Autismikirjon häiriöt

Suski: Tosiaankin, ihmiset ei kykene ymmärtämään erilaisuutta. Sinäkin olet ihminen etkä tunnu käsittävän, että autisminkirjolle mahtuu aika iso määrä erilaisia ihmisiä. Toisille se tuki ja diagnoosit on tarpeen, että he selviävät elämässä eteenpäin.

Eikä ne ongelmat välttämättä häviä mihinkään koulun tai opiskelun jälkeen. Minullekin kävi juuri päinvastoin, ja ongelmien määrä lisääntyi, kun koulu loppui. Aikuisen arki ja elämä on sen verran toisenlaista, että en yksinkertaisesti kykene elämään niin, ettei autismi aiheuttaisi ongelmia.
Diagnoosi on tarpeen, jos tarvitaan sellaisia tukitoimia, joita ei ilman diagnoosia saa.

Meillä on jotakuinkin koko suku autisminkirjolla ja niinpä meillä on toimintatapoja, jotka soveltuvat meille. Oman suvun kesken ei siis ole ongelmia. Ongelmat ovat olleet lähinnä koulumaailmassa, joka on tehty enemmistön ehdoilla ja vähemmistön yritetään sopeutuvan sinne. Metodit ovat niin vahvoja ja jäykkiä, että vaikka kouluun tekee toimivia kehitysehdotuksia, niitä ei edes kokeilla. Leimataan lapsi ihmiseksi, jolla on häiriö.

Näin toimien oma esikoiseni häiriköi lähes koko kouluikänsä ja kuopus on samoilla jäljillä. Opettajien työtä helpottaakseni olen ehdottanut, että antavat haasteellisia tehtäviä, niin ajatukset pysyvät työssä eikä ole aikaa häiritä ketään. Jos toistuvasti kielletään opettelemasta sellaista, mikä ei kuulu opetussuunnitelmaan tai etenemistä oppimisessa omaan nopeaan tahtiin, niin kyllä aivot aina jotain keksivät. Minä ja keskimmäinen lapseni kanavoitiin tukahdutettu energiamme kirjoittamiseen ja piirtämiseen oppitunneilla, se ei ollut häiriöksi. Emme tarvitse diagnoosia sille, että opimme eri tavalla.

Toki meilläkin on pulmia. Minulla suurin ongelma on toiminnanohjaus. Joko uppoudun täydellisesti asioihin unohtaen syödä ja nukkua tai poukkoilen joka paikassa unohtaen mitä olinkaan tekemässä. Niiden ominaisuuksien kanssa pärjää huumorilla ja monenlaisilla luovilla apukeinoilla.
 
Vielä lisään, että minulla on bibolaarihäiriö ja kohdannut ennakkoluuloja ja pahaa puhetta siitä, että minun ei pitäisi hankkia lapsia yms...

Tiedän siis miltä tuntuu kun leimataan ja on ennakkoluuloja ja olen hyvin pahoillani että kirjoitin väärin.

EI huolta, näin niitä pikkuhiljaa oppii :) Tuo on kyllä ihan kauhea nimitys tuo autismikirjon häiriö, vaikka se tosiaan on virallinen diagnoosin nimi. Onneksi pelkkä autismikirjo on yleistynyt puhekielessä. Ja muutenkin on paljon neutraalimpaa sanastoa käytössä, esim neurotyypillinen kun ennen saattoi kuulla puhuttavan (neuro)normaalista. Ihan kuin kirjolla olevat eivät olisi normaaleita ihan vain siksi etteivät ole enemmistöä.

Täytyy vielä sanoa tuosta, kun täälläkin moni on sanonut autismin olevan parhaimmillaan rikkaus ja monien kirjolaisten olevan lahjakkaita tietyissä asioissa jne. Nämä sinällään positiiviset puolet ei mun mielestä poista sitä, etteikö saisi olla huolissaan tai surullinen diagnoosista tai sen mahdollisuudesta. Se kun tosiaan voi tuoda myös paljon hankaluuksia. Oma lapsi on aina rakas ja paras mahdollinen, mutta kyllähän sitä varmasti jokainen toivoisi selviänsä vähän vähemmällä säätämisellä just vaikka koulun kanssa.
 
Minä olen epäillyt, että veljenpoikani on autismin kirjolla, mutta en ole kysynyt asiaa, ei ole tietääkseni mitään diagnoosia. Poika on erittäin älykäs, mutta monessa asiassa hiukan epätyypillinen lapsi. On tainnut viihtyä aina paremmin aikuisten kuin lasten seurassa. Ei ole ikinä pitänyt kovin fyysisistä leikeistä, riehumisesta, kiipeilystä, hipasta ym. Tykkää lukemisesta ja vaikuttaa muistavan kaiken lukemansa. On musiikissa lahjakas. Kun oli aloittanut soittotunnit pari kk sitten, soitti ilman nuotteja Beethovenia pitkät pätkät.
 
Totta puhuen, minä en erityisesti toivo, että lapseni olisivat neurotyypillisiä. Pieni autismikirjoisuus on vain hyvä juttu, koska sovelluskehitykseen tarvitaan aina väkeä ja palkat ja työsuhde-edut ovat loistavat. Ei meidän töissä taida ketään täysin neurotyypillistä ollakaan, he eivät alalla oikein pärjää. Luovilla aloilla vähän sama juttu.

Koulujärjestelmä on ainoa ongelma, koska siellä tuhotaan erilaisten ihmisten itsetunto. Jos lapsi päätyy tilanteeseen, jossa hän ihmettelee, mikä hänessä on vikana, on koulu jo ehtinyt vahingoittaa lasta. Ei erilaisuus ole vika, eikä neurotyypillisten taidot ole mikään mitta siitä, mitkä taidot ovat tarpeellisia, eikä tarvitse ajatella, että ne taidot olisi osattava tai on viallinen. Voi hyvin todeta, että tuota en opettele, keskityn muuhun ja se siitä.

Pikemminkin tuntuu, että neurotyypillisillä on eniten ongelmia, koska he eivät saa töitä. Jos ei ole kykyä ylläpitää äärimmäistä kiinnostusta yhteen asiaan, ei voi sitä kunnolla oppiakaan. Pienellä autisminkirjoisuudella tulee yo-kirjoituksista useita laudatureita, jotka ovat valtaosalle neurotyypillisistä mahdottomia.
 
Muokattu viimeksi:
Totta puhuen, minä en erityisesti toivo, että lapseni olisivat neurotyypillisiä. Pieni autismikirjoisuus on vain hyvä juttu, koska sovelluskehitykseen tarvitaan aina väkeä ja palkat ja työsuhde-edut ovat loistavat. Ei meidän töissä taida ketään täysin neurotyypillistä ollakaan, he eivät alalla oikein pärjää. Luovilla aloilla vähän sama juttu.

Koulujärjestelmä on ainoa ongelma, koska siellä tuhotaan erilaisten ihmisten itsetunto. Jos lapsi päätyy tilanteeseen, jossa hän ihmettelee, mikä hänessä on vikana, on koulu jo ehtinyt vahingoittaa lasta. Ei erilaisuus ole vika, eikä neurotyypillisten taidot ole mikään mitta siitä, mitkä taidot ovat tarpeellisia, eikä tarvitse ajatella, että ne taidot olisi osattava tai on viallinen. Voi hyvin todeta, että tuota en opettele, keskityn muuhun ja se siitä.

Pikemminkin tuntuu, että neurotyypillisillä on eniten ongelmia, koska he eivät saa töitä. Jos ei ole kykyä ylläpitää äärimmäistä kiinnostusta yhteen asiaan, ei voi sitä kunnolla oppiakaan. Pienellä autisminkirjoisuudella tulee yo-kirjoituksista useita laudatureita, jotka ovat valtaosalle neurotyypillisistä mahdottomia.

Tää on kyllä aika yksinkertaistettu kuvaus autismista. Ensinnäkään sellaista asiaa ei olekaan kuin "pieni autismikirjoisuus". Toki erilaisia piirteitä voi löytyä ihan jokaisesta, mutta diagnoosin saadakseen on piirteitä oltava tarpeeksi ja niiden on oltava tarpeeksi merkittäviä. Toisekseen erityisiä kiinnostuksenkohteita on aika paljon muitakin kuin koodaaminen.

Erilaisuus ei ole vika, mutta kyllä jotkut piirteet voivat aiheuttaa todella isoja haasteita, muuallakin kuin koulussa. Esim aistiyliherkkyys saattaa olla niin paha, ettei voi syödä kuin yhtä tiettyä ruokaa ja käyttää yhtä tiettyä vaatekertaa. Sosiaalinen kanssakäyminen voi olla niin vaikea ymmärtää, ettei onnistu saamaan puolisoa ja perhettä, vaikka haluaisi. Kommunikaatio-ongelmat voivat olla sellaisia, ettei saa omia tarpeitaan ja toiveitaan ilmaistua.

Eivätkä kaikki kirjolaiset ole akateemisesti suuntautuneita. Onneksi muutenkin voi elämässä pärjätä kuin saamalla monta laudaturia.
 
Dimou, on tärkeää tuoda esille sekin, että autisminkirjolla on monenlaisia ihmisiä ja erilaisuutta on monella elämän osa-alueella.

Minulla syöminen on pääosin sosiaalinen haitta. Olen oppinut syömään terveellisesti, mutta en niin kuin ihmiset yleensä. Oppimista on hankaloittanut se, että aikuisten tavoitteena oli saada minut syömään niin kuin muutkin. Lapsena sisäistin tämän tavoitteen ja aikuisena yritin tuloksetta saavuttaa normaalia ruokavaliota. Kun hoksasin, ettei minusta koskaan tule toisten kaltaista, syöminen ei ole ollut tuskaa. Ravitsemusterapeutti on todennut, että ruokavalioni on terveellinen, vaikka en ole kaikkiruokainen.

Vaatteet ovatkin ihan oma juttunsa. On todella vaikeaa löytää kelvollisia. Parhaat vaatteet ovat jonkun muun esikäyttämiä.

Ja koodaaminen ei tule minulta onnistumaan koskaan! Ei kuulu kiinnostuksen kohteisiin!
 
Pelkkä kolmen kombo: ääni-, tuoksu- ja valoherkkyys-mix ilman virallista neurodiagnoosia on tehnyt omasta elämästäni hmmm "erilaista" verraten esim veljet ja serkut. Kouluterkkari sen syy-yhteyden oireisiini ekana huomasi, kun "migreeni" toistuvasti pikaparani tyhjässä odotustilassa. Kokeet sain tehdä hitaasti, eli kun luokka tyhjeni äänistä kirjoitin vastaukset välitunnilla. Ne kokeen kysymykset olin lukenut jo heti tunnin alussa, kunnes muiden äänet estivät keskittymisen...
Onnekseni minun annettiin nuorena keksiä ja myös käyttää löytämiä ratkaisuja
arjesta selviytymiseen: esim imurointi ahdistaa yhäkin vastamelukuullokeista huolimatta. Jo teinina kannoin matot ulos ja pesin lattiat, imuriin en juurikaan koskenut. Varhaisteininä käytin paljon korvatulppia kaikilta salaa jopa omassa huoneessa ollessani, esim. muiden katsoessa telkkaria. Kattokruunut, loisteputket... mieluummin olen aina ollut ikkunasta sisään tulevan valon varassa...

Moista komboriesaa en kellekään tahtoisi! Mahdollinen perirytyminen luonnollisesti pelottaa...
 
Muokattu viimeksi:
Aaltokukka, ymmärrän varsin hyvin!
Ja sitten vielä maku- ja tuntoherkkyydet.

Minä en imuroi enkä ole kotona, kun joku muu imuroi. Kun asuin yksin, vein matot ulos ja pyyhin lattiat. Nykyisin meillä on robotti-imuri, jonka voi jättää yksin töihin. Mies imuroi, jos en ole kotona.
Aistiyliherkkyydet tosiaankin periytyvät. Yksi lapsistani juoksi ulko-ovelle heti, kun imuri otettiin esille, ikää melkein yksi vuosi. Toinen oppi heti hakemaan kuulosuojaimet, kun isä tarttui imuriin. Kaksi lapsistani on joutunut opettelemaan vessan vetämisen äänen sietämistä lähes 10 vuotta ennen kuin se onnistui ilman suurta tuskaa ja korvatulppia.
 
Tunnen aikuisen autistin( perheensä ainokainen) , joka teini-iässän myrskyssä ei kyennyt puhumaan juuri kenellekään. Sattui kuitenkin jostain syystä tykästymään minuun ( olin pari vuotta häntä vanhempi), joten vanhempansa, tuolloin tuolloin jo eronneet, pyysivät joskus ”juttukaveriksi” vaikkei meillä ollut oikein mitään yhteistä. Menin kuitenkin, koska M. oli esim. erittäin matemaattisesti lahjakas ja on sitä edelleen. Niin kuin joku sanoi, autismista ei parane, mutta sen kanssa voi elää.
 
Aaltokukka, ymmärrän varsin hyvin!
Ja sitten vielä maku- ja tuntoherkkyydet.

Minä en imuroi enkä ole kotona, kun joku muu imuroi. Kun asuin yksin, vein matot ulos ja pyyhin lattiat. Nykyisin meillä on robotti-imuri, jonka voi jättää yksin töihin. Mies imuroi, jos en ole kotona.
Aistiyliherkkyydet tosiaankin periytyvät. Yksi lapsistani juoksi ulko-ovelle heti, kun imuri otettiin esille, ikää melkein yksi vuosi. Toinen oppi heti hakemaan kuulosuojaimet, kun isä tarttui imuriin. Kaksi lapsistani on joutunut opettelemaan vessan vetämisen äänen sietämistä lähes 10 vuotta ennen kuin se onnistui ilman suurta tuskaa ja korvatulppia.
Tuon sinun kirjoituksesi ratkaisi lähes ikuiseksi muodostuneen arvoituksen!
En muistanutkaan mun lapsuuden/ nuoruuden vessanvetoahdistusta; pöntön kohina ja yleensä myös ne hirveät valot!
Mun toimintajärjestys on yhä, nyt aikuisenakin: kaikki muu valmiiksi ja veto juuri ennen ovesta poistumista...
Se arvoitus oli: miksi koiraani sen pari ekaa vuotta ahdisti mun vessakäynnit? Se on haistanut mun ahdistuksen aiheuttaman adrenaalinnousun tms!
Jos laitoin oven kiinni se alkoi aidosti hädissään "itku-ulvomaan/ haukkumaan" suljetun oven toisella puolella, ja työpaikalla mukana ollessaan teki sen siellä makuupaikallaan. Vähänkö oli noloa!!
Luvan saatuaan änkäsi minne tahansa vessaan mukaan ja oli siellä hiljaa. Monia outoja tilanteita on tullut koetuksi, kun kavereiden luona koira käynyt omatoimisesti "ratsaamassa" asunnon vessan/ kylppärin heti vierailun alussa.
 
Muokattu viimeksi:
Pingu: uskon, että täällä ymmärretään, itse ainakin tiedän, että tuskin ilkeyttäsi noin kirjoitit - virheitä sattuu, pääasia, että asiasi tuli ymmärretyksi ❤️

Mutta siis, täällä on varmaan monella tosi paljon ajantasaisempaa tietoa kaikista kuntoutuksista, kun mulla, mutta halusin vaan tulla sanomaan, että minulla on veli, jolla asperger, adhd ja pärjäilee itsenäisesti. Oon kuitenkin elämää nähnyt hyvin tiiviisti hänen vieressään. Välillä tarvii enemmän tukea joidenkin asioiden hoitamiseen, mutta ihan hyvin pyyhkii. Sai dg vasta aikuisiällä, ollut kaikkea viivästymää ja paljon haastetta elämässä, ihan pikkulapsesta saakka, mut jos ois tartuttu jo aiemmin eri tavalla, tuskin niitäkään olisi ollut.
Että ottaisin rauhakseltaan vielä, tarkkailulinjalla, nykyaikana tosi hyvä tukitoimi vrt vaikka 80-lukuun ja toisekseen, sulla vielä varsin pieni lapsi, jonka aivot ehtii moneen kertaan kehittyä ja käytöskin tasaantua. Toki, on ihan mahdollista, että tietyt piirteet, yli/aliherkkyydet näkyy jo lapsuudessa, mikä taas voi antaa viitteitä. Ja oikeesti uskon, että vanhemmat tuntee ja tietää sen jo hyvin varhain, ehkä jopa ennen kun mikään seula pystyy hälyttämään. Sellainen se vanhemman sensitiivinen vaisto vaan on. Luulen, että omalla kohdalla, omalla lapsella on ihan selvää aistiyliherkkyyttä, enkä ihmettelisi vaikka myöhemmin olisi adhd, mutta mä nään asian vielä luontaisena vilkkautena, koska on ikäisekseen kuitenkin melko tarkkaavainen ja fiksu, mutta se on nyt kuitenkin asia erikseen ja ite aattelin ainakin odottaa, sillä onhan hän pieni vielä. Ja en millään tässä nyt halua vähätellä tai sano, että ei pitäisi ottaa puheeksi, huolestua tms, mutta paljon erityislasten vanhempien kanssa töitä tehneenä, tiedän, että dg voi helpottaa tai pahentaa omaa oloa. Ja joskus asioiden edellä meneminen teettää itselleen lisää stressiä, joskus jopa lapselle, kun aletaan ajatella käytöksen olevan x tai y ja nähdään sitten helposti vain ne "ongelmat" valtavan potentiaalin sijaan.
Mä itse olen vähän adhd, välillä aika melkoisestikin, luulen et saisin jostain seulasta suht täydet pisteet, mutta ite nään asian niin, että dg tuskin tässä mun tilanteessa muuttaisi mitään - mulla on keinot käsitellä mun ominaisuutta, se ongelma tulee silloin kun niitä keinoja ei ole tai sitä ominaisuutta tai tuen tarvetta ei tunnista, siksi toi varhainen puuttuminen tai toteaminen on tosi tärkeää pidemmällä tähtäimellä ja erityisesti lasten kanssa.

Eli oot adhd tai nepsy niin varmasti pärjäät elämässä, toki tiedän itsekin hyvin henkilökohtaisesti, että murehtimasta ei äitinä kyllä lakkaa ikinä näiden tämmöisten asioiden tiimoilta, oli haasteet mitkä vaan.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää teille 😊💜
 
Mulla on kokemusta "vain" 7.5 vuoden ajalta. Esikoisella on diagnoosiboksi täynnä määräaikaisia diagnooseja. Pysyvin ja ensimmäinen (kuulonaleneman jälkeen) niistä on ollut puheen tuoton ja ymmärtämisen erityisvaikeus ( -ish, ei mennyt sanasta sanaan noin :D). Nykyään siellä on muutama muukin diagnoosi, add:n piirteet ja autisminkirjon piirteet.

Kuulonalenema on ollut aina, lievän ja keskivaikean rajalla. Siihen vedottiin alkujaan aina, että miksi kehitys on hieman viiveistä.
Kuitenkin itse puhuminen on erittäin vaivatonta ja opettelipa neiti R -kirjaimenkin ennen kuin alkoi puhua enemmän ja selkeämmin 2-vuotiaana. Samoin sen jälkeen kaikki uudet opitut asiat hän on opetellut ns. Valmiiksi, ennen kuin on ottanut taidon aktiiviseen käyttöön. Pettymyksen sietokyky, puheen ymmärtäminen ja avaruudelliset käsitteet ( mennyt aika, tulevaisuus) on läsnä vielä tänäkin päivänä.
Nyt itseasiassa kuukauden sisällä olen kaksi kertaa kuullut neidin suusta lauseen, jossa hän käsittelee tulevaisuuden tapahtumia. Noteerasin sen heti , ja olen erittäin tyytyväinen tästä kehitysaskeleesta!
Esikoinen on myös helposti omaan kuplaan vajoava ja saattaa viihtyä omissa maailmoissaan pitkiäkin aikoja ilman että on kontaktia ympäröivään maailmaan.

Tekstissä on vain pintaraapaisu esikoisesta ja tekemistäni havainnoista. Esikoisen kasvamisen ja kehityksen + tiedon myötä , on oma käsitykseni avartunut esikoisesta ihmisenä ja persoonana - ja näen sen rikkautena ja enemmänkin omana vajavuutena ymmärtää häneen luonnettaan.
Niinkuin moni muukin on sanonut: koulu on se pahin asia. Siellä ei ole tilaa erilaisille lapsille eikä niitä oteta huomioon vaan väkisillä ängetään yleiseen muottiin.
Normieskarin opettaja välillä suorastaan kavahti nähdessään minut, taas sieltä tulee sen ongelmaoppilaan äiti joka kertoo suoraan kuinka vituillaan asiat on. Kertaakaan minulla ei tainnut tosiaan olla hyvää sanottavaa sen esikoulun menetelmistä saati opettajien/avustajien toimintavoista. Onneksi se kärsimys kesti vain puoli vuotta ja saatiin vaihdettua toiseen ( tästä oli jo sopimus tehty kunnan varhaiskasvatuksen johtajan kanssa, että saadaan nopea vaihto tarvittaessa).

Nyt 1. luokan ( ja todennäköisesti toisenkin) paikan sai pienryhmästä, jossa sielläkin hänellä on haasteita mutta siellä on myös resursseja laittaa ja antaa oppilaalle. Vähän karsastan sielläkin yhteiskunnan valitsemaan muottiin vääntöä, mutta parempi tämä kuin normiluokka. 3.luokkalaisille ei ole enää pienryhmää joten siirtyminen isoon luokkaan ja kouluun on väistämätöntä. Koen, että meillä vanhemmilla on iso rooli ja vastuu siinä, että lapsi osaa ja pystyy ja tahtoo pitää kiinni siitä, millainen hän on ja minkä hän kokee itselleen luontevaksi ja hyväksi - ja että hän myös 100% tietää sen että erilaisuus on rikkaus , eikä vika.

Olen luonteeltani hieman kapinallinen enkä usko kaikkea p*skaa mitä ja mihin yhteiskunta meitä tahtoo ajaa , ja toivon että kaikki lapseni kasvavat yhtä vahvoiksi mieleltään eivätkä taivu paineen alla sinne, mihin he eivät koe kuuluvansa. Se on myös oma voimavarani, että jaksan taistella, mutta joskus se menee niin kovin tunteisiin, että menetän taisteluvoimia sitä kautta.

Oah. Ne tuet 😀
-puheterapia 3 vuotta
-neurologian puoli 1-2x vuoteen
-neuropsykologi
-tunnetaitoryhmä
-toimintaterapia (meillä ei jatkunut, ei tarvetta)
-kaksipaikkaisuus päiväkodissa
-kuvakortit , tukiviittomat
- pienryhmä koulussa ( 1. Ja 2. Luokka)
-perheohjaaja
-perhetyöntekijä
-vammaistuki


Unohtuikohan jotain.. :😀
 
Mun kokemuksen mukaan tukea saa enemmän, kun on tarkka diagnoosi. Tuki on diagnoosin jälkeen myös ollut täsmällisempää. Meillä pyöri terapiat jo tutkimusvaiheessa, mutta sen jälkeen ollaan saatu esim autismikuntoutusohjaaja, joka osaa pureutua tarkemmin lapsen yksilöllisiin haasteisiin. Myös lapsen henkilökohtainen avustaja päiväkodissa on käynyt erilaisissa autismiaiheisissa koulutuksissa ja osaa siten toimia paremmin lapsen kanssa.

Mulle itselleni on myös ollut tärkeää saada nimi tälle asialle. Ihan vain jo siksi, että tiedän etten ole kuvitellut tätä kaikkea tai aiheuttanut lapsen haasteita itse, mutta myös siksi että pystyn etsimään asiasta lisää tietoa. Myös vertaistuesta on ollut ihan eri tavalla hyötyä, kun voi hakeutua saman diagnoosin ihmisten pariin.
 
Mitä kaikkea hyötyä diagnoosista muuten on? Enemmän tukea, ymmärrystä, jotain muuta mitä ei tule ajatelluksi?

Tukiasioissa tosiaan, koulussa pienryhmäpaikka oli "selvää pässinlihaa" diagnooseilla , meitä vanhempia ei ole kyseenalaistettu ("et kai nyt vaan kuvittele noita asioita..." ) kun on mustaa valkoisella. Niin ja en myöskään itse kyseenalaista itseäni enää, että en kai tosiaan kuvittele.. 😃
Tytöstä ei ulkopuolinen edes näe (käytöksestäkään) että olisi haasteita.
 
Minulle on omalla kohdallani auttanut diagnoosi vain siihen, että ymmärrän muiden olevan nenttejä eli että ajattelutapani on vähemmistössä.

Omille lapsilleni en ole hakenut diagnooseja, vaan on riittänyt, kun olen auttanut heitä samoin kuin minua on autettu lapsena. Varmaan se on jotain puheterapian ja toimintaterapian tyylistä toimintaa ja lisäksi vanhanaikaista perusliikuntaa ilman kilpailutavoitteita ja välttäen ryhmäliikuntaa.

Koulupolulla oma pelastukseni oli taidepainotteinen luokka ja meillä oli varsin boheemi opettaja ja luokkakaverinikin ovat aikuisina saaneet monenlaisia diagnooseja, mutta hyvin meillä meni. Oli taitava opettaja, oman tiensä kulkija.
Omia lapsiani olen evästänyt niin, että olen kertonut, miten enemmistö ajattelee ja että meillä on erilaiset tavat. Molemmat ovat hyviä, mutta meidän oletetaan ymmärtävän muita, mutta muut eivät ymmärrä meitä eikä se ole heidän vikansa. Asia nyt vain on niin. Sitten on käyty yhdessä läpi ongelmakohtia, esim miten toimia, kun koulussa on vääriä ääniä tai outoja sääntöjä tai tylsää.
 
Yritin ottaa neuvolassa puheeksi tytön erillaisuuden, mutta vieras lääkäri ei oikein asiaan tarttunut... Edelleen on vähäistä katsekontakti ja kiinnostus mihinkään muuhun kuin omiin juttuihin. On lähes pakkomielteinen Gabbyn nukketalon tutuista hahmoista. Paljon maneereja ja käsiliikkeitä on mitä en keskeyttele ja ootan että on valmis edellisestä hommasta, ennenkuin olen kontaktissa ettei neiti hermostu.

Läheisyyden kaipuinen pikkuneiti joka tykkää halia ja tarvii paljon kosketusta leikkien välissä, eli vähän niinkuin rauhoittumista ärsykkeistä? Musta tuntuu että käsienkin heiluttelu rauhoittaa ja siksi en silloin häntä härnää kun niin tekee.

Siis kaikki on muuten hyvin, mutta varmaan tarvitaan jonkinlaista tukea johonkin tulevaisuudessa.

@Yölento sulta on tullut aivan älyttömän hyvää tekstiä! Ois ihanaa ymmärtää sitä ajatusmaailmaa mitä sulla on ja miten koet asioita. Toivottavasti yhteiskunta joskus oppii ymmärtämään muutakin kuin valtaosassa olevaa tapaa ajatella ja toimia. 👍
 
Minusta on muuten upeaa huomata että internetin kautta myös aistiyliherkät saavat äänen ja saavat ajatuksensa esiin. Barrikadeilla huutamassa väkijoukossa, tai politiikassa heitä ei näy - ymmärrettävästä syystä.
 
Päivittelen: Tyttö 1.v 6kk ottaa jo kontaktia enemmän ja on paljon enemmän menossa mukana. Suurin osa kanssakäymisestä on kuitenkin niihin omiin juttuihin keskittymistä, vaikka katsekontaktia ottaa. Leikit on järjestelyä, pudottelua ja niitä omia mielenkiinnon kohteita.

Tällä hetkellä tuttipullosta luopuminen aiheuttaa hirveän kohtauksen ja tyttö ahdistuu ihan hirveästi joten pullo vielä käytössä. Ei ole kiinnostunut syömään itse niinkuin esikoinen.

Vertaan ehkä liikaa esikoiseen joka leikki jo tuon ikäisenä siivousleikkejä, kokkausleikkejä yms.. ja söi ja joi jo itse. Hymypoika joka läpätti taukoamatta.

Mutta ihana tyttö tämä nuorempi on. 😍 Oikea halipallero. Tietty omanlaatuisensa, mutta kun kasvaa niin näkee paremmin mihin suuntaan menossa. Tällä hetkellä mennään hänen tahtiinsa kehityksen mukaan, sillä vaikuttaa kovin herkältä muutoksiin.
 
Takaisin
Top