Ei kaikkien odotusaika ole ruusuilla tanssimista!

N

NasuPuh

Vasta-alkaja
Mua ihan oikeasti pännii kun kaikki olettaa että odotusaika on pelkkää ihanuutta ja kaikki sujuu hyvin ja elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Lehtiä myöten kaikki paikat hehkuttaa odottamisen ihanuutta. Onhan tämä varmaan suurimmalle osalle ruusuilla tanssimista mutta ainakin mun ruusuni ovat ilman terälehtiä ja aivan uskomattoman piikkisiä.
Mulla on laskettu aika vasta toukokuussa ja olen ollut sairaslomalla jo joulusta asti. Ihmisten mielestä olen huono äiti kun pidän poikaamme päivähoidossa 2-3 päivää kuussa. "Miten voit viedä toisen hoitoon kun olet itse vaan kotona"!!! No perkele kun olen kipeä! Jalat ei kanna iskiaksen takia ja selkä on niin kipeä että taas olen viimeiset viisi päivää joutunut viettämään sängyssä. Pelottaa jo kun olemme pojan kanssa kotona kahdestaan taas seuraavat 4 päivää ennen seuraavaa päiväkotivuoroa, joka sekin on aina vain kuutisen tuntia. Poika haluaisi leikkiä ja tehdä asioita yhdessä ja niin haluaisin minäkin, mutta kun en pääse liikkumaan kunnolla! Vituttaa kaikki ihmiset jotka vaan jaksaa syyllistää mua. Kai mäkin haluaisin nauttia tästä loppu odotuksesta ja teen kaikkeni että olisin poikamme kanssa mahdollisimman paljon. Yritän jopa liikaakin ja sen huomaa. On tosi kiva väkisin istuutua lattialle tuskissaan ja vielä kun tietää ettei pääse ylös ja yrittää leikkiä autojen kanssa. Ja sitten selittää toiselle miksi äiti aina itkee kun leikitään tai pelataan... Miksi en saisi viedä toista hoitoon, jossa hän saisi olla lapsia ja leikkiä!!! Että voi pänniä.
 
Ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista ollut täälläkään! Esikoistani tosin odotan, että sinällään minulla ei ole sinun tapaan lasta hoidettavana vielä omien vaivojen lisäksi. Olen myös kironnut sitä miten naistenlehdet ym. hehkuttavat, että "raskaus on naisen parasta aikaa" tms. Alkuraskauden oksensin (rv 16 asti), sitten keskiraskaudessa oli muutama hyvä viikko ennen kuin selkä alkoi oireilemaan ja onkin sitten oireillut siitä asti. Iskias tyyppistä tuikkimista minullakin selkään, joka tekee tosi kipeää ja lamauttaa.

En ymmärrä tuota syyllistämistä, mitä olet joutunut kuuntelemaan. Minusta olet toiminut aivan oikein, kun olet pitänyt poikaa päivähoidossa, jotta olet voinut itse levätä. Omat voimavarat ovat kuitenkin äidille tärkeät. Omalla terveydellä ei passaa leikkiä. Eiköhän poikakin tykkää, kun hoidossa voi leikkiä niillä autoilla! Älä kuuntele syyllistäjiä, kun heillä ei selvästi itsellään kokemusta vastaavista tilanteista ole. Tsemppiä Nasupuh sinulle loppuraskauteen! 
 
Sanoisin että on todella kohtuutonta moisesta syyllistää :( Selkäkipu on asia erikseen silloin kun sitä voi kunnon toimivilla lääkkeillä hoitaa..raskaana ollessa se ei ole mahdollista niin ihmisten jotka eivät ole samassa tilanteessa ei pitäisi olla pokkaa arvostella..

Ensinnäkin tulevan lapsen kannalta on parempi että pidät omasta terveydestä ja kropasta niin hyvää huolta kun vain voi ja annat tarpeeksi lepoa..ei kannata liikoja yrittää..

Toisekseen mitä tulee vanhempaan lapseesi..ei todellakaan ole pienelle reilua että aina kun haluaisi leikkiä niin joko yritetään selittää että äiti on niin kipeä ettei pysty tai sitten tosiaan hammasta purren mennään.. Lapselle kuitenkin on mukavaa päästä leikkimään autoilla jne ja vieläpä toisten samanikäisten seurassa! Suotta podet huonoa omaatuntoa siitä että lasta viet hoitoon jossa hänellä on mahdollisuus leikkiä ja temmeltää ja sinä taas saat tarpeellista lepoa itseä ja tulevaa vauvaa varten..

Helppoahan tämä on sanoa, mutta oikeasti jätä tuollaiset kommentit ja niiden antajat aivan omaan arvoonsa, noista vaan ei pidä välittää! Tsemppiä loppuraskauteen, toivottavasti selkä paranee pian :)
 
Itselläni oli 28vk asti jatkuvaa pahoinvointia, nyt enään vähän. Tosin nyt on tullut "lantioiden löystyminen", jalat ei kanna ja kävely sattuu. Nukkumisestakaan ei tule mitään kipujen takia. En jaksa tehdä mitään, kun ei ole energiaa. Tulee sellainen tunne, että toista lasta en tee.
 
Jos tästä keskustelusta olisi löytynyt TYKKÄÄ-painike, olisin klikannut sitä monta kertaa!! 
Ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista!!

Itselläni on laskettuaika 1.6. Eli nyt rv 29+2. Olen jäänyt sairaslomalle marraskuun lopulla selän takia, tammikuun alussa olin 2pvää töissä ja jäin taas saikulle - sielle tielle jäinkin sitten! Ei ollut perhettäni ja itseäni kohtaan reilua että töitten jälkeen en pystynyt tekemään YHTÄÄN mitään. Makasin vain sängyssä vaikeroiden. Ja muutenkin mä hoidan tätä huushollia ja lapsia enimmäkseen yksin, kaikki perushommat jää mulle jopa koirien ulkoilutuskin. Juu, oisin voinut jatkaa työssäkäyntiä, mutta missähän kunnossa tää asunto sen jälkeen olisi ollut? Koiratkin ehkä kerran pvässä tai 2kertaa viikossa vaan päässy sit pissille ja kakille. 

Äitinikin on kyseenalaistanut mun sairasloman, 'AI OLET LOPPUUN ASTI SAIKULLA, JUST..'
Työkavereiltakaan ei sitä ymmärrystä löytynyt. Ihan sama mulle.
On mullekin tullut tunne että oon vaa laiska p*ska joka vaa makaa kotona eikä tee mitään.. mutta tiedän ettei asia ihan näin oo.. 
Ei mua kyl häiritse lehtien kirjoitukset ihanista raskauksista yms..

Nautin toki todella paljon tästä raskaudesta, vaikka on tullut kaikennäköistä täs koettuu..
Rasitusastma puhkesi heti alussa, selkä rikki, napatyrä, kaatumiset pihalla useaan otteeseen - viime maanantaina aivotärähdys kaatumisen takia. Lievää pahoinvointia oli vain raskauden alussa, ihan vain pari kertaa oksensin, et onneks siltä säästyin. 

Se vaan on tosi asia, että ei kaikkien raskaus mene oppikirjan mukaisesti!! Olisin minäkin halunnut todellakin jatkaa loppuun asti töissä mutta selkä sanoi toisin!
 
mä oon kyllä sitä mieltä, ettei raskaus oo kenenkään "parasta aikaa". voihan sillon tosi onnellinen olla, kun on lapsi tulossa, ja se on jännää, mutta kyllä se paras aika on sitten kun se lapsi on maailmassa, ja saa viettää sen kaa aikaa, ilman terveysongelmia!

täällä kans melkein 2v poika joka ei pysy sekuntiakaan paikallaan, ja itellä iskias, jalat pettää välillä päiviks alta ja ryömin sen perässä ku ei voi kävellä. siivous ym. on mahdotonta sillon, eli paikat on usein karseessa kunnossa. lisäks sain raskausmasennuksen, vaikka oli ihan toivottu raskaus!! en jaksa käydä pojan kanssa ulkona juuri ollenkaan, kun ei tiedä koska pettää jalat taas, ja se laukasee monen päivän kivut. kiva pojalle kun äiti itkee ja vaan istuu, kun kaikki on liian rankkaa. kerran kysyin, että "arvaa mitä" (ku oli herkkuja tiedossa), niin poika vastas: "äiti on väsyny" :,(

jos ei ois mun miestä, joka hoitaa napsua aamut, ja ahdistuslääkkeitä hätätilanteisiin, niin en jaksais elää. aivan varmasti veisin napsun hoitoon tai jotain. ja sulla nasupuh kuulostaa lapsen kannalta ihanalta toi hoito, noin kerran viikossa. varmasti lapsi tykkäis parikin päivää viikossa leikkiä kavereiden kanssa :)!
 
Voi teitä parkoja :(

Itellä ollut pikkasen helpompaa, ainakin vielä tähän asti. Rv 25 ja olen ollut jo kolmesti flunssassa ja neljäs flunssa tulossa juuri. Ja kaikki nämä vielä toisen kolmanneksen sisällä :( Kaksi flunssaa oli ihan peräkanaa vielä, kestänyt yhteensä noin 3 viikkoa, siihen päälle korvatulehdus, yskää ja kuumetta, ai että.

Olen päiväkoti keikkalainen ja vältellyt töitä ihan siitä syystä, että saan kaikki pöpöt sieltä suoraan. Sitten olen taas yli viikon kipeenä, yksi päivä töitä ja taas viikko kipeenä... joo, ei ole mitään järkeä sellaisessa omasta mielestä....

Muuten kyllä olen raskaudesta yrittänyt nauttia minkä olen voinut.
 
Oon itse raskaana viikolla 33. Mulle raskaus on ollu kaikkea muuta kun helppoa. Jos rehellisiä ollaan,en edes halunnut lasta-mieheni halusi. Oon kärsinyt neljä vuotta kilpirauhasen vajaatoimminnasta mihin kuuluu tajuton väsymys,,uupumus,lihasheikkous,säryt,hikoilu,ärtyneisyys,elän joka päivä niin kun jossain sumun keskellä.Lääkitystä ei ole,arvot ovat päin v*ttua,lääkärit eivät ota tosissaan asiaa. Ei edes nyt kun olen raskaana. Hienoa koittaa kuukauden kuluttua hoitaa pientä vauvaa kun ei jalat kanna kunnolla ja oon totaalisen uupunut ja väsynyt. Ennen hoidin paskan oloni juomisella,näin raskaana ollessa olen koittanut sinnitellä päivästä toiseen. Pahinta on se ettei kukaan auta. Mieluiten oksentelisin ja ottaisin turvotukset ym,kuin eläisin näin. Pahinta on se ettei nämä kilpirauhasoireet  lakkaa vaikka raskaus päättyy. Mutta henkisesti olen ollut niin paskana raskuasaikana,mua ahdistaa kaikki vastuu ym..Ei oo ollu mulle mitenkää itsestäänselvä tää lapsi...Mieli on vankiloista pahin.
 
Ja siis pahinta tässä on se,että nyt vasta viikolla 30 sain kuulla että kilpirauhasongelmat voi vaikuttaa vauvan kehitykseen.Esimerkiksi alkuraskaudessa äidin kilpirauhasen täytys toimia kunnolla jotta lapsen sisäelimet keittyy kunnolla ym. Kiva tietää tää nyt.
 
tästä asiasta on monenki kanssa ollut puhetta etten ite hirveesti nauti raskaana olosta ja ihmettelen miten kaikki hehkuttaa kuinka se on niin ihanaa aikaa että haluavat pian uudestaan samaan tilaan.. :D joo kyllä mulla saa useamman vuoden odottaa ainaki ennenku toista rupean tekemään, jos teen.. nyt rv 30 menossa ja alussa olin jatkuvasti flunssassa mikä ei todellakaan ollut kivaa ku ei nukkumaankaa pystynyt, lukuunottamatta sitten sitä että jos nyt puskis kauheen flunssan päälle... pahoinvoinneilta olen joten kuten säästynyt ettei ole ollut ku joskus satunnaisesti mikä on sinänsä hyvä asia. vaan rv 20 tuli kipeitä supistuksia, jotka meni sitten onneksi muutamassa päivässä ohi, olen ollut kamalan väsynyt töissä käydessäni ja selkä ollut nyt pitempään jo kamalan kipeä ettei välillä pysty ku kyyryssä ainoastaan kävelemään jos sitäkää.. autossa istuminen ja muu istuminen alkaa olla tosi tuskasta ku rupeaa kylkiluita painamaan ja kaikki pistot mahassa niinku puukolla vedettäis maha auki, aijjai... eikö sitä yleensä sanota että ihokin on parhaimmillaan tässä tilassa vaan itellä ainaki on tosi huonossa kunnossa eikä kylmät ilmatkaa siihen kovin auta... kuukautiset tietenki jää pois vaan vältyt vaan vuodolta ku ne mahan kolotukset on kuitenki olemassa... olen kuitenki löytänyt tästä myös plussaakin ja se on tietenki kun saa tuntea lapsen liikkeet ja tuleva isäkin on niin iloinen, sekä suku odottaa kovasti tulokasta. :) voi sitä hermoilua kun maha kasvaa ja koko ajan jää vaatteitaki pieneksi... :D eiköhän siinä nyt ollut melkosesti avautumista miten "ihanaa" on olla raskaana!
 
Juu ei tosiaankaan oo mitään ruusuilla tanssimista, ihana et täält löyty tällänen keskustelu, täst oonki halunnu päästä kunnolla jakamaan.

Tää raskaus masentaa mua, ihan hulluna, vaikka oon siitä onnellinen että lapsia on tulossa niin prkl en jaksais olla raskaana. 

Tässä muutamia asioita mistä en niin kauheasti iloitse:
-finnit, niitä alko pupsahdella tiheään tahtiin heti ensimmäisillä viikoilla.
-väsymys, alusta loppuun asti ollut ja vaikka kuinka nukkuu niin silmänaluset on ku turpaan saaneella, eikä jaksa tehdä mitään. 
-masennus, kai sitä nyt alkaa masentaa jos ei minnekkää jaksa lähteä.
-eristäytyminen, kun ei pysy enää kaverien mukana eikä näin loppuraskaudesta tee mieli lähteä enää edes leffaan tai ulos syömään kummemmin kun sellanen pitkään paikalla istuminen ilman väliin makoilua ei oo enää kivaa.
-liikunnan vähentyminen.
-närästys ja oksentelu.
-heikotus ja huimaus.
-suolentoiminnanmuutokset, ei oo mun mieleen istuskella vessassa piitkiä istuntoja ja yleensä vielä ilman ennakko varoitusta. Taikka rämpätä väliin viiden minuutin välein huussissa.
-ihon kutina, (ei oo vielä tullut tuloksia onko raskuashepatoosista johtuvaa) se tekee mut hulluks, varsinki ku mitkään rasvat ei edes tunnu auttavan.
-lantionpohjanlihasten löystyminen, (=ennen tuntu huomattavasti paremmalta tietyt asiat..)
-avuttomuus, vituttaa ku ei meinaa saada edes kenkiä yksin pois jalasta.
-puuskutus ja huono hapen saanti, (joka onneks ei oo vielä montaa viikkoa kestäny) erittäin ketuttavaa kun pitää kertoilla vähän väliin ihmisille ettei mulla mikään oo, kuhan vaan tässä hengitän. 
-asioiden pelkääminen, esim.kun ei uskalla edes pyörällä nykyään ajaa ku pelkää kaatuvansa.
-itkeminen, ei muuten haittaa mutta ärsyttää kun ei saa asioitaan kerrottua pillityksen seasta.

Pääasiassa kuitenkin harmittaa tää kun tunnen oloni tosi yksinäiseks nykyään, ja odotan koko ajan vaan sitä et pojat syntyis et pääsisin taas jatkamaan elämääni. Tuntuu et mul on ollu täs jo about puolen vuoden tauko omasta elämästä.. 
 
Mulla ei ole ollut kehon kanssa ainakaan vielä ongelmia, mutta mun pääkoppa sanoo itsensä kohta irti. Masennus ei ole mikään helppo tapa elää, varsinkaan, kun luulin vauvan tulemisen olevan elämäni iloisin asia. Joka päivä, kun tulen kotiin, ahdistun ja masennun. Mieheni tuhoaa oikeastaan kaiken sen, mitä odotin raskausajalta; onnellisuutta, iloisuutta ja vaan sitä odotusta! Mutta jos toinen suhtautuu kaikkeen välinpitämättömästi, tuhahdellen mun tunteilleni tai sille, että haluan ottaa asioista selvää; se tuhoaa sisältä yllättävän kovaa vauhtia. Yhtenä päivänä voin olla ikionnellinen löytäessäni ihanat rattaat, ja haluan jakaa asian mieheni kanssa, jota ei kuitenkaan kiinnosta asia ollenkaan. Palaan taas siihen samaan mielentilaan, että miksi minäkään enää välittäisin? 

Välillä mietin, että jos vaadinkin vain liikaa?

Halusin vain jakaa tämän, koska oikeasti kuvittelin tämän raskausajan olevan kuitenkin elämäni iloisin asia, joka jaetaan oman miehen kanssa, mutta en osaa nauttia tästä enää ollenkaan.

Tsemppiä kaikille omien vaivojen kanssa loppuun asti!
 

unbelebt kirjoitti:
Oon itse raskaana viikolla 33. Mulle raskaus on ollu kaikkea muuta kun helppoa. Jos rehellisiä ollaan,en edes halunnut lasta-mieheni halusi. Oon kärsinyt neljä vuotta kilpirauhasen vajaatoimminnasta mihin kuuluu tajuton väsymys,,uupumus,lihasheikkous,säryt,hikoilu,ärtyneisyys,elän joka päivä niin kun jossain sumun keskellä.Lääkitystä ei ole,arvot ovat päin v*ttua,lääkärit eivät ota tosissaan asiaa. Ei edes nyt kun olen raskaana. Hienoa koittaa kuukauden kuluttua hoitaa pientä vauvaa kun ei jalat kanna kunnolla ja oon totaalisen uupunut ja väsynyt. Ennen hoidin paskan oloni juomisella,näin raskaana ollessa olen koittanut sinnitellä päivästä toiseen. Pahinta on se ettei kukaan auta. Mieluiten oksentelisin ja ottaisin turvotukset ym,kuin eläisin näin. Pahinta on se ettei nämä kilpirauhasoireet  lakkaa vaikka raskaus päättyy. Mutta henkisesti olen ollut niin paskana raskuasaikana,mua ahdistaa kaikki vastuu ym..Ei oo ollu mulle mitenkää itsestäänselvä tää lapsi...Mieli on vankiloista pahin.
Siis miten on mahdollista ettei lääkärit/neuvolassa oo ottaneet tosissaan kilpirauhasen vajaatoimintaa? Ja miks ihmeessä sulla ei oo lääkitystä??? Mulla todettiin 2008-2009 vaihteessa liikatoiminta ja sen jälkeen radiojodilla "käännettiin" vajaatoiminnan puolelle. Sit kun tulin raskaaksi (nyt 13+1), minut passitettiin HETI verikokeisiin ja käyn kontrolleissä 4 vkon välein, koska vaajatoiminen kilpirauhanen on todellaki riski vauvalle! Lääkeannostus kasvaa välittömästi, kun pikkunen alkaa tuolla sisällä kasvamaan. Elimistö vaatii lisää. koska sikiö ottaa oman osansa siitä.

Ihan käsittämätöntä toimintaa lääkäreiltä ja neuvolan henkilökunnalta. Minä tiedän miltä tuntuu, kun arvot ei ole kohdillaan. Koita jostain saada lääkitys, VAADI SITÄ EDES OMAN HYVINVOINTISI JA MIELENTERVEYTESI KANNALTA!!
 

SiniBnt kirjoitti:
Juu ei tosiaankaan oo mitään ruusuilla tanssimista, ihana et täält löyty tällänen keskustelu, täst oonki halunnu päästä kunnolla jakamaan.

Tää raskaus masentaa mua, ihan hulluna, vaikka oon siitä onnellinen että lapsia on tulossa niin prkl en jaksais olla raskaana. 

Tässä muutamia asioita mistä en niin kauheasti iloitse:
-finnit, niitä alko pupsahdella tiheään tahtiin heti ensimmäisillä viikoilla.
-väsymys, alusta loppuun asti ollut ja vaikka kuinka nukkuu niin silmänaluset on ku turpaan saaneella, eikä jaksa tehdä mitään. 
-masennus, kai sitä nyt alkaa masentaa jos ei minnekkää jaksa lähteä.
-eristäytyminen, kun ei pysy enää kaverien mukana eikä näin loppuraskaudesta tee mieli lähteä enää edes leffaan tai ulos syömään kummemmin kun sellanen pitkään paikalla istuminen ilman väliin makoilua ei oo enää kivaa.
-liikunnan vähentyminen.
-närästys ja oksentelu.
-heikotus ja huimaus.
-suolentoiminnanmuutokset, ei oo mun mieleen istuskella vessassa piitkiä istuntoja ja yleensä vielä ilman ennakko varoitusta. Taikka rämpätä väliin viiden minuutin välein huussissa.
-ihon kutina, (ei oo vielä tullut tuloksia onko raskuashepatoosista johtuvaa) se tekee mut hulluks, varsinki ku mitkään rasvat ei edes tunnu auttavan.
-lantionpohjanlihasten löystyminen, (=ennen tuntu huomattavasti paremmalta tietyt asiat..)
-avuttomuus, vituttaa ku ei meinaa saada edes kenkiä yksin pois jalasta.
-puuskutus ja huono hapen saanti, (joka onneks ei oo vielä montaa viikkoa kestäny) erittäin ketuttavaa kun pitää kertoilla vähän väliin ihmisille ettei mulla mikään oo, kuhan vaan tässä hengitän. 
-asioiden pelkääminen, esim.kun ei uskalla edes pyörällä nykyään ajaa ku pelkää kaatuvansa.
-itkeminen, ei muuten haittaa mutta ärsyttää kun ei saa asioitaan kerrottua pillityksen seasta.

Pääasiassa kuitenkin harmittaa tää kun tunnen oloni tosi yksinäiseks nykyään, ja odotan koko ajan vaan sitä et pojat syntyis et pääsisin taas jatkamaan elämääni. Tuntuu et mul on ollu täs jo about puolen vuoden tauko omasta elämästä.. 
mun ei tarvitsekkaan kirjottaa mtn, ku listasit jo mun oireeet ja vitutuksen aiheet :D lisäis joukkoon vaan kipeän häntäluun ja Formuloita/pleikkaria töllöttävän miehen ! enkä edes oo ku viikolla 9-10 ja nyt jo menee hermot ja kaiheat oireet :D
 
Mun eka raskaus oli ihan jees. Mahassa alkoi kyllä nipsimään heti ensimmäisistä viikoista ja fyysisen työn tekeminen otti koville. Jonkin verran oli myös pahoinvointia ja pönttö tuli kyllä tutuksi. Silloinen pomoni vain naureskeli vieressä, että kyllä hän vaan nosteli painavia laatikoita suunnilleen vielä synnytyssalissakin. ei paljon auttanut, kun ite olin ihan rikki kivusta, mitä töissä mulle tuli. Jäin silloin kumminkin vasta kuukautta ennen virallista äitiyslomaa kotiin.

Toinen raskaus oli sitten ihan kamala. Pahoinvointi alkoi viikolla 6 ja halasin pönttöä kolme viikkoa kotona. Enempää en kehdannut, kun olin juuri vaihtanut työpaikkaa siistimpään sisätyöhön. Sitten sitä halailtiin pönttöä töissä, mutta ainakin olin töissä. Kun pahoinvointi vihdoin hiipui siinä vko 16 jälkeen, niin oli pari ihanaa viikkoa, kunnes ensilumi tuli maahan työpäivän aikana ja kadut oli aurattu liukkaiksi kuin jäärata. Tottakai vanhempaa tyttöä hakiessani päiväkodista tein mahtavan ilmalennon väistäessäni polkupyörää ja siitä alkoi mun helvetti. en enää kävellyt paitsi kun oli pakko kävellä neuvolaan. Lisäksi raskauden alussa mulla todettiin jo masennus, joten kerran viikossa piti kävellä psykologin juttusille myös. Matkaa oli noin 4 km ja siihen meni aikaa aina 1,5 tuntia. Mummot rollaattoreillaan pinkoivat vain ohi. En voinut nukkua, en istua, en maata, en kävellä, en seistä. Ja masennuksen takia kipuoireetkin pistettiin vain pään sisäisiksi oireiksi ja tuntui, että niitä vähäteltiin. Paljon oli lyhyitä sairauslomia ja lopulta jäin kotiin 3 kuukautta ennen virallista äitiyslomaa. Vannoin, etten ole enää koskaan raskaana.

Ja nyt, vain vuosi edellisestä, olen yllättäen raskaana. 7 täyttä viikkoa takana (ja paljon enemmän edessä), mutta ainakin toistaiseksi tämä on ollut paras raskauteni. Olen vain nauttinut siitä lehtien mainostamasta huumasta ja loistavasta olosta. Kaksi helvettiä takana, joten kyllä on aikakin! Kop Kop - täytyy koputella puuta.

Kamalinta raskaussäryissä on, että tuntuu kuin olisi ainoa maailmassa, joka voi huonosti. Kaupassa käydessä näkee niitä naisia joilla ei ole ongelman ongelmaa ja he hymyilevät hehkuen. Neuvolasas lohduttivat kyllä, että ne jotka voivat yhtä huonosti kuin itse voin aikoinaan, niin ovat kotona eikä kaupassa. siksi heitä ei näe. Mutta oma äiti ei ymmärtänyt mun kipuja, mies ei ymmärtänyt niitä. Sitä vain oli yksin tuskien kanssa.

Itse pidin lapseni päiväkodissa siihen asti, että vauva syntyi. Ei tullut pieneen mieleenkään, että olisin kahden ollut kotona neljävuotiaan kanssa. Kyllä sen oli parempi olla päiväkodissa ikäistensä kanssa telmimässä, kuin raihnaisen äidin, joka ei voinut yhdellä seisomalla asianpesukonetta tyhjentää vaan piti levätä aina välillä. Tyttöni matki aina välillä mun kävelyä - se oli hauskaa. :) Noin kuukausi synnytyksen jälkeen kävelin ekaa kertaa reippaasti ja puoli vuotta meni ennen kuin kaikki kivut, jotka johtuivat löystyneistä nivelistä, loppuivat.
 
mun on kans pakko kirjottaa tänne...
mulla siis ensimmäinen raskaus ja nyt viikkoja 15. oon ollu ihan alusta asti ihan hel**** kipeä...
ja aina vaan pahenee viime viikkoon asti olin töissä nyt sairaslomalla supistusten ja vuodon takia. selkäkipu ruvennut vaivaamaan sairasloman aikana. tulee sellasia noidan nuolia tai miksi niitä nyt sanotaan ei pysty kävelemään eikä seisomaan istuminenkaan ei tunnu hyvältä.
just miehelle sanoin että jos raskaana oleminen on tällasta niin en enää IKINÄ halua olla...
kaikista inhottavinta tässä on se että raskautta ollaan yritetty melkeen kolme vuotta ja nyt se on tämmöstä tämäkö oli on sen kaiken arvosta? 
kaikki vaan hehkuttaa että kaikki on niin hyvin ja hienosti ja ihanaa...ja paskan v*****
jos tämä on loppuun asti tällasta niin...mun pää on kyllä levenny siihen mennesä totaalisesti!!!!
 
Kiva lukea, että on muitakin odottajia, jotka eivät pysty mustikkametsään tai suursiivoukseen paria päivää ennen synnytystä!

Mulla alkoi raskaus vuosi sitten kahden viikon selkäkivulla. Sitten tuli oksennuskausi. Kesäkuussa tuli jonkinlaiset iskiaskivut, en päässyt ylös ilman viiltävää kipua oikeassa jalassa. Meni onneksi kuukauden aikana ohi, mutta alaselkää alkoi aina jomottaa, jos oli pitemmän aikaa pystyssa. En siis päässyt liikkumaan ja liikuntaahan pitäisi harrastaa, että jaksaa... Aurinkoa kesällä en sietänyt yhtään. Elokuussa taisi olla pari viikkoa ihan jees olo närästystä lukuunottamatta. Syyskuussa alkoi parin kuukauden väsymys. Tarvitsi vähintään 14 tuntia unta vuorokaudessa. Tajusin viimein hakea lokakuussa parin viikon saikun väsymyksestä, kun elämä alkoi olla pelkkää nukkumistä ja töissä käyntiä. Ruokaakin pitäisi ehtiä hankkimaan. Pieni lepokuuri auttoi ja jaksoin olla suurimman osan marraskuusta töissä. Työpaikallani onneksi saa tehdä raskaana olessa istumatyötä, jossa ei ole mitään suoritusvaatimuksia. Eli suurin ponnisteluni oli vessassa käynti ja henkinen vitutus siitä, että on ihan sama tekeekö mitään vai eikö tee. Äitiysloma alkoi joulukuussa. Ja, että masenti, kun ei pystynyt mihinkään. Ei ollut edes lunta ulkona. Olin vain sisällä ja odotin, eikä loma ollut yhtään sellaista kuin olin haaveillut, koska kaikki liikkuminen oli tuskaa. Kunnes tammikuun alussa hetki koitti ja sain maailman ihanimman pojan palleron syliin. Synnyttäminen oli sinänsä ihanaa, kun se ei voi kestää 9 kuukautta, vaikka supistukset sattuikin helvetisti, vähän niinkuin kesäinen iskiaskipu, mutta tuli parin minuutin välein. Onkohan muissakin sairaaloissa synnytysosasto ensimmäisessä kerroksessa, ettei hyppäminen ikkunasta auta yhtään kipuihin?

No okei, ei elämä ihan heti helpottanut synnytyksestä, jomotti ja imetys 247 ja järkyttävä huoli vauvasta, vaikka kaikki oli hienosti. Mutta kahden viikon kuluttua, kun pääsi lykkimään vaunuja ulos ja pystyi kävelemään yli kilometrin ilman selkäkipua, se oli upeaa. Sanoisin, että kaksi kuukautta synnytyksestä, elämä alkoi tuntumaan normaalilta. Kiloja kertyi raskauden aikana melkein 30, ja vielä jäljellä reilu kymmenen, mutta olo on ollut kevyt kuin keijukaiselle synnytyksen jälkeen :). Alan olemaan elämäni kunnossa. Ainoastaan raskausarvet pohkeissa asti muistuttaa vuosi sitten alkaneesta matkasta.

Raskaana ollessani olin varma, etten tee enää yhtään ikinä, mutta poika on niiiiiiiin ihana, että jollain kierolla tavalla haluaisin toisenkin. Mutta olisi silkka mahdottumuus hoitaa taaperoa samaan aikaan, kun on raskaana... eikös niin tytöt?
 
Täällä yksi kohtalon sisar. Vaikka viikkoja on vasta 8, niin pahoinvointi on alkanut ja tää heikotus+huimaus on niin perseestä.

Toisen lapsen odotus oli minulle niin kamalaa kuin ikinä voisi olla. Pahoinvointia kesti sanoisin melkein koko raskaus ajan. Jossain vaiheessa oli taukoa, mutta sitten toi kamaluus alkoi 7-8kk kohdalla uudestaa. Sitten selkä meni, suonenvedot jaloissa ja nivusiin sattui.
Itsekkin pidin esikoista tarhassa, vaikka olin sairaslomalla. Sen verran vilkas lapsi että olisi hyppinyt pitkin seinii entistä enemmän jos olisi vaa ollut kotona.
Raskaudestani en hehkunut tmv. Sitten alettiin kyselemään että oliko toivottu raskaus yms! Sanoin että kyllä minä jumalauta olisin abortin tehnyt sitten aikoja sitten.
Lääkäreihin meni hermo, ku annoin monta kertaa hyvät perusteet miksi synnytys pitäisi käynnistää ajoissa, mutta ei ei ei... Minä vaa kärsin fyysisesti ja henkisesti. Synnytys onneksi käynnistettiin sentään 38 viikoilla. Synnytys oli nyt saakutti semmoinen kokemus että huh huh.

Mutta silti tässä nyt ollaan raskaana ja en kadu. En kuitenkaa jaksa hehkuu tmv. Olen juu raskaana so what?

Unbelebt: Miten nyt voit? Lääkäreiltä tosi iso moka kun eivät ole sinua hoitaneet kunnolla. Toivottavasti vauvalla on kaikki hyvin, kun sanoit että sairautesi voi vaikuttaa vauvaan. Saanko kysyä että miksi suostuit lapsen hankintaan vaikka et halunnut? Onko miehesi valmis ottamaan kaiken sen vastuun mitä vauva tuo jos olet sairaana?
 
Kiva, että tästä aiheesta tehtiin Vau:n sivuille artikkeli. Molemmat raskauteni ovat olleet vaarallisia sekä itselleni, että lapsilleni sairastamieni tulehdustautien vuoksi. Tiputuksessa sairaalassa ollessa tulee mietittyä, onko vanhemmuus todella kaiken kärsimyksen ja pelon arvoista. Kurjinta on etten voinut omalla toiminnallani välttää tai helpottaa tilannetta. Se siitä raskausajan hehkumisesta. 39 asteen kuumetta tuskin lasketaan hehkumiseksi...?
 
Ihanaa nähdä et en olekkaan ainut jota tää raskausaika ketuttaa.
Mul on nytten raskausviikkoja 27 ja en jaksais enää päivääkään. Onneksi mul on kummiskin mies joka tukee ja ymmärtää mua, mutta ei hänkään voi mitenkään mun huonoja oloja itselleen ottaa. Eniten kyrsii tää et kaikki mitä suuhun pistän, niin oksennan puolen tunnin sisäl ulos. Pisti jopa miettimään et onkohan mulla bulimia tmv. 
Eikä asiaa ollenkaan auta sekään fakta että on ylipainoa ja maha on nytten jo kasvannut valtavaksi. Mulla on nyt aika monet kaverit saannut lapsen täs lähiaikoina ja pari on myöskin raskaana ja niille se on ihanaa aikaa ollut. En voi niille mennä purkautumaan kuinka en jaksa olla raskaana enää ja haluun et tää päättyy jo ja et jokainen potku joka lapsi tekee ketuttaa mua koska se sattuu niin jumalattomasti. Tottakai olen iloinen et vauva potkii koska siten tiedän että sillä on kaikki kunnossa. Ja odotan jo innoilla että tyttö tulee ulos jne, mutta kaikki kivut ja huonovointisuus ja sellaset masentaa. 
Mutta tsemppiä kaikille jolla on vastaavanlaisia tuntemuksia ja eiköhän se mene ohi. :)
 
Takaisin
Top