kiraffe
Vauhtiin päässyt keskustelija
Moikka!
Olen itse pelännyt, miettinyt ja murehtinut synnytystä siitä päivästä asti, kun rupesimme mieheni kanssa yrittämään lasta. Monesti meinasin jo lopettaa koko yrittämisen sen takia, että pelkään synnytystä. Alkuraskaudessa olin aivan paniikissa, mietin kokoajan kamalaa synnytystä ja näin kamalia painajaisia!!! Pelko on toki ainakin välillä hellittänyt, mutta ei tarpeeksi. Nyt tuntuu taas, että painajaiset, paniikki- ja ahdistuskohtaukset valtaavat taas mielen ihan kokonaan.
Pahinta on ehkä se, että yritän olla vahva. Jos joku kysyy minulta, pelkäänkö synnyttämistä, sanon vaan että "en ollenkaan, voisin synnyttää ihan milloin vaan". VAIKKA TUO EI OLE TOTTA ALKUUNKAAN!! pelkään niin paljon myöntää omaa heikkouttani..
Asiat joita mietin/pelkään synnytyksessä:
-että en saa kivunlievitystä, vaikka haluaisin, tai en saa sitä riittävästi tai siitä ei ole yhtään apua.
-kätilöt/muu henkilökunta on minulle ilkeä
-Saan paniikki- tai ahdistuskohtauksen
-En kestä kipua, saan synnytyksestä elinikäiset traumat
-repeän niin pahasti että menen kokonaan "pilalle" loppuelämäkseni...
ja monia muitakin..
Olen erittäin HERKKÄ ja saan helposti paniikkikohtauksia. Esimerkkinä siitä kerta kun varpaani jäi oven väliin ja siitä tuli paljon verta, menin paniikkiin ja itkin ja huusin aivan hulluna. Niin miten minä IKINÄ voin selvitä synnytyksestä hengissä? ilman traumoja? enpä usko että mitenkään. Välillä toivon niin paljon etten olisi raskaana, ja olen aivan varma, etten ENÄÄ KOSKAAN tee lapsia. Koko raskausaika on todellisuudessa ollut minulle aivan kamalaa ja stressaavaa!!!! Haluan toki lapsen, mutta en halua synnyttää sitä. Miksen miettinyt tätä asiaa tarkemmin ennen raskautta.. TÄMÄ OLOTILA ON JOTAIN NIIIIIIIIIIIIIIIIIIN KAMALAA!!!
Tämä palsta on varmasti ensimmäinen paikka jossa pystyn nyt kunnolla "avautumaan" omista ajatuksistani ja peloistani. Pakko oli alottaa jostakin. Pelkään puhua neuvolassa tästä asiasta, koska pelkään että hän pitää minua aivan heikkona ja epäkypsänä.
Toivottavasti edes joku ymmärtää... tuntuu että olen välillä aivan hajoamassa... Haluaisin ajatella että selviän ja että kaikki menee hyvin mutta en vain pysty! Jos joku pystyy minua edes hieman rohkaisemaan, auttamaan, kannustamaan tässä asiassa niin siitä voisi olla minulle paljonkin apua.
Olen itse pelännyt, miettinyt ja murehtinut synnytystä siitä päivästä asti, kun rupesimme mieheni kanssa yrittämään lasta. Monesti meinasin jo lopettaa koko yrittämisen sen takia, että pelkään synnytystä. Alkuraskaudessa olin aivan paniikissa, mietin kokoajan kamalaa synnytystä ja näin kamalia painajaisia!!! Pelko on toki ainakin välillä hellittänyt, mutta ei tarpeeksi. Nyt tuntuu taas, että painajaiset, paniikki- ja ahdistuskohtaukset valtaavat taas mielen ihan kokonaan.
Pahinta on ehkä se, että yritän olla vahva. Jos joku kysyy minulta, pelkäänkö synnyttämistä, sanon vaan että "en ollenkaan, voisin synnyttää ihan milloin vaan". VAIKKA TUO EI OLE TOTTA ALKUUNKAAN!! pelkään niin paljon myöntää omaa heikkouttani..
Asiat joita mietin/pelkään synnytyksessä:
-että en saa kivunlievitystä, vaikka haluaisin, tai en saa sitä riittävästi tai siitä ei ole yhtään apua.
-kätilöt/muu henkilökunta on minulle ilkeä
-Saan paniikki- tai ahdistuskohtauksen
-En kestä kipua, saan synnytyksestä elinikäiset traumat
-repeän niin pahasti että menen kokonaan "pilalle" loppuelämäkseni...
ja monia muitakin..
Olen erittäin HERKKÄ ja saan helposti paniikkikohtauksia. Esimerkkinä siitä kerta kun varpaani jäi oven väliin ja siitä tuli paljon verta, menin paniikkiin ja itkin ja huusin aivan hulluna. Niin miten minä IKINÄ voin selvitä synnytyksestä hengissä? ilman traumoja? enpä usko että mitenkään. Välillä toivon niin paljon etten olisi raskaana, ja olen aivan varma, etten ENÄÄ KOSKAAN tee lapsia. Koko raskausaika on todellisuudessa ollut minulle aivan kamalaa ja stressaavaa!!!! Haluan toki lapsen, mutta en halua synnyttää sitä. Miksen miettinyt tätä asiaa tarkemmin ennen raskautta.. TÄMÄ OLOTILA ON JOTAIN NIIIIIIIIIIIIIIIIIIN KAMALAA!!!
Tämä palsta on varmasti ensimmäinen paikka jossa pystyn nyt kunnolla "avautumaan" omista ajatuksistani ja peloistani. Pakko oli alottaa jostakin. Pelkään puhua neuvolassa tästä asiasta, koska pelkään että hän pitää minua aivan heikkona ja epäkypsänä.
Toivottavasti edes joku ymmärtää... tuntuu että olen välillä aivan hajoamassa... Haluaisin ajatella että selviän ja että kaikki menee hyvin mutta en vain pysty! Jos joku pystyy minua edes hieman rohkaisemaan, auttamaan, kannustamaan tässä asiassa niin siitä voisi olla minulle paljonkin apua.