Diagnoosi on tarpeen, jos tarvitaan sellaisia tukitoimia, joita ei ilman diagnoosia saa.Suski: Tosiaankin, ihmiset ei kykene ymmärtämään erilaisuutta. Sinäkin olet ihminen etkä tunnu käsittävän, että autisminkirjolle mahtuu aika iso määrä erilaisia ihmisiä. Toisille se tuki ja diagnoosit on tarpeen, että he selviävät elämässä eteenpäin.
Eikä ne ongelmat välttämättä häviä mihinkään koulun tai opiskelun jälkeen. Minullekin kävi juuri päinvastoin, ja ongelmien määrä lisääntyi, kun koulu loppui. Aikuisen arki ja elämä on sen verran toisenlaista, että en yksinkertaisesti kykene elämään niin, ettei autismi aiheuttaisi ongelmia.
Meillä on jotakuinkin koko suku autisminkirjolla ja niinpä meillä on toimintatapoja, jotka soveltuvat meille. Oman suvun kesken ei siis ole ongelmia. Ongelmat ovat olleet lähinnä koulumaailmassa, joka on tehty enemmistön ehdoilla ja vähemmistön yritetään sopeutuvan sinne. Metodit ovat niin vahvoja ja jäykkiä, että vaikka kouluun tekee toimivia kehitysehdotuksia, niitä ei edes kokeilla. Leimataan lapsi ihmiseksi, jolla on häiriö.
Näin toimien oma esikoiseni häiriköi lähes koko kouluikänsä ja kuopus on samoilla jäljillä. Opettajien työtä helpottaakseni olen ehdottanut, että antavat haasteellisia tehtäviä, niin ajatukset pysyvät työssä eikä ole aikaa häiritä ketään. Jos toistuvasti kielletään opettelemasta sellaista, mikä ei kuulu opetussuunnitelmaan tai etenemistä oppimisessa omaan nopeaan tahtiin, niin kyllä aivot aina jotain keksivät. Minä ja keskimmäinen lapseni kanavoitiin tukahdutettu energiamme kirjoittamiseen ja piirtämiseen oppitunneilla, se ei ollut häiriöksi. Emme tarvitse diagnoosia sille, että opimme eri tavalla.
Toki meilläkin on pulmia. Minulla suurin ongelma on toiminnanohjaus. Joko uppoudun täydellisesti asioihin unohtaen syödä ja nukkua tai poukkoilen joka paikassa unohtaen mitä olinkaan tekemässä. Niiden ominaisuuksien kanssa pärjää huumorilla ja monenlaisilla luovilla apukeinoilla.