Kolmas terapeutti olikin hyvä, ollaan nyt käyty kahdesti. Kolmas kerta piti olla huomenna, mutta mies sanoi että tuli joku tärkeä työjuttu ja pitää siirtää. No siirrettiin ens viikolle ja nyt mies sano et pitää ehkä taas siirtää

Paljon olis kyllä vielä läpikäytävää… Viime terapiakerrasta mies puhui/purki omaa pahaa oloaan ja terapeutti joutui pitämään huolen että mäkin sain sanoa jotain, tosin silloinkin mies välillä puhui päälle. Terapian jälkeen pahoitteli viestillä, jos mulle tuli olo että hän jotenkin syyttää mua. Sit hän oli illalla kotona ihan tyytyväisenä ja iloisena kun sai purettua asiat sydämeltään ja mä tietenkin vähän ahdistunut ja suruissani.

Terapeutti sanoi että meidän pitäisi yrittää kotona vaan olla lähekkäin ja jutella asioista, niistä kevyemmistä jutuista. Mä en vaan uskalla kotona oikein avata suuta, kun pelottaa että sieltä tulee vaan hyökkäys/puolustus ja mua ei taaskaan kerran kuulla. Todettiin ton viime terapian jälkeen miehen kanssa että meillä on erilainen lähestymistapa siihen, jos toinen kertoo vaivaavasta asiasta. Mun mielestä toisen tehtävä on kuunnella ja validoida, olla empaattinen. Miehen mielestä on täysin ok alkaa kertomaan omista fiiliksistä ja sanoi että ei hän koskaan sitten muuten tuo niitä esille (ja onko se sit mun vika ja mun pitää sit taas kerran taipua enkä saa ikinä omaa ääntäni kuuluviin?)… Todettiin sit että parempi ottaa aihe puheeksi terapiassa.

Läheisyys… Nyt oli seksiä viikon sisään kolmesti pitkän tauon jälkeen, ja mies kärttäsi yhdenkin kerran jälkeen heti lisää. Kuulemma patoumia eikä itse saa hommaa hoidettua. Tuli painostettu ja syyllistetty olo, ja nyt tuntuu että mies ”kiukuttelee”. Keskusteltiin aiheesta kyllä kun mies kysyi mistä johtuu etten halua, ja koitin sit selittää sitä että ei oo turvallinen olo henkisesti niin vaikea haluta. En tiedä ymmärsinkö, mutta on vähän etäisempi. Koitin myös selittää miksi seksi ilman suurta halua on vaan huono idea jatkon kannalta.

Oon vaan jotenkin niin väsynyt, kun musta tuntuu että mun pitää kannatella tätä suhdetta emotionaalisesti ja koko ajan tuntuu että saa varoa sanomisiaan. Hän tulkitsee herkästi mua väärin ja sit on siitä pahastunut. Mä oon joku miehen henkilökohtainen viihdyttää ja mun vastuulla on hänen henkinen hyvinvointi. Mä oon tehnyt vajaan kuukauden nyt noin tunnin illassa töitä ja vaikka aluksi hän oli kannustava, niin nyt kiukuttelee. Kuukauden jälkeen. Hän itse on viimeiset 3-4v tehnyt hyvinkin usein 1-2h töitä kotona vielä työpäivän jälkeen ja on usein työreissuilla. Tuntuu että mun ainoa velvoite on olla hänen viihdyke ja jos haluan tehdä yhtään mitään itse, niin siitä kiukutellaan ja syyllistetään epäsuorasti, etten halua olla hänen kanssa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia tai elämää töiden ja kodin ulkopuolella.

Jotenkin tässä vielä toivoo, että tää suhde tästä selviää, mutta ei tää hyvältä näytä.

Paljon voimia Hyvä, että kolmas terapeutti osoittautui hyväksi. Hyvä terapeutti voi tuntua melkein ihmeiden tekijältä, huono terapeutti sen sijaan... Pahentaa tilannetta ainakin oman kokemuksen mukaan.

Itselläni on välillä todella vaikeaa ilmaista tunteita, ainakin negatiivisia, puhuen. Tämän takia olen välillä turvautunut kirjoittamiseen. Kirjoitan kirjeitä, joissa yritän tuoda ne negatiiviset asiat esiin mahdollisimman neutraalisti mutta rehellisesti. Keskustelussa kun välillä saattaa unohtaa tai ei saa vain sanotuksi niitä kaikkia juurisyitä, etenkin jos toisella on taipumus "omia keskustelu". Voit myös kirjoittaa itsellesi tai terapeutillesi kirjeen, jossa saat käsitellä asiat omaan tahtiin, jolloin myös terapiaistunnon aikana on helpompi sanoittaa omia tuntemuksia ja ajatuksia.

Toivottavasti tilanne ratkeaa tavalla tai toisella. Ihailen suuresti jaksamistasi ja panostustasi: et ole luovuttanut helpolla ja pyrit ratkaisemaan tilanteen rakentavasti. Jaksamista

 

[Yönkukka]

Kolmas terapeutti olikin hyvä, ollaan nyt käyty kahdesti. Kolmas kerta piti olla huomenna, mutta mies sanoi että tuli joku tärkeä työjuttu ja pitää siirtää. No siirrettiin ens viikolle ja nyt mies sano et pitää ehkä taas siirtää

Paljon olis kyllä vielä läpikäytävää… Viime terapiakerrasta mies puhui/purki omaa pahaa oloaan ja terapeutti joutui pitämään huolen että mäkin sain sanoa jotain, tosin silloinkin mies välillä puhui päälle. Terapian jälkeen pahoitteli viestillä, jos mulle tuli olo että hän jotenkin syyttää mua. Sit hän oli illalla kotona ihan tyytyväisenä ja iloisena kun sai purettua asiat sydämeltään ja mä tietenkin vähän ahdistunut ja suruissani.

Terapeutti sanoi että meidän pitäisi yrittää kotona vaan olla lähekkäin ja jutella asioista, niistä kevyemmistä jutuista. Mä en vaan uskalla kotona oikein avata suuta, kun pelottaa että sieltä tulee vaan hyökkäys/puolustus ja mua ei taaskaan kerran kuulla. Todettiin ton viime terapian jälkeen miehen kanssa että meillä on erilainen lähestymistapa siihen, jos toinen kertoo vaivaavasta asiasta. Mun mielestä toisen tehtävä on kuunnella ja validoida, olla empaattinen. Miehen mielestä on täysin ok alkaa kertomaan omista fiiliksistä ja sanoi että ei hän koskaan sitten muuten tuo niitä esille (ja onko se sit mun vika ja mun pitää sit taas kerran taipua enkä saa ikinä omaa ääntäni kuuluviin?)… Todettiin sit että parempi ottaa aihe puheeksi terapiassa.

Läheisyys… Nyt oli seksiä viikon sisään kolmesti pitkän tauon jälkeen, ja mies kärttäsi yhdenkin kerran jälkeen heti lisää. Kuulemma patoumia eikä itse saa hommaa hoidettua. Tuli painostettu ja syyllistetty olo, ja nyt tuntuu että mies ”kiukuttelee”. Keskusteltiin aiheesta kyllä kun mies kysyi mistä johtuu etten halua, ja koitin sit selittää sitä että ei oo turvallinen olo henkisesti niin vaikea haluta. En tiedä ymmärsinkö, mutta on vähän etäisempi. Koitin myös selittää miksi seksi ilman suurta halua on vaan huono idea jatkon kannalta.

Oon vaan jotenkin niin väsynyt, kun musta tuntuu että mun pitää kannatella tätä suhdetta emotionaalisesti ja koko ajan tuntuu että saa varoa sanomisiaan. Hän tulkitsee herkästi mua väärin ja sit on siitä pahastunut. Mä oon joku miehen henkilökohtainen viihdyttää ja mun vastuulla on hänen henkinen hyvinvointi. Mä oon tehnyt vajaan kuukauden nyt noin tunnin illassa töitä ja vaikka aluksi hän oli kannustava, niin nyt kiukuttelee. Kuukauden jälkeen. Hän itse on viimeiset 3-4v tehnyt hyvinkin usein 1-2h töitä kotona vielä työpäivän jälkeen ja on usein työreissuilla. Tuntuu että mun ainoa velvoite on olla hänen viihdyke ja jos haluan tehdä yhtään mitään itse, niin siitä kiukutellaan ja syyllistetään epäsuorasti, etten halua olla hänen kanssa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia tai elämää töiden ja kodin ulkopuolella.

Jotenkin tässä vielä toivoo, että tää suhde tästä selviää, mutta ei tää hyvältä näytä.

Hei, halusin vaan sanoa, että kuulostaa tosi tutulta tuo, että koet ettet saa puhuttua sun asioista kun mies aina kääntää keskustelun itseen vaikka sä odotat empatiaa ja validointia. Ja toi ahdistus, ettei tuu kuulluksi on myös hyvin tuttua. Oon ymmärtänyt, että tää on suht yleistäkin miesten ja naisten välillä, keskustelutyyli on eri ja odotukset sen kulusta on erilaiset.

Meillä kävi niin, että saatiin tää ongelma pienennettyä ja nyt on mennyt jo pari vuotta tosi nousujohtoisesti - riitely on vähentynyt, kun pystyy puhumaan kaikesta. Oon varma että hyvä terapeutti osaa auttaa teitä löytämään hyvän keskusteluyhteyden mutta voin tähän laittaa omia oivalluksia meidän tilanteesta.

Mua helpotti tosi paljon sen ymmärtäminen että miehet ja naiset odottaa keskustelussa erilaisia reaktioita. Tajusin että mussa ei oo vikaa eikä mun mieskään yritä tahalleen kiusata mua. En muista mistä luin tästä mutta me oltiin tyyliin oppikirjaesimerkki tästä. Lakkasin syyllistämästä itteäni ja miestäni ja juteltiin tästä hyvässä hengessä hyvä keskustelu.

Me luotiin myös omia sääntöjä. Ne ei aina ollu hyviä eikä aina toiminu, mutta jotku oli sit parempia. Yks sääntö oli, että mä saan perua sanani ja alottaa alusta. Sanoit tossa, että sua pelottaa sanoa mitään ku se helposti menee puolusteluks tai hyökkäykseks. Musta tuntu samalta. Saatoin valmistella paperille miten nätisti puhun jostain asiasta mutta kun avasin suun, olin ku joku raivotar... Tää helpotti tosi paljon kun pystyin sanomaan mun miehelle heti ku tajusin mun tilanteen, et hei, mä en halunnu sanoa noin, voitko antaa mulle anteeks ja antaa mun yrittää heti tähän perään uudestaan. Keskusteluihin tuli sellanen sallivampi harjottelufiilis ja samalla mun mies otti sellasen liikuttavan kärsivällisen 'operoolin', eikä sillä ollu enää niin suuri tarve kääntää sitä keskustelua itteensä.

Mun mies pakotti mut myös sellaiseen sääntöön, että keskustelusta voi ottaa taukoja. Vihaan sitä edelleen koska mä ehdin unohtaa koko keskustelun viidessä minuutissa. Mutta se oli hyödyllinen, koska kaikkein kireimmät tilanteet sai katkastua sillä että toinen käy vessassa, ja sit aiheesta pysty taas keskustelee vähän rauhallisemmin.

Mulle läheisyys oli myös tärkeetä ja opettelin sanomaan mun miehelle, että nyt pelottaa, ota syliin.

Tsemppiä kovasti ja toivottavasti saatte paljon hyviä hetkiä vaikeen tilanteen keskelle.

 

[Olive]

Hei, halusin vaan sanoa, että kuulostaa tosi tutulta tuo, että koet ettet saa puhuttua sun asioista kun mies aina kääntää keskustelun itseen vaikka sä odotat empatiaa ja validointia. Ja toi ahdistus, ettei tuu kuulluksi on myös hyvin tuttua. Oon ymmärtänyt, että tää on suht yleistäkin miesten ja naisten välillä, keskustelutyyli on eri ja odotukset sen kulusta on erilaiset.

Meillä kävi niin, että saatiin tää ongelma pienennettyä ja nyt on mennyt jo pari vuotta tosi nousujohtoisesti - riitely on vähentynyt, kun pystyy puhumaan kaikesta. Oon varma että hyvä terapeutti osaa auttaa teitä löytämään hyvän keskusteluyhteyden mutta voin tähän laittaa omia oivalluksia meidän tilanteesta.

Mua helpotti tosi paljon sen ymmärtäminen että miehet ja naiset odottaa keskustelussa erilaisia reaktioita. Tajusin että mussa ei oo vikaa eikä mun mieskään yritä tahalleen kiusata mua. En muista mistä luin tästä mutta me oltiin tyyliin oppikirjaesimerkki tästä. Lakkasin syyllistämästä itteäni ja miestäni ja juteltiin tästä hyvässä hengessä hyvä keskustelu.

Me luotiin myös omia sääntöjä. Ne ei aina ollu hyviä eikä aina toiminu, mutta jotku oli sit parempia. Yks sääntö oli, että mä saan perua sanani ja alottaa alusta. Sanoit tossa, että sua pelottaa sanoa mitään ku se helposti menee puolusteluks tai hyökkäykseks. Musta tuntu samalta. Saatoin valmistella paperille miten nätisti puhun jostain asiasta mutta kun avasin suun, olin ku joku raivotar... Tää helpotti tosi paljon kun pystyin sanomaan mun miehelle heti ku tajusin mun tilanteen, et hei, mä en halunnu sanoa noin, voitko antaa mulle anteeks ja antaa mun yrittää heti tähän perään uudestaan. Keskusteluihin tuli sellanen sallivampi harjottelufiilis ja samalla mun mies otti sellasen liikuttavan kärsivällisen 'operoolin', eikä sillä ollu enää niin suuri tarve kääntää sitä keskustelua itteensä.

Mun mies pakotti mut myös sellaiseen sääntöön, että keskustelusta voi ottaa taukoja. Vihaan sitä edelleen koska mä ehdin unohtaa koko keskustelun viidessä minuutissa. Mutta se oli hyödyllinen, koska kaikkein kireimmät tilanteet sai katkastua sillä että toinen käy vessassa, ja sit aiheesta pysty taas keskustelee vähän rauhallisemmin.

Mulle läheisyys oli myös tärkeetä ja opettelin sanomaan mun miehelle, että nyt pelottaa, ota syliin.

Tsemppiä kovasti ja toivottavasti saatte paljon hyviä hetkiä vaikeen tilanteen keskelle.

Kiitos kokemuksesta.

Mä oon myös kirjoittanut asioita ylös, mutta en sen takia että pelkäsin olevani jotenkin epäreilu tai hyökkäävä - vaan siksi, että yritin kontrolloida mun miehen reaktiota. Yritin etsiä mahdollisimman pehmeän tavan sanoa asiat, ettei hän kokisi asiaa hyökkäyksenä. Ei auta.

Minä en siis ole se, joka hyökkää ja puolustautuu, vaan hän. Jos alan kertoa itseä vaivaavasta asiasta, asia kääntyy siihen miten häntä vaivaa joku asia, ja mun asiasta ei enää puhuta - vaan pitää keskittyä hänen asiaan ja olla häntä kohtaan empaattinen ja validoida. Mä en saa tätä kokemusta koskaan. Mun miehen mielestä siis on ihan ok ja empaattista lähteä kertomaan omista kokemuksista, jos toista painaa joku. Eli valokeila siirtyy häneen. Ymmärrän mitä hän ajaa takaa tuolla (tarjoaa samaistumispintaa), mutta tällaisissa parisuhteen ”tämä satutti minua kun teit näin” se ei oikein toimi, etenkin jos toinen osapuoli (minä) jää aina kuulematta.

Mun puoliso on taas sellainen, että hän ei mitään taukoja ehdota, jos asiasta lopetetaan puhuminen niin siitä ei enää puhuta. Ja hänen mielestä kaikkia asioita ei edes tarvi puhua läpi, vaikka ne vaivaisi toista. Lakaistaan siis maton alle. Ja hän syyttää mua siitä, että mä haluan lakaista omat ”virheeni” maton alle, vaikka kyse on vaan siitä ettei hän koskaan tuo esille että olen satuttanut häntä jotenkin. Vaikea mun on ottaa asiaa puheeksi kun en edes tiedä sen olemassaolosta.

Välillä tulee vaan olo, että itse yritän ymmärtää ja vääntäytyä ties millaiselle mutkalle, etsiä syy-seuraussuhteita ja ymmärtää erinäisiä asioita, ja hän joko lakaisee maton alle tai jää jumiin johonkin asiaan, josta ei päästä mitenkään eteenpäin vaikka yritän ymmärtää hänen näkökulman, olla empaattinen, pyytää anteeksi ym. Ja sitten mistään mun asiasta ei voida puhua koska hän on kokenut tämän vääryyden eikä koe että olen täysin aidosti pahoillani tai haluaisin korjata asiaa.

Toivon nyt vaan ettei tarvisi tuota terapia-aikaa siirtää, koska en usko että sellaisesta kerran kuussa tahdista on suurta hyötyä, kun ei saada asioita etenemään kotona. Mä oon kotona alkanut kyllästymään siihen että mun pitää olla aina se joka taipuu, ja huomaan että mun puolisolla on muutosvastarintaa sitä kohtaan. Siksi en sitten halua puhua mistään kun tuntuu ettei päästä mitenkään eteenpäin asiassa.

 

[Tuuttis]

Kiitos kokemuksesta.

Mä oon myös kirjoittanut asioita ylös, mutta en sen takia että pelkäsin olevani jotenkin epäreilu tai hyökkäävä - vaan siksi, että yritin kontrolloida mun miehen reaktiota. Yritin etsiä mahdollisimman pehmeän tavan sanoa asiat, ettei hän kokisi asiaa hyökkäyksenä. Ei auta.

Minä en siis ole se, joka hyökkää ja puolustautuu, vaan hän. Jos alan kertoa itseä vaivaavasta asiasta, asia kääntyy siihen miten häntä vaivaa joku asia, ja mun asiasta ei enää puhuta - vaan pitää keskittyä hänen asiaan ja olla häntä kohtaan empaattinen ja validoida. Mä en saa tätä kokemusta koskaan. Mun miehen mielestä siis on ihan ok ja empaattista lähteä kertomaan omista kokemuksista, jos toista painaa joku. Eli valokeila siirtyy häneen. Ymmärrän mitä hän ajaa takaa tuolla (tarjoaa samaistumispintaa), mutta tällaisissa parisuhteen ”tämä satutti minua kun teit näin” se ei oikein toimi, etenkin jos toinen osapuoli (minä) jää aina kuulematta.

Mun puoliso on taas sellainen, että hän ei mitään taukoja ehdota, jos asiasta lopetetaan puhuminen niin siitä ei enää puhuta. Ja hänen mielestä kaikkia asioita ei edes tarvi puhua läpi, vaikka ne vaivaisi toista. Lakaistaan siis maton alle. Ja hän syyttää mua siitä, että mä haluan lakaista omat ”virheeni” maton alle, vaikka kyse on vaan siitä ettei hän koskaan tuo esille että olen satuttanut häntä jotenkin. Vaikea mun on ottaa asiaa puheeksi kun en edes tiedä sen olemassaolosta.

Välillä tulee vaan olo, että itse yritän ymmärtää ja vääntäytyä ties millaiselle mutkalle, etsiä syy-seuraussuhteita ja ymmärtää erinäisiä asioita, ja hän joko lakaisee maton alle tai jää jumiin johonkin asiaan, josta ei päästä mitenkään eteenpäin vaikka yritän ymmärtää hänen näkökulman, olla empaattinen, pyytää anteeksi ym. Ja sitten mistään mun asiasta ei voida puhua koska hän on kokenut tämän vääryyden eikä koe että olen täysin aidosti pahoillani tai haluaisin korjata asiaa.

Toivon nyt vaan ettei tarvisi tuota terapia-aikaa siirtää, koska en usko että sellaisesta kerran kuussa tahdista on suurta hyötyä, kun ei saada asioita etenemään kotona. Mä oon kotona alkanut kyllästymään siihen että mun pitää olla aina se joka taipuu, ja huomaan että mun puolisolla on muutosvastarintaa sitä kohtaan. Siksi en sitten halua puhua mistään kun tuntuu ettei päästä mitenkään eteenpäin asiassa.

On pakko sanoa, että tunsin piston sydämessäni. Olin nimittäin nykyisen parisuhteen alkaessa aika samassa tilanteessa, tosin miehesi kaltainen. Se oli puolustusdefenssi, mikä oli jäänyt traumaattisesta ensirakkaudesta käteen: jos mua kritisoitiin, käänsin asian mikä mua pänni siinä toisessa.

Oltaisiin varmaan erottu, ellei muuten olisi ollut niin ihanaa yhdessä ja mun mies on jääräpää. Se asetti rajat riitelyllekin, eli silloin kun tilanne meinaa mennä överiksi, hän saattoi sanoa, et nyt riittää, jatketaan kun oot rauhoittunut. Hän ei myöskään antanut mahdollisuutta muuttaa aihetta kesken riitelyn. Esim. Hän huomautti siitä, että olen sotkuinen. Vastasin, että vika on oikeastaan hänen, koska mulla on enemmän kotitöitä kuin hänellä. Tästä lähti lumipallo efekti rullaamaan, kunnes mies tosiaan alkoi sanomaan, että hyvä kun mainitsin asiasta, puhutaan ensin nyt kuitenkin sotkuista ja katsotaan sitten niitä kotitöiden jakautumista.

On raivostuttavaa riidellä loogisen ihmisen kanssa, joka pitää puoliaan, mutta se on opettanut minua katsomaan peiliin ja myöntämään omat virheet. Sekä myös sen, että virheitä sattuu ja tapahtuu, eikä mun mies rakasta mua yhtään vähempää siksi, että riidellään. Päin vastoin, saadaan puhdistetuksi ilmaa ja jatketaan "tuorein silmin" eteenpäin.

Ongelmana teillä varmaan on just se, ettei mies osaa ottaa vastaan kritiikkiä, mikä tietysti luo vastarintaa. Kukapa haluaisi kuulla itsestään mitään negatiivista, jos on tottunut möllöttämään tyytyväisenä itseensä? Siinä mielessä voit ajatella, ettei hänen vastustuksensa ole henkilökohtaista. Vaatii kyllä paljon voimia vetää se toinen mukaan keskusteluun ja pitää asiassa, siksi on oikeasti hienoa, että ootte terapiassa. Kannattaa sanoa miehelle, että sinne terapiaan mennään aiemmin kuin myöhemmin, koska se on nyt prioriteettina. Tunne-elämän suursiivous oli muistaakseni kaverin luonnehdinta pariterapiasta, mikä oli musta aika kuvaava. Suursiivous on raskas ja ei sitä huvikseen (ainakaan meikäläinen) tee silloin kun ei ole tarvis, mutta sen jälkeen on tosi hyvä ja tyytyväinen olo, kun kaikki roina ja lika on poissa. Ainakin hetken

Tsemppiä sinne!

 

[Olive]

On pakko sanoa, että tunsin piston sydämessäni. Olin nimittäin nykyisen parisuhteen alkaessa aika samassa tilanteessa, tosin miehesi kaltainen. Se oli puolustusdefenssi, mikä oli jäänyt traumaattisesta ensirakkaudesta käteen: jos mua kritisoitiin, käänsin asian mikä mua pänni siinä toisessa.

Oltaisiin varmaan erottu, ellei muuten olisi ollut niin ihanaa yhdessä ja mun mies on jääräpää. Se asetti rajat riitelyllekin, eli silloin kun tilanne meinaa mennä överiksi, hän saattoi sanoa, et nyt riittää, jatketaan kun oot rauhoittunut. Hän ei myöskään antanut mahdollisuutta muuttaa aihetta kesken riitelyn. Esim. Hän huomautti siitä, että olen sotkuinen. Vastasin, että vika on oikeastaan hänen, koska mulla on enemmän kotitöitä kuin hänellä. Tästä lähti lumipallo efekti rullaamaan, kunnes mies tosiaan alkoi sanomaan, että hyvä kun mainitsin asiasta, puhutaan ensin nyt kuitenkin sotkuista ja katsotaan sitten niitä kotitöiden jakautumista.

On raivostuttavaa riidellä loogisen ihmisen kanssa, joka pitää puoliaan, mutta se on opettanut minua katsomaan peiliin ja myöntämään omat virheet. Sekä myös sen, että virheitä sattuu ja tapahtuu, eikä mun mies rakasta mua yhtään vähempää siksi, että riidellään. Päin vastoin, saadaan puhdistetuksi ilmaa ja jatketaan "tuorein silmin" eteenpäin.

Ongelmana teillä varmaan on just se, ettei mies osaa ottaa vastaan kritiikkiä, mikä tietysti luo vastarintaa. Kukapa haluaisi kuulla itsestään mitään negatiivista, jos on tottunut möllöttämään tyytyväisenä itseensä? Siinä mielessä voit ajatella, ettei hänen vastustuksensa ole henkilökohtaista. Vaatii kyllä paljon voimia vetää se toinen mukaan keskusteluun ja pitää asiassa, siksi on oikeasti hienoa, että ootte terapiassa. Kannattaa sanoa miehelle, että sinne terapiaan mennään aiemmin kuin myöhemmin, koska se on nyt prioriteettina. Tunne-elämän suursiivous oli muistaakseni kaverin luonnehdinta pariterapiasta, mikä oli musta aika kuvaava. Suursiivous on raskas ja ei sitä huvikseen (ainakaan meikäläinen) tee silloin kun ei ole tarvis, mutta sen jälkeen on tosi hyvä ja tyytyväinen olo, kun kaikki roina ja lika on poissa. Ainakin hetken

Tsemppiä sinne!

Tiedän sen, että mies on kuunnellut koko lapsuuden sitä että häntä kritisoidaan eikä häntä ole koskaan kuunneltu. Mä siis tiedän kyllä mistä tämä kumpuaa. Mutta ei se oikein auta siihen tunteeseen, ettei mua ikinä kuulla ja ymmärretä. Aina mun pitää olla se, joka taipuu, joustaa, muuttuu. Eihän se niin voi toimia.

En enää halua kertoa mistään, edes pienistä tavallisista jutuista, koska pelkään reaktiota. Ja se on ihan typerää, että mua jännittää kertoa siitä, että haluaisin nähdä jotain kaveria, sopiiko (lapsenhoidon takia kysyn) jne. Ja sit hän syyttää mua siitä, että mäkään en puhu mua vaivaavista asioista. No miksiköhän? Jos yritän, niin mua ei kuunnella. Helpompaa vaan on olla hiljaa - mutta pitkässä juoksussa se vaan aiheuttaa isompia ongelmia. Käyn omalla terapeutilla myös ja tämä on todettu ihan sielläkin. Mutta en oo saanut tätä kauheasti työstettyä paremmaksi, varmaan sen takia ettei se vastaanotto ole näissä parantunut.

Nyt huomaan että miestä ärsyttää että mä teen omia juttuja ja työjuttuja illalla, mutta tänäänkin tein meille aikaa ja ehdotin että katsotaan sarjaa yhdessä. No, katsottiin, jonka jälkeen mies häipyi mitään sanomatta hammaspesulle ja nukkumaan.

Tiedän jo varmaksi, että seuraava terapiakerta on taas sitä että hän valittaa että mä en tee mitään tän suhteen eteen kun oon tehnyt töitäni jne. Mutta kun mä oon niin väsynyt siihen että pitäisi yrittää tehdä tän eteen töitä. Niin pitkään oon kantanut näitä asioita mielessäni ja pyöritellyt. Ja tuntuu vaan ettei siitä kuitenkaan oo hyötyä. Tän kun sanon, niin tulee sellanen fiilis että miksi edes yritetään jos en jaksa enää yrittää? Eihän tästä tule mitään jos en aktiivisesti yritä korjata asioita. Mut sit kun ei haluais luovuttaa, mut ei ne asiat itsekseenkään ratkea.

 

[Tuuttis]

Tiedän sen, että mies on kuunnellut koko lapsuuden sitä että häntä kritisoidaan eikä häntä ole koskaan kuunneltu. Mä siis tiedän kyllä mistä tämä kumpuaa. Mutta ei se oikein auta siihen tunteeseen, ettei mua ikinä kuulla ja ymmärretä. Aina mun pitää olla se, joka taipuu, joustaa, muuttuu. Eihän se niin voi toimia.

En enää halua kertoa mistään, edes pienistä tavallisista jutuista, koska pelkään reaktiota. Ja se on ihan typerää, että mua jännittää kertoa siitä, että haluaisin nähdä jotain kaveria, sopiiko (lapsenhoidon takia kysyn) jne. Ja sit hän syyttää mua siitä, että mäkään en puhu mua vaivaavista asioista. No miksiköhän? Jos yritän, niin mua ei kuunnella. Helpompaa vaan on olla hiljaa - mutta pitkässä juoksussa se vaan aiheuttaa isompia ongelmia. Käyn omalla terapeutilla myös ja tämä on todettu ihan sielläkin. Mutta en oo saanut tätä kauheasti työstettyä paremmaksi, varmaan sen takia ettei se vastaanotto ole näissä parantunut.

Nyt huomaan että miestä ärsyttää että mä teen omia juttuja ja työjuttuja illalla, mutta tänäänkin tein meille aikaa ja ehdotin että katsotaan sarjaa yhdessä. No, katsottiin, jonka jälkeen mies häipyi mitään sanomatta hammaspesulle ja nukkumaan.

Tiedän jo varmaksi, että seuraava terapiakerta on taas sitä että hän valittaa että mä en tee mitään tän suhteen eteen kun oon tehnyt töitäni jne. Mutta kun mä oon niin väsynyt siihen että pitäisi yrittää tehdä tän eteen töitä. Niin pitkään oon kantanut näitä asioita mielessäni ja pyöritellyt. Ja tuntuu vaan ettei siitä kuitenkaan oo hyötyä. Tän kun sanon, niin tulee sellanen fiilis että miksi edes yritetään jos en jaksa enää yrittää? Eihän tästä tule mitään jos en aktiivisesti yritä korjata asioita. Mut sit kun ei haluais luovuttaa, mut ei ne asiat itsekseenkään ratkea.

Kuulostaa tosi raskaalta, vähän kuin tervassa kahlaaminen, paljon työtä ja vähän edistystä. Etenkin, jos toinen ei kykene näkemään sun puolta asioista. Eihän se kuitenkaan ole sun vastuulla kannatella häntä ja hänen traumojaan.

Ihailen sitä, et oot jaksanut yrittää näin pitkään Mutta kuten sanoit, eihän ne asiat itsekseenkään ratkea ja et voi olla yksin vetovastuussa, senhän takia parisuhde on PARIsuhde.

 

[Aaltokukka]

Kuulostaa tosi raskaalta, vähän kuin tervassa kahlaaminen, paljon työtä ja vähän edistystä. Etenkin, jos toinen ei kykene näkemään sun puolta asioista. Eihän se kuitenkaan ole sun vastuulla kannatella häntä ja hänen traumojaan.

Ihailen sitä, et oot jaksanut yrittää näin pitkään Mutta kuten sanoit, eihän ne asiat itsekseenkään ratkea ja et voi olla yksin vetovastuussa, senhän takia parisuhde on PARIsuhde.

Hyvin sanoitit @Tuuttis tuon miten minäkin Oliven kirjoituksien perusteella hänen raskaasta tämän hetken tilanteesta mietin..
Minähän en vastaavassa tilanteessa jaksanut...jota mies oli sitten kavereilleen ihmetellyt. "Kun me ei riidelty niin miksi piti erota..."
Olin hyvä pitämään melut mahassani, kun tyhjäksi tietämäni pyytämiseen kyllästyin. Helpompi on ollut olla yksin hiljaa kuin vaivautuneena hiljaa kuuroksi heittäytyneen aikuisen seurassa.

 

[Olive]

Nyt mulle tuli jostain kova ikävä miestä ja toive että kaikki olisi hyvin. Vihaan tätä siinä mielessä, että tän takia lakaisen kaikki hänen ikävät tekonsa maton alle. Viime terapian jälkeen oli paljon sellaisia asioita ilmassa, muttei saatu niistä puhuttua kotona kaksin.

Mun suurin pelko on se, että vuoden päästä mulla on se fiilis että olis vaan pitänyt erota aiemmin. Nyt vajaan vuoden kestänyt tätä vaikeaa vaihetta meidän suhteessa… onneksi nyt päästään ens viikolla taas sinne terapiaan ja mulla on oma terapia sitä ennen, pitäisi kirjoitella ajatuksia ylös (mitä oonkin tehnyt)

 

[Kyfi7]

Ihailtavaa sitkeyttä, jota multa ei kyl löytyis hetkeäkään. Maailma on pullollaan ihania, lempeitä, ymmärtäväisiä miehiä ja sit niitä jotka jotenkin saa suhteen, mut ei "ansaitse" tai osaa vaalia sitä Ja inhottavinta on kyl se et ei oo selkeää oikeaa ratkaisua, terapiat jne voikin auttaa tai sit se ero ois se hyvä ratkaisu.

 

[Pupsis]

Nyt mulle tuli jostain kova ikävä miestä ja toive että kaikki olisi hyvin. Vihaan tätä siinä mielessä, että tän takia lakaisen kaikki hänen ikävät tekonsa maton alle. Viime terapian jälkeen oli paljon sellaisia asioita ilmassa, muttei saatu niistä puhuttua kotona kaksin.

Mun suurin pelko on se, että vuoden päästä mulla on se fiilis että olis vaan pitänyt erota aiemmin. Nyt vajaan vuoden kestänyt tätä vaikeaa vaihetta meidän suhteessa… onneksi nyt päästään ens viikolla taas sinne terapiaan ja mulla on oma terapia sitä ennen, pitäisi kirjoitella ajatuksia ylös (mitä oonkin tehnyt)

Itse ajattelen että tuskin tulee mietittyä oltaispa erottu aikaisemmin, vaan on isompi riski että miettii olisiko pitänyt vielä yrittää. Etenkin kun on rakennettu yhteinen elämä ja on lapsi/lapsia niin sitä haluaa tietää että on kaikkensa antanut ennen kuin eroaa. Uskon myös että kaikkensa antaneena eroprosessi olisi omasta puolesta helpompi henkisesti. Siinä kun lopullisesti toteaa kaikkensa antaneen niin varmaan myös tunteet toista kohtaan on lopullisesti sammunut.

 

[Tuuttis]

Nyt mulle tuli jostain kova ikävä miestä ja toive että kaikki olisi hyvin. Vihaan tätä siinä mielessä, että tän takia lakaisen kaikki hänen ikävät tekonsa maton alle. Viime terapian jälkeen oli paljon sellaisia asioita ilmassa, muttei saatu niistä puhuttua kotona kaksin.

Mun suurin pelko on se, että vuoden päästä mulla on se fiilis että olis vaan pitänyt erota aiemmin. Nyt vajaan vuoden kestänyt tätä vaikeaa vaihetta meidän suhteessa… onneksi nyt päästään ens viikolla taas sinne terapiaan ja mulla on oma terapia sitä ennen, pitäisi kirjoitella ajatuksia ylös (mitä oonkin tehnyt)

Tsemppiä! Jälkiviisaus on helppoa sitten, kun sen matkan on käynyt läpi. Ikävä kyllä, useimmiten sitä pitää vaan tarpoa eteenpäin loskassa ja p*skassa, ennen kuin tie käy taas helpoksi. Tai näin oon itse asian kokenut. Ja se saattaa siis helpottaa just silloin kun lähtee eri teille tai sitten jatkaa yhdessä. Kannattaa kuitenkin lohduttautua sillä, että se kyllä helpottaa

Tosta taistelusta ja jälkibiisaudesta vähän omaa kokemusta...

Mun eka parisuhde kesti seitsemän vuotta, oltiin yhdessä kun olin 19-26v. Jo kolmannen vuoden kohdalla käytiin eron partaalla, mut sit mies ei "uskaltanut" sanoa haluavansa erota. Sit meni pitkään taas hyvin. Viidennen vuoden jälkeen alkoi kuitenkin käydä selväksi, että minä olin se, joka parisuhdetta kannatteli. Silti vielä taistelin, kun ajattelin, että luovuttaminen on heikoille. No, loppuvaiheessa kävi selväksi, että olin lähinnä piika ja kämppis with benefits, jota sai mollata seurassa ja vähätellä kun palkkaero oli niin suuri
Kun lähdin suhteesta, mies joutui selittämään asian itselleen, että varmasti petin häntä, enhän minä muuten olisi voinut lähteä... Jälkeenpäin ajattelin pitkään, että tuhlasin mun nuoruuden mieheen, joka ei arvostanut mua ja olisi voinut silloin kolmantena vuonna erota.

Mutta! Jälkiviisautta on myös jälkiviisauden jälkeen!

Toisessa ja nyt viimeisessä parisuhteessa on se kokemus siitä taistelusta ollut hyödyksi. Toisen suhteen osasin päättää (minä olen näemmä aina se joka lähtee ) kun tuli selväksi, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Käytiin miehen toiveesta pariterapiassa, missä sain rohkeuden sanoa, että en vain enää halua sinua tai sitä tulevaisuutta, jota tarjoat. Oli helpompi lähteä, eikä tullut jossiteltua.

Nyt viimeisessä parisuhteessa lähes nelikymppisenä, on vihdoin löytynyt balanssi. Sitä ei olisi ehkä löytynyt näin nopeasti tai ollenkaan, ellen olisi käynyt läpi sitä tuskailua edellisissä suhteissa. Ollaan oltu yhdessä jo vuosia, mutta silti pahoista riidoista ollaan selvitty ja niitäkin ollut vain muutama.

Suosittelen olemaan itselle armollinen. Jos päätät jatkaa taistelua, hienoa. Jos päätät huomenna et "nyt vittu riitti!", niin hienoa sekin. Päätät sun elämästä ja koskaan et voi tietää tulevasta. Voi olla, että eron jälkeen löydätte vielä toisemme tai sit löytyy ihana puoliso kulman takaa, kun sitä vähiten odotat. Suosittelen kuitenkin välttämään vanhoissa virheissä tai "mitä jos?" piehtarointia. (Tein sitä itsekin, eikä se johtanut mihinkään, tuli vain paha mieli ja meinasi mennä hyvä mies sivu suun siinä ohessa.)

 

[Pupsis]

Niin se kanssa että kaikilla on varmaan eri näkemys siitä milloin on kaikkensa antanut eikä suhteella ole mitään mahdollisuutta jatkaa.

Itsellä taas on kokemus 4v suhteesta jossa koin että erottiin juuri oikeaan aikaan ja jos oltais erottu aikaisemmin niin olisin ehkä jäänyt vatvomaan. Erosin puolisosta siinä kohtaan kun tajusin ettei hän ole valmis tekemään töitä tulevaisuutemme eteen eikä puolustamaan meidän suhdetta, toki oli muutakin. Totesin että hän on vastuuton lapsi enkä halua leikkiä äitiä parisuhteessa ja tässä ei ole yhtään mitään tehtävissä ja tunteeni häntä kohtaan ovat kuolleet. En koe hukanneeni nuoruuteni häneen vaan että opin ja kasvoin siitä.

Kaikki tilanteet ja suhteet eivät ole yhtä selkeitä eikä sitä ehkä saa sellaista ahaa elämystä että tämä oli tässä.

 

[StellaMom]

Onpa vaikea aihe, ja varsinkin kun lapsen parasta pitäisi miettiä. Itse olen löytänyt mieheni kun hänen lapsi oli 3 vuotias, hän oli periaatteessa yksinhuoltaja koska toinen osapuoli ei ollut kykenevä hoitamaan lasta. Jälkeenpäin kun mietittiin, niin lapsi ei muista aikaa ennen minua, mikä on hyvä asia koska tämä elämä on hänelle normaalia. Se, että eroaa kun lapset ovat nuoria voi olla "hankalampaa" mutta koska lapsi ei muista paljon siitä ajasta se voi olla "helpompaa" heille kun tottuvat uuteen järjestelyyn. Alussa pitää vain ymmärtää se harmistus tai viha heiltä, koska he eivät osaa ilmaista kaipuuta tai huolta sanoin. Meillä lapsi on nyt 12 ja vieläkin saa purra kieltä kun tulee "äidin luona on parempi" kaltaisia kommentteja, mutta me tiedämme että meidän säännöt tekevät hänestä vielä kiitollisempi tulevaisuudessa. Säännöt kannattaa kuitenkin yhtenäistää, jottei tule liikaa niitä "mutta kun äidillä/isällä saan tehdä..." Usein he keksivät näitä. Ja se vihamieliset kommentit tulevat siitä että eivät koe asioita reiluiksi tai että haluavat satuttaa sinua koska haluavat antaa samalla mitalla takaisin.
Kuten muut tässä ovat sanoneet niin
a) Kommunikointi lapsen suuntaan kun eroaa pitää olla yhtenevä, isä ja äiti rakastaa teitä yhtä paljon vielä vaikka asutaan eri asunnoissa tms. ja että se ei muutu vaikka ei näkisi toista hetkeen. Ja tosiaan älä puhu pahaa toisesta vaikka tekisi mieli, myöhemmin lapsi ymmärtää kyllä mikroilmeet ja vihjailevat sanat. Opeta heti alusta itsellesi tämä niin ei lipsu.
b) Koska suhteessa pitäisi aina olla 3 eri suhdetta (oma henkilökohtainen, parisuhde ja perhe) näille kaikille pitää aina löytää aikaa. Sun tapauksessa kuulostaa siltä että sun pitäisi tehdä päätös itsellesi ja sen perusteella parisuhteen ja perheen päätöksiä. Jos tuntuu että jaksaa vielä, niin tsemppaa läpi nämä vaikeat vuodet. Jos ei niin pitää alkaa tekemään päätöksiä senkin suhteen.
Päätös siitä että haluatko jatkaa miehen kanssa elämistä ja yrittämistä on kuitenkin tehtävä suhteen asioiden perusteella (mun mielestä, saa olla eri mieltä) eikä sen perusteella mikä on parasta lapselle. Yhdessä asuminen voi tuntua paremmalta, mutta jos lapsi ei näe rakastavaa pariskuntaa hän ei välttämättä opi miten itse pitäisi näyttää tunteitaan. Jos taas riidellään ja nahjaillaan toisilleen hän voi oppia että näin pitäisi puhua toiselle. Vaikea päätös mutta sun päätös, kaikki ansaitsevat rakkautta ja itse koen että mieluummin olisin onnellisena yksin kuin katkera huonossa suhteessa. Mutta sinä olet tässä suhteessa, sinä tiedät mitä sinä tunnet. Ajan myötä kun eroaa (olen myös eronnut n. 6 vuoden suhteesta kihlatun kanssa) niin toinen ymmärtää kyllä että ratkaisu olikin hyvä. Ja sitten se ystävyys joka ei tarvitse poistua vaikka rakkaus onkin poistunut, tulee helposti takaisin ja voitte jatkaa ystävinä perheen kasvatusta vaikka olisikin eri osoitteissa.

 

[Olive]

Onpa vaikea aihe, ja varsinkin kun lapsen parasta pitäisi miettiä. Itse olen löytänyt mieheni kun hänen lapsi oli 3 vuotias, hän oli periaatteessa yksinhuoltaja koska toinen osapuoli ei ollut kykenevä hoitamaan lasta. Jälkeenpäin kun mietittiin, niin lapsi ei muista aikaa ennen minua, mikä on hyvä asia koska tämä elämä on hänelle normaalia. Se, että eroaa kun lapset ovat nuoria voi olla "hankalampaa" mutta koska lapsi ei muista paljon siitä ajasta se voi olla "helpompaa" heille kun tottuvat uuteen järjestelyyn. Alussa pitää vain ymmärtää se harmistus tai viha heiltä, koska he eivät osaa ilmaista kaipuuta tai huolta sanoin. Meillä lapsi on nyt 12 ja vieläkin saa purra kieltä kun tulee "äidin luona on parempi" kaltaisia kommentteja, mutta me tiedämme että meidän säännöt tekevät hänestä vielä kiitollisempi tulevaisuudessa. Säännöt kannattaa kuitenkin yhtenäistää, jottei tule liikaa niitä "mutta kun äidillä/isällä saan tehdä..." Usein he keksivät näitä. Ja se vihamieliset kommentit tulevat siitä että eivät koe asioita reiluiksi tai että haluavat satuttaa sinua koska haluavat antaa samalla mitalla takaisin.
Kuten muut tässä ovat sanoneet niin
a) Kommunikointi lapsen suuntaan kun eroaa pitää olla yhtenevä, isä ja äiti rakastaa teitä yhtä paljon vielä vaikka asutaan eri asunnoissa tms. ja että se ei muutu vaikka ei näkisi toista hetkeen. Ja tosiaan älä puhu pahaa toisesta vaikka tekisi mieli, myöhemmin lapsi ymmärtää kyllä mikroilmeet ja vihjailevat sanat. Opeta heti alusta itsellesi tämä niin ei lipsu.
b) Koska suhteessa pitäisi aina olla 3 eri suhdetta (oma henkilökohtainen, parisuhde ja perhe) näille kaikille pitää aina löytää aikaa. Sun tapauksessa kuulostaa siltä että sun pitäisi tehdä päätös itsellesi ja sen perusteella parisuhteen ja perheen päätöksiä. Jos tuntuu että jaksaa vielä, niin tsemppaa läpi nämä vaikeat vuodet. Jos ei niin pitää alkaa tekemään päätöksiä senkin suhteen.
Päätös siitä että haluatko jatkaa miehen kanssa elämistä ja yrittämistä on kuitenkin tehtävä suhteen asioiden perusteella (mun mielestä, saa olla eri mieltä) eikä sen perusteella mikä on parasta lapselle. Yhdessä asuminen voi tuntua paremmalta, mutta jos lapsi ei näe rakastavaa pariskuntaa hän ei välttämättä opi miten itse pitäisi näyttää tunteitaan. Jos taas riidellään ja nahjaillaan toisilleen hän voi oppia että näin pitäisi puhua toiselle. Vaikea päätös mutta sun päätös, kaikki ansaitsevat rakkautta ja itse koen että mieluummin olisin onnellisena yksin kuin katkera huonossa suhteessa. Mutta sinä olet tässä suhteessa, sinä tiedät mitä sinä tunnet. Ajan myötä kun eroaa (olen myös eronnut n. 6 vuoden suhteesta kihlatun kanssa) niin toinen ymmärtää kyllä että ratkaisu olikin hyvä. Ja sitten se ystävyys joka ei tarvitse poistua vaikka rakkaus onkin poistunut, tulee helposti takaisin ja voitte jatkaa ystävinä perheen kasvatusta vaikka olisikin eri osoitteissa.

Kiitos tästä viestistä!

On ollut melkoista vuoristorataa taas elämä, ja mulla alkaa olemaan se olo että voimat loppuu. Huomaan myös lipsuvani sellaiseen ”lamaantumiseen” jossa lakaisen huonot asiat maton alle, mutta toki se vain kerryttää sitä kaunaa ja pitkässä juoksussa ajaa meitä kauemmas toisistaan. Alan yhä enemmän kallistua siihen vaihtoehtoon, että tästä ei enää selvitä yhdessä.

Itse olen vakaasti päättänyt, että en puhu lapselle isästään ikinä mitään pahaa tai muutakaan - hän on ollut hyvä lapselle, ja varmasti on halunnut myös aidosti minulle ja meille hyvää, mutta hänen oma menneisyys ja traumat pitää niin vahvasti otteessaan, ja mä en pysty enää häntä kannattelemaan ja olemaan se henkinen tuki, koska mun oma ahdistus vain kasvaa sen myötä. Sitten on monia pieniä asioita, joissa tuntuu että ollaan tosi erilaisia ja mitkä hiertää. Ja rehellisesti, musta tuntuu että hänelle on vähän vaikeaa hyväksyä tiettyjä lapsen tuomia rajoituksia ja kipuilee niitä edelleen.

 

[StellaMom]

Kiitos tästä viestistä!

On ollut melkoista vuoristorataa taas elämä, ja mulla alkaa olemaan se olo että voimat loppuu. Huomaan myös lipsuvani sellaiseen ”lamaantumiseen” jossa lakaisen huonot asiat maton alle, mutta toki se vain kerryttää sitä kaunaa ja pitkässä juoksussa ajaa meitä kauemmas toisistaan. Alan yhä enemmän kallistua siihen vaihtoehtoon, että tästä ei enää selvitä yhdessä.

Itse olen vakaasti päättänyt, että en puhu lapselle isästään ikinä mitään pahaa tai muutakaan - hän on ollut hyvä lapselle, ja varmasti on halunnut myös aidosti minulle ja meille hyvää, mutta hänen oma menneisyys ja traumat pitää niin vahvasti otteessaan, ja mä en pysty enää häntä kannattelemaan ja olemaan se henkinen tuki, koska mun oma ahdistus vain kasvaa sen myötä. Sitten on monia pieniä asioita, joissa tuntuu että ollaan tosi erilaisia ja mitkä hiertää. Ja rehellisesti, musta tuntuu että hänelle on vähän vaikeaa hyväksyä tiettyjä lapsen tuomia rajoituksia ja kipuilee niitä edelleen.

Tsemppiä päätökseen!
Kuten tuossa aikaisemmin sanoin, niin kyllä se oma napa pitäisi olla omassa elämässä kuitenkin melkein prioriteetti yksi. Jos sä et voi hyvin, jos sä et jaksa, niin kuka sitten huolehtii lapsista. Ja jos tämä suhde tuo enemmän kuormitusta kuin apua lapsien hoitoon niin onko se oikein sulle tai lapsille?Hänen ehkä kannattaisi siihen terapiaan mennä yksinkin, että saa ne omat traumat ja haasteet ratkottua. Olen monessa suhteessa nuoruudessani huomannut ehkä vuoden jälkeen että jos minä olen se joka kannattelee suhdetta yksin, niin se tulee olemaan mulle liikaa ja silloin tehnyt päätöksiä päättää suhdetta. Toinen ei välttämättä ymmärrä sitä. EN myöskään ymmärtänyt että rakkaus ei aina riitä, ennen kuin sain kokea sitä.
Kerran me eletään, ja sä voit löytää ties missä vaiheessa sun elämää sellainen kumppani joka antaa sulle sitä jaksamista ilman että se kuormittaa toista. Kaikilla on välillä vaikeaa mutta se tuki ei voi olla ykssuuntaista. Kun hankkii lapsia niin täytyy ymmärtää että se oma vapaus kulkea miten haluaa poistuu, se on se uhraus mitä tekee, mutta kun saa nähdä naperoita innostuvan ties mistä pienestä asiasta niin kyllä se pitäisi olla se palkinto itsessään jo.

 

[Olive]

Tsemppiä päätökseen!
Kuten tuossa aikaisemmin sanoin, niin kyllä se oma napa pitäisi olla omassa elämässä kuitenkin melkein prioriteetti yksi. Jos sä et voi hyvin, jos sä et jaksa, niin kuka sitten huolehtii lapsista. Ja jos tämä suhde tuo enemmän kuormitusta kuin apua lapsien hoitoon niin onko se oikein sulle tai lapsille?Hänen ehkä kannattaisi siihen terapiaan mennä yksinkin, että saa ne omat traumat ja haasteet ratkottua. Olen monessa suhteessa nuoruudessani huomannut ehkä vuoden jälkeen että jos minä olen se joka kannattelee suhdetta yksin, niin se tulee olemaan mulle liikaa ja silloin tehnyt päätöksiä päättää suhdetta. Toinen ei välttämättä ymmärrä sitä. EN myöskään ymmärtänyt että rakkaus ei aina riitä, ennen kuin sain kokea sitä.
Kerran me eletään, ja sä voit löytää ties missä vaiheessa sun elämää sellainen kumppani joka antaa sulle sitä jaksamista ilman että se kuormittaa toista. Kaikilla on välillä vaikeaa mutta se tuki ei voi olla ykssuuntaista. Kun hankkii lapsia niin täytyy ymmärtää että se oma vapaus kulkea miten haluaa poistuu, se on se uhraus mitä tekee, mutta kun saa nähdä naperoita innostuvan ties mistä pienestä asiasta niin kyllä se pitäisi olla se palkinto itsessään jo.

Yksilöterapiaan ei halua kun ei siitä kuulemma ole hyötyä.

Yhä enemmän alan tunnistamaan hänen puoleltaan sellaista naamioitua ja hiljaista manipulointia, vallankäyttöä, syyttelyä ym. Se ei aina ole selkeää ja aidosti kyllä uskon, ettei hän tee sitä mitenkään tahallaan (ainakaan aika), mutta hänen tuntuu olevan vaikea nähdä omaa osuuttaan. On aika selkeää, että kumpikin meistä on omissa poteroissaan. Mä pyrin ymmärtämään häntä ja toimimaan avoimesti ja kunnioittavasti, mutta hän ei oikein kykene tähän.

Oon jatkuvasti vain ahdistuneempi ja toistaiseksi tuntuu, ettei terapiakaan tätä pelasta. Ensi viikolla on taas uusi aika..

Eikä kyse ole siitä, että lapsi olisi jotenkin ”tullut väliin”. Meillä on ollut alusta asti vaikeita aikoja ja juurikin samojen aiheiden ympärillä. Ei me ehkä olla ne sopivat toisillemme, ja mä vaan hajotan itseni tähän suhteeseen

 

[StellaMom]

Yksilöterapiaan ei halua kun ei siitä kuulemma ole hyötyä.

Yhä enemmän alan tunnistamaan hänen puoleltaan sellaista naamioitua ja hiljaista manipulointia, vallankäyttöä, syyttelyä ym. Se ei aina ole selkeää ja aidosti kyllä uskon, ettei hän tee sitä mitenkään tahallaan (ainakaan aika), mutta hänen tuntuu olevan vaikea nähdä omaa osuuttaan. On aika selkeää, että kumpikin meistä on omissa poteroissaan. Mä pyrin ymmärtämään häntä ja toimimaan avoimesti ja kunnioittavasti, mutta hän ei oikein kykene tähän.

Oon jatkuvasti vain ahdistuneempi ja toistaiseksi tuntuu, ettei terapiakaan tätä pelasta. Ensi viikolla on taas uusi aika..

Eikä kyse ole siitä, että lapsi olisi jotenkin ”tullut väliin”. Meillä on ollut alusta asti vaikeita aikoja ja juurikin samojen aiheiden ympärillä. Ei me ehkä olla ne sopivat toisillemme, ja mä vaan hajotan itseni tähän suhteeseen

Alussahan haluaa uskoa että ehkä toinen muuttuu ajan myötä, ehkä hän muuttuu lasten myötä. Joskus tämä ei vaan tule ja sitten ollaan siinä tilanteessa että ei suhdekaan toimi enää. Vaikka tässä muuta sanoisivat mitä tahansa, niin sinä itse tiedät mitä on parasta sulle, sun onnellisuudelle, sun elämälle. Jos hän olisi valmis itse hoitamaan itseään niin ehkä teillä voisi olla mahdollisuus jatkaakin, mutta se tahto pitäisi tulla hänestä ymös. Ei voi pakottaa toista kohtaamaan omia tunteita tai pelkoja.

 

[Olive]

Alussahan haluaa uskoa että ehkä toinen muuttuu ajan myötä, ehkä hän muuttuu lasten myötä. Joskus tämä ei vaan tule ja sitten ollaan siinä tilanteessa että ei suhdekaan toimi enää. Vaikka tässä muuta sanoisivat mitä tahansa, niin sinä itse tiedät mitä on parasta sulle, sun onnellisuudelle, sun elämälle. Jos hän olisi valmis itse hoitamaan itseään niin ehkä teillä voisi olla mahdollisuus jatkaakin, mutta se tahto pitäisi tulla hänestä ymös. Ei voi pakottaa toista kohtaamaan omia tunteita tai pelkoja.

Oon saanut tähän tilanteeseen ehkä vähän yllättävältä taholta apua, nimittäin tekoälyltä. Sille on ollut hyvä purkaa ajatuksiaan ja olen pyytänyt sitä olemaan puolueeton ja antamaan neutraalia näkökulmaa.

Esimerkiksi nyt viikonloppuna havaitsin sellaisen ”kuvion”, joka toistuu meillä usein (ja on myös hyvin stereotyyppinen hänen taustallaan) ja on yksi syy mun turvattomuuden tunteeseen. Olimme tahoillamme koko viikonlopun, itse näin hyvin pitkästä aikaa ystäviäni. Hän laittoi viestiä, jossa toi esiin hieman tökerösti erään asian mitä oli pohtinut. Sanoin, että haluan puhua tästä kasvotusten, koska sillä tavalla voidaan välttää väärinymmärryksiä, ja lisätä läheisyyttä.

Tästä seurasi ping-pong -ottelu, jossa hän koki hylkäämistä mun rajojen asettamisesta ja joka viestissä syyllisti mua, että mä en halua keskustella jne, vaikka ainoastaan asetin vain rajan, että haluan puhua asiasta kasvotusten. Pidin rajoistani kiinni. Seuraavana päivänä ei oikein kuulu mitään, illalla tulee rakkaudentunnustuksia ja seuraavana päivänä kun näemme kotona on hyvin läheisyydenkipeä, halailee ym ja kun kysyin sitten tästä asiasta mistä hän halusi puhua, sanoi vain yhdellä lauseella mikä siinä oli tausta-ajatuksena (olen aika varma, että jos se keskustelu olisi käyty aiemmin viesteillä, olisi tullut pitkät viestit sisältäen syyllistämistä ym). Nyt keskustelu oli käyty läpi parissa minuutissa.

Itseä lähinnä ahdisti läheisyys, rakkaudellisuus ym, koska tilanne ei tuntunut turvalliselta. Koska vaan ääni voi muuttua toiseen suuntaan. Valmiiksi jo hirvittää yksi päivä tällä viikolla, kun olen menossa illaksi pois. Huomenna onneksi terapia, jossa voidaan keskustella aiheesta. Mutta onhan tää ongelmallista, jos mä saan terveiden rajojen asettamisesta vaan paskaa niskaan. Tiedän, että se tulee hänellä hylkäämisen pelosta, mutta jos hän ei ole sitä pystynyt koko meidän suhteen aikana työstämään, niin en ole kauhean positiivinen sen suhteen, että se tilanne paranisi tulevaisuudessa.

 

[StellaMom]

Ai voi kaikenlaista ohjeistaa, mutta parhaiten tiedät itse otat yksi päivä kerrallaan ja katsot tuleeko muutoksia jotka eivät liity siihen että toinen on halailu tuulella tai ei. Se että kaikki on hyvin yksi päivä viikosta ei pitäisi riittää. Kyllä siellä on paljon asioita mitkä pitää muuttua tämän tekstin perusteella että tuntisit itseäsi turvalliseksi ja että sinun toiveitasi kuullaan. Mullakin on kokemusta tällaisesta "siilestä" eli jos jokin ei mennyt kuten toinen halusi tai jos minä kerroin toiselle miten haluan että minulle kommunikoidaan niin toiselle nousi "piikit" ylös ja puolustautui. Vasta kolmen vuoden päästä hän itsekin tajusi että puolustus tuli siitä että häntä hävetti, koska olin oikeassa. Se suhde päättyi siihen että tulevaisuus ei ollut hänen silmissä hyvä meille, hän e nähnyt muutosta hänen käytökseen. Silloin olin eri mieltä koska rakkaus, mutta nykyään katson asiaa hyvin kiitollisena. Joskusei vaan kommunikaatio tai läheisyyden kaipuuole samalla tasolla, mutta hän ei halunnut tehdä yhtään kompromissia hänen elämässä jotta saataisiin se toimimaan. Suhde on täynnä kompromisseja molemminpuolin.