Kiitos tsempeistä
kaikki on niin tottunut pitämään mua jonakin itkumuurina, että tuskin niillä käy edes mielessä, että mua pitäis jotenkin säästää, edes vauvan takia. Silloin kun olin masentunut ja menin mainitsemaan sisarelleni, etten haluaisi osallistua hänen ja ties kenen riitoihin ulkopuolisena, niin sain aivan hirveän huudon ja haukut osakseni siitä, että "joo joo tiedetään että oot masentunu, älä hoe sitä koko ajan"...
tämä oli siis eka kerta kun siskolleni kerroin itse masennuksesta. Mun pitäis aina kaikkien murheet jaksaa kantaa niin kuin paraskin psykiatri, mutta kellään ei oo aikaa mun murheille. Ottaa tosissaan päähän, kun joskus yrittää omia puoliaan pitää, niin sitten leimataan aina itsekkääksi.
Juteltiin tuossa aamulla miehen kanssa (tai minä juttelin) noin sadannen kerran, olin niin vihainen ja surullinen. Eilen olisi ollut meidän yhteinen vapaapäivä, mutta silti mies meni töihin KAHTEEN OTTEESEEN "käymään" ja oli yhteensä noilla reissuilla viitisen tuntia. Mies on uskomattoman tunnontarkka töissään eikä asiaa helpota se, että esimiehenä on hänen veljensä, joka aina hälyyttää juuri velipoikansa joka risaukseen ylitöihin. On se jännä kuinka siihen työhön riittää energiaa loputtomiin, myös kotitöihin jää aikaa ja kännykkää voi tosiaan räplätä tuntitolkulla, mutta puoliso unohdetaan ihan hyvillä mielin.
Kertoilin siis taas näitä tuntojani ja itkinkin välillä. Vaadin miestä myöntämään, että hän ei vaan enää halua minua syystä tai toisesta, se olisi melkein helpotus. Mies vastaa aina, että haluaapas, mutta silti sitä ei huomaa mistään. Tämän vuoden sekstailut voi laskea yhden käden sormilla, on siis suoranainen ihme, että meille on lapsi tulossa!
Ja silti minä vuodesta toiseen annan hänelle mahdollisuuden uudestaan ja uudestaan, koska suhde on muuten hyvä ja muistan sen ajan, jolloin seksistä ei ollut pulaa ja tunsin itseni naiseksi hänen silmissään... Noh, mieshän lupasi taas "yrittää"... hän myönsi, että liian helposti jättää minut unholaan ja on paljon vaikeampi lähestyä "siinä mielessä", kun edellisestä kerrasta on taas viikkoja.
Enpä tiedä. Haluaisin luottaa mieheeni, mutta onhan tämä nähty ja koettu jo liian monta kertaa. Lapsen takia haluan yrittää ja koska rakastan miestäni tosissaan. En vain ole kovin onnellinen, kun olo on jatkuvasti torjuttu. Oli nyt taas pitkä vuodatus, mutta ehkä tällä nyt jaksan taas tovin :)
Röpelölle myös tsemppiä ja jaksamista yksinäisiin päiviin
huominen on aina toivoa täynnä :) Minä toivon vauvan lähentävän meitä pariskuntana, toivon samaa teille.
JEEEEEEE......
