Yritin selata sopivaa ketjua johon lykkäisin omat murheeni, mutta en oikein löytänyt sellaista joten teen sitten oman ketjun.
Onko täällä muita jolla raskaus aiheuttaa myös negatiivisia tunteita tai vaikka ensisijaisesti niitä? Mulla on takana yksi avioliitto joka päättyi kohta 2 vuotta sitten minun päätöksestäni eroon. Meillä oli myös yhteinen lapsi.
Olen kohta reilun vuoden ollut uudessa parisuhteessa ja uusioperheessä jossa on ihan valtavasti hyvää. Mies on todella rakastunut minuun, omistautunut, herkkä, epäitsekäs, hoitaa kotiasioita puoliksi täysin pyytämättä (kokkaa, siivoaa, tiskaa, yms.). Hän on äärettömän fiksu, ottanut lapseni kuin omakseen ja osallistuu lastenkasvatukseen ja on oikeasti kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista.
Vastapuolella on kuitenkin hänen rankka lapsuutensa, joka tuo mukanaan tiettyjä "miinuspuolia". Hän on herkkä ja välillä uupuu helposti, kantaa sisällään paljon vihaa, ahdistuu tilanteista helposti ja kärsii kroonisista kivuista. Suhteemme on ollut intensiivinen, ja olen välillä ollut aika rikki. Kumpikin meistä on myös oppinut ja tullut vastaan todella paljon, ja meillä PUHUTAAN. Siis ihan kaikesta, välillä minun makuun liikaakin mutta puhutaan jonka näen vain hyvänä asiana.
Olen toivonut toista lasta kauan, ja aika pian suhteessa päätettiin ettei käytetä ehkäisyä. Sain vuoden aikana lukuisia kemiallisia raskauksia, joten nyt tämä plussa joka pärähti niin tulikin vähän shokkina, olin ikäänkuin luovuttanut jo.
Mutta en tunnekaan sitä iloa ja innostusta mitä kuvittelin. Pääni on täynnä uhkakuvia ja ahdistusta. Varmasti olen tullut kipeän tietoiseksi yhden epäonnistuneen perhe-elämän ja avioliiton myötä siitä, että kaikki ei päätykään aina hyvin. Näen vain kokoajan merkkejä ja vahvistuksia peloilleni. Olen jopa miettinyt välillä sitä haluanko jatkaa raskautta, jos se sitoo tähän suhteeseen. Vaikka järjellä en halua erota, rakastan miestäni enkä edes usko että löytäisin toista ihmistä joka panostaisi uusioperheeseen näin. Ennen plussaa meillä oli vihdoin vuoden jälkeen pidempi rauhallisempi ja seesteinen jakso, ja luotin että asiat järjestyy.
Onko tämä hormoneista, onko tämä alitajuntaa joka yrittää herätellä minua? En tiedä. Suren valtavasti sitä ettei tämäkään raskaus olekaan yhtään sen onnellisempi ja mietin onko vika minussa. Pelkään päätyväni kahden eri isäisen lapsen yh-äidiksi, vaikka tiedänkin että pärjäisin niinkin..
Olisiko vertaistukea? En toivo kenellekään samaa, mutta helpottaisi tietää jos joku muukin kokee muitakin tunteita kuin vain niitä positiivisia.. Tunnen olevani todella yksin asian kanssa.

Onko täällä muita jolla raskaus aiheuttaa myös negatiivisia tunteita tai vaikka ensisijaisesti niitä? Mulla on takana yksi avioliitto joka päättyi kohta 2 vuotta sitten minun päätöksestäni eroon. Meillä oli myös yhteinen lapsi.
Olen kohta reilun vuoden ollut uudessa parisuhteessa ja uusioperheessä jossa on ihan valtavasti hyvää. Mies on todella rakastunut minuun, omistautunut, herkkä, epäitsekäs, hoitaa kotiasioita puoliksi täysin pyytämättä (kokkaa, siivoaa, tiskaa, yms.). Hän on äärettömän fiksu, ottanut lapseni kuin omakseen ja osallistuu lastenkasvatukseen ja on oikeasti kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista.
Vastapuolella on kuitenkin hänen rankka lapsuutensa, joka tuo mukanaan tiettyjä "miinuspuolia". Hän on herkkä ja välillä uupuu helposti, kantaa sisällään paljon vihaa, ahdistuu tilanteista helposti ja kärsii kroonisista kivuista. Suhteemme on ollut intensiivinen, ja olen välillä ollut aika rikki. Kumpikin meistä on myös oppinut ja tullut vastaan todella paljon, ja meillä PUHUTAAN. Siis ihan kaikesta, välillä minun makuun liikaakin mutta puhutaan jonka näen vain hyvänä asiana.
Olen toivonut toista lasta kauan, ja aika pian suhteessa päätettiin ettei käytetä ehkäisyä. Sain vuoden aikana lukuisia kemiallisia raskauksia, joten nyt tämä plussa joka pärähti niin tulikin vähän shokkina, olin ikäänkuin luovuttanut jo.
Mutta en tunnekaan sitä iloa ja innostusta mitä kuvittelin. Pääni on täynnä uhkakuvia ja ahdistusta. Varmasti olen tullut kipeän tietoiseksi yhden epäonnistuneen perhe-elämän ja avioliiton myötä siitä, että kaikki ei päätykään aina hyvin. Näen vain kokoajan merkkejä ja vahvistuksia peloilleni. Olen jopa miettinyt välillä sitä haluanko jatkaa raskautta, jos se sitoo tähän suhteeseen. Vaikka järjellä en halua erota, rakastan miestäni enkä edes usko että löytäisin toista ihmistä joka panostaisi uusioperheeseen näin. Ennen plussaa meillä oli vihdoin vuoden jälkeen pidempi rauhallisempi ja seesteinen jakso, ja luotin että asiat järjestyy.
Onko tämä hormoneista, onko tämä alitajuntaa joka yrittää herätellä minua? En tiedä. Suren valtavasti sitä ettei tämäkään raskaus olekaan yhtään sen onnellisempi ja mietin onko vika minussa. Pelkään päätyväni kahden eri isäisen lapsen yh-äidiksi, vaikka tiedänkin että pärjäisin niinkin..
Olisiko vertaistukea? En toivo kenellekään samaa, mutta helpottaisi tietää jos joku muukin kokee muitakin tunteita kuin vain niitä positiivisia.. Tunnen olevani todella yksin asian kanssa.
Muokattu viimeksi: