Ahdistus ja ristiriitaiset tunteet raskaudesta

[Nooko]

Yritin selata sopivaa ketjua johon lykkäisin omat murheeni, mutta en oikein löytänyt sellaista joten teen sitten oman ketjun.

Onko täällä muita jolla raskaus aiheuttaa myös negatiivisia tunteita tai vaikka ensisijaisesti niitä? Mulla on takana yksi avioliitto joka päättyi kohta 2 vuotta sitten minun päätöksestäni eroon. Meillä oli myös yhteinen lapsi.

Olen kohta reilun vuoden ollut uudessa parisuhteessa ja uusioperheessä jossa on ihan valtavasti hyvää. Mies on todella rakastunut minuun, omistautunut, herkkä, epäitsekäs, hoitaa kotiasioita puoliksi täysin pyytämättä (kokkaa, siivoaa, tiskaa, yms.). Hän on äärettömän fiksu, ottanut lapseni kuin omakseen ja osallistuu lastenkasvatukseen ja on oikeasti kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista.

Vastapuolella on kuitenkin hänen rankka lapsuutensa, joka tuo mukanaan tiettyjä "miinuspuolia". Hän on herkkä ja välillä uupuu helposti, kantaa sisällään paljon vihaa, ahdistuu tilanteista helposti ja kärsii kroonisista kivuista. Suhteemme on ollut intensiivinen, ja olen välillä ollut aika rikki. Kumpikin meistä on myös oppinut ja tullut vastaan todella paljon, ja meillä PUHUTAAN. Siis ihan kaikesta, välillä minun makuun liikaakin mutta puhutaan jonka näen vain hyvänä asiana.

Olen toivonut toista lasta kauan, ja aika pian suhteessa päätettiin ettei käytetä ehkäisyä. Sain vuoden aikana lukuisia kemiallisia raskauksia, joten nyt tämä plussa joka pärähti niin tulikin vähän shokkina, olin ikäänkuin luovuttanut jo.

Mutta en tunnekaan sitä iloa ja innostusta mitä kuvittelin. Pääni on täynnä uhkakuvia ja ahdistusta. Varmasti olen tullut kipeän tietoiseksi yhden epäonnistuneen perhe-elämän ja avioliiton myötä siitä, että kaikki ei päätykään aina hyvin. Näen vain kokoajan merkkejä ja vahvistuksia peloilleni. Olen jopa miettinyt välillä sitä haluanko jatkaa raskautta, jos se sitoo tähän suhteeseen. Vaikka järjellä en halua erota, rakastan miestäni enkä edes usko että löytäisin toista ihmistä joka panostaisi uusioperheeseen näin. Ennen plussaa meillä oli vihdoin vuoden jälkeen pidempi rauhallisempi ja seesteinen jakso, ja luotin että asiat järjestyy.

Onko tämä hormoneista, onko tämä alitajuntaa joka yrittää herätellä minua? En tiedä. Suren valtavasti sitä ettei tämäkään raskaus olekaan yhtään sen onnellisempi ja mietin onko vika minussa. Pelkään päätyväni kahden eri isäisen lapsen yh-äidiksi, vaikka tiedänkin että pärjäisin niinkin..

Olisiko vertaistukea? En toivo kenellekään samaa, mutta helpottaisi tietää jos joku muukin kokee muitakin tunteita kuin vain niitä positiivisia.. Tunnen olevani todella yksin asian kanssa.

 

[Kali]

Ymmärrän tuon ettei osaa iloita raskaudesta. Mä en oo missään vaiheessa tätä raskautta ollut yhtään iloinen että oon raskaana. Lähinnä vaan erittäin ahdistunut ja stressaantunut. Taustalla mulla kylläkin pelko keskenmenosta kun niitä 2 ja monta kemiallista. Toisaalta välillä mietin myös haluanko mä lasta edes, koska se muuttaisi elämän aika totaalisesti. Ja osaisinko mä edes mitään ja haluanko luopua mun vapaudesta. Välillä jopa miettinyt jos menee kesken ehkä se olisi parempi niin. Vaikka myös pelko keskenmenosta, niin aika ristiriitaisia ajatuksia mulla tästä raskaudesta.

 

[Nooko]

@Kali Ymmärrän tuonkin tosi hyvin. Mulla ei oikeastaan ollut näitä tunteita aiemmin, olin hiipuvista viivoista ihan rikki ja testasin maanisesti joka kuukausi. Sitten kun ne vahvemmat viivat vihdoin tuli, niin yhtäkkiä ne alkoikin tuntua pelottavilta..
Mullakin varmasti kemialliset vaikuttaa ja mun on vaikea uskoa että kaikki on hyvi , mutta sua ymmärrän ihan tosi hyvin Saatko kumppaniltasi tukea?

 

[Kali]

@Nooko On hän mun tukena juu, en vaan nyt ultran jälkeen jolloin kaikki tavallaan hyvin kun oli suunnilleen oikean kokoinen. 2 päivää vaan pienempi, niin viitsi niin paljon hänellekkään peloista yms puhua. Kun hän oli todella onnellinen että syke löytyi ja suunnilleen oikean kokoinen mitä laskin. En myöskään noista epäilyksistä oo tavallaan edes uskaltanut puhua hänelle, kun jos hän ymmärtää väärin. Olisi kyllä varmaan niistäkin hyvä keskenämme puhua. Mutta mulla on tapana miettiä ensin yksin nämä asiat päässä kunnes tavallaan paisuu niin isoiksi, että tavallaan pakko lopulta jollekkin puhua niistä.

Oon kyllä itsekkin tuota miettinyt jos ero joskus tulee, niin jään jos tästä lapsi syntyy ja ei mene kesken niin sen lapsen kanssa yksin. Vaikka ei sinänsä mitään merkkejä ole että niin tapahtuisi, mutta tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää. Itse taas koen etten siinä tilanteessa pärjäisi... Huonoja kokemuksia edellisistä suhteista niin paljon. Vaikka eihän tämä olekkaan suhde nykyisen miehen kanssa läheskään samanlainen kuin ne muut suhteet.

 

[Taateli88]

Itselläni oli alussa pientä epävarmuutta uutta tulevaa kohtaan, vaikka raskaus ja lapsi oli se mitä hartaiten olen elämässäni toivonut, vauva todellakin oli haluttu. Mutta silti alkuviikoilla tuli yhtäkkiä ihmeellisiä ajatuksia, että onko tämä varmasti mitä haluan ja miten paljon elämä tulee muuttumaan ja osaanko edes hoitaa lasta oikein ja miten saan sen pidettyä hengissä. Tosin ikinä nämä ajatukset eivät johtaneet siihen, että raskauden keskeytystä olisin ajatuksissani sekuntiakaan sivunnut.

Kuitenkin uskoisin tälläisten ajatusten osaltaan kuuluvan jotenkin siihen tulevan ison muutoksen prosessointiin. Ja varmasti hormoneilla on myös osaltaan näppinsä pelissä.

Mutta sanoit miehelläsi olevan jotain taakkaa menneestä ja teidän puhuneen paljon. Eihän ole päässyt käymään niin, että olet joutunut puolison roolin lisäksi myös vähän terapeutin osaan ja kantamaan sitä kautta liikaa taakkaa? Onko miehesi ammattiavun piirissä ja jos ei, niin voisiko ajatella hakeutuvansa että saisi taakkoja ja sisäistä vihaansa käsiteltyä pois rasittamasta perhe-elämää ja parisuhdetta. Itsellesi voisit ainakin neuvolasta saada jutteluapua, jos tuntuu että haluat ulkopuoliselle vähän purkaa ajatuksiasi. Ainakin näin omaan korvaan kuulostaa, että toisen taakka ja nykyinen vointi saattaa rasittaa molempia ja sekin ehkä tehdä tulevan perheenlisäyksen ajattelusta negatiivista.

 

[Nooko]

Itselläni oli alussa pientä epävarmuutta uutta tulevaa kohtaan, vaikka raskaus ja lapsi oli se mitä hartaiten olen elämässäni toivonut, vauva todellakin oli haluttu. Mutta silti alkuviikoilla tuli yhtäkkiä ihmeellisiä ajatuksia, että onko tämä varmasti mitä haluan ja miten paljon elämä tulee muuttumaan ja osaanko edes hoitaa lasta oikein ja miten saan sen pidettyä hengissä. Tosin ikinä nämä ajatukset eivät johtaneet siihen, että raskauden keskeytystä olisin ajatuksissani sekuntiakaan sivunnut.

Kuitenkin uskoisin tälläisten ajatusten osaltaan kuuluvan jotenkin siihen tulevan ison muutoksen prosessointiin. Ja varmasti hormoneilla on myös osaltaan näppinsä pelissä.

Mutta sanoit miehelläsi olevan jotain taakkaa menneestä ja teidän puhuneen paljon. Eihän ole päässyt käymään niin, että olet joutunut puolison roolin lisäksi myös vähän terapeutin osaan ja kantamaan sitä kautta liikaa taakkaa? Onko miehesi ammattiavun piirissä ja jos ei, niin voisiko ajatella hakeutuvansa että saisi taakkoja ja sisäistä vihaansa käsiteltyä pois rasittamasta perhe-elämää ja parisuhdetta. Itsellesi voisit ainakin neuvolasta saada jutteluapua, jos tuntuu että haluat ulkopuoliselle vähän purkaa ajatuksiasi. Ainakin näin omaan korvaan kuulostaa, että toisen taakka ja nykyinen vointi saattaa rasittaa molempia ja sekin ehkä tehdä tulevan perheenlisäyksen ajattelusta negatiivista.

Me itseasiassa käydään miehen kanssa kumpikin yksistään terapiassa. Minä psykoterapiassa ja mies vihanhallintaan ja traumoihin keskittyvässä terapiassa.

Että varmaan vähän kumpikin toimitaan välillä myös toistemme terapeutteina, mutta taustalla on kuitenkin onneksi ammattiapua koko ajan

Mutta varmasti vaikuttaa nekin tähän arkeen ja eikä niiden käsittelyä oikein voi kiirehtiä.. Mutta uskon että kumpikin on matkalla eheytymiseen tahoillaan