Äidiksi mieluummin nuorena vai sitten myöhemmin?
- Ketjun aloittaja aaari
- Aloituspäivämäärä
jenska9
Satasella mukana keskusteluissa
Mun äitini täytti laitoksella 18vuotta kun sai esikoisensa, veljeni.
Siskoni oli 22 kun hän sai esikoisensa 6vuotta sitten.
Itse olin 19kun aloin odottamaan esikoistani, täytin 20 kun poikani oli kuukauden ikäinen.
Ja nyt kerkeänkin täyttämään 21 ennenkuin tämä kakkonen syntyy.
Kun nämä toinenkin suunniteltu rakkauden hedelmä on nähnyt päivänvalon, olemme päättäneet pittää hieman taukoa tässä sikiämisessä ;D
Olen aina itse ollut sitä mieltä että nuoren pitäis tehä. ( jokaisen oma asia)
Itse olen ajatellut asian siltä kantilta, että kun tekee nuorena jaksaa sitten olla itsekkin sellainen pirtsakka mummo (niinkuin oma äitini/anoppini) Minulla itsellä ei ole henk.koht. muistoja omasta lapsuudestani Mummolassa, en muista että mummoni ois mun kans koskaan leikkinyt/touhunut. Tätä en halua omille tuleville lapsenlapsille.
Ja kun nuorena alottaa, kerkeää isompana elää sitten taas ns. "omaa elämää" ja tehdä mitä haluaa kun lapset ovat lentäneet kotoa. Viitaten taas omiin vanhempiini, he tekevät extempore reissuja suomen sisäpuolelle ja käyvät 2krt vuodessa ulkomailla yms.
Siskoni oli 22 kun hän sai esikoisensa 6vuotta sitten.
Itse olin 19kun aloin odottamaan esikoistani, täytin 20 kun poikani oli kuukauden ikäinen.
Ja nyt kerkeänkin täyttämään 21 ennenkuin tämä kakkonen syntyy.
Kun nämä toinenkin suunniteltu rakkauden hedelmä on nähnyt päivänvalon, olemme päättäneet pittää hieman taukoa tässä sikiämisessä ;D
Olen aina itse ollut sitä mieltä että nuoren pitäis tehä. ( jokaisen oma asia)
Itse olen ajatellut asian siltä kantilta, että kun tekee nuorena jaksaa sitten olla itsekkin sellainen pirtsakka mummo (niinkuin oma äitini/anoppini) Minulla itsellä ei ole henk.koht. muistoja omasta lapsuudestani Mummolassa, en muista että mummoni ois mun kans koskaan leikkinyt/touhunut. Tätä en halua omille tuleville lapsenlapsille.
Ja kun nuorena alottaa, kerkeää isompana elää sitten taas ns. "omaa elämää" ja tehdä mitä haluaa kun lapset ovat lentäneet kotoa. Viitaten taas omiin vanhempiini, he tekevät extempore reissuja suomen sisäpuolelle ja käyvät 2krt vuodessa ulkomailla yms.
Kyfi0212530
Vasta-alkaja
24 olin kun esikoinen syntyi. Nyt ootan 3. omaa lastani ja ikää melkein 32v. Tähän nämä lapset sitten jää. Enempää ei tule.
Kyfi7750630
Vasta-alkaja
Moi kaikille nuorison edustajille :D. Itse olin 44 kun reipas ja terve tyttömme syntyi. Hän on ensimmäiseni ja raskaus meni erittäin hyvin. Imetyskin meni sitten kun vauvan kanssa yhdessä opimme, miten niitä lähes puolen vuosisataa mukana roikkuneita kapistuksia oikein käytetäänkään oikein. Kaikki on sujunut hyvin ja ajallaan, miten meille onkin niin mahdottoman viisas pieni osunut matkaan!
Tämä kannustuksen sana meille vähän vanhemmille haahkoille. Vaikka siinä raskauden alkuun saattamisessa vähän teknologiaa tarvittiinkin, niin luonto on hoitanut lopun niin että ei voi kuin ihmetellä ja olla kiitollinen.
Tämä kannustuksen sana meille vähän vanhemmille haahkoille. Vaikka siinä raskauden alkuun saattamisessa vähän teknologiaa tarvittiinkin, niin luonto on hoitanut lopun niin että ei voi kuin ihmetellä ja olla kiitollinen.
Itse pidän arvossa sitä, että lapset tehdään nuorena. No siis on karkeasti sanottu.. 20 vuotiaana sain tuon rääpäleeni 
Äitini sai esikoisensa 17 vuotiaana ja minut 21 vuotiaana. Mummoni taas sai esikoisensa vajaa parikymppisenä, ja samaa linjaa on myös toinen mummoni. Eli nuorena kaikki tehty :D
Äitini siitä pitkään muistuttelikin, että koskas lapsi on tulossa ym kun olin 18 kieppeillä :D
Saapahan enemmän aikaa olla lasten kanssa, kun ne tekee nuorena ja sitten kun lapset on aikuisia, niin on itsekin vielä suht nuori. :)
Äitini sai esikoisensa 17 vuotiaana ja minut 21 vuotiaana. Mummoni taas sai esikoisensa vajaa parikymppisenä, ja samaa linjaa on myös toinen mummoni. Eli nuorena kaikki tehty :D Äitini siitä pitkään muistuttelikin, että koskas lapsi on tulossa ym kun olin 18 kieppeillä :D
Saapahan enemmän aikaa olla lasten kanssa, kun ne tekee nuorena ja sitten kun lapset on aikuisia, niin on itsekin vielä suht nuori. :)
Sain 24 vuotiaana esikoisen. Olen aina halunnut lapset nuorena ja olisin ollut valmis jo 20 vuotiaana mutta mies ei halunnut silloin. Uraa ehtii uurtaa myöhemminkin. Kukin tietysti tavallaan. Mutta itse ajattelen että jos haluaisin ensin uran ja ison talon ym ym niin kohta käy niin ettei enää saakaan lasta. Lapset on minulle tärkeämmät kun mikään muu joten tehtiin sitten tällainen ratkaisu. :)
Twinkkarit
Vasta-alkaja
Olen mieki aika "vanha" :) Täytin syyskuussa 39 ja odotan esikoisiani, kaksosia, joiden laskettu aika on huhtikuun alussa. Saan siis ensimmäiset lapseni samana vuonna, kun täytän 40, mutta en tunne itseäni ollenkaan liian vanhaksi. Aiemmin en ollut valmis äidiksi. Ajattelin aina, että en halua lapsia, mutta sitten todella yllättäen iski ajatus (viime huhtikuussa), että kyllä mie haluan lapsia, ennen kuin on liian myöhäistä. Ja onneksi ei ollut! Jätin pillerit pois viime vappuna, ja heinäkuussa olin jo raskaana - ja odotan siis kaksosia! :)
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa jo yli 10 vuotta, kaikkinensa yhdessä 20 vuotta Ollaan opiskeltu, asuttu ulkomailla, reissattu ja tehty kaikkea ihan vaan kaksistaan. Kuten sanoin, aiemmin ei ollut minun aikani tulla äidiksi, mutta nyt aika on aivan täydellinen. Nyt olen niin täysillä tulossa äidiksi, että hädin tuskin muistan aikaa, jolloin en halunnut lapsia.. :D
En sano, että tämä olisi paras tie, mutta meille se on ollut oikea tie. Jokaisella on oma tie
Olen ollut mieheni kanssa naimisissa jo yli 10 vuotta, kaikkinensa yhdessä 20 vuotta
Ollaan opiskeltu, asuttu ulkomailla, reissattu ja tehty kaikkea ihan vaan kaksistaan. Kuten sanoin, aiemmin ei ollut minun aikani tulla äidiksi, mutta nyt aika on aivan täydellinen. Nyt olen niin täysillä tulossa äidiksi, että hädin tuskin muistan aikaa, jolloin en halunnut lapsia.. :DEn sano, että tämä olisi paras tie, mutta meille se on ollut oikea tie. Jokaisella on oma tie
Itse olin/olen 41 v kun sain esikoiseni - 3viikkoa sitten. Aikaisemmin olisin lapsen toivonu saavani...suunnitelmissa oli saada ensimmäinen 25vuotiaaksi mennessä. Mutta kohtalo päätti toisin. Kolme keskenmenoa takana ja epäonnistuneita parisuhteita. Nyt vasta löysin elämäni rakkauden ja hänen kanssaan saatii vihdoin ja viimein saatettua maailmaan saakka tämä pieni nökkönen. 
Lapsiahan ei tehdä, vaan ne ovat lahja, ne saadaan. Tosin koen että olen nyt vasta valmis äidiksi...nuoruus ja menovaihe on eletty ja koettu. Nyt olin valmis rauhoittumaan kotiin eikä kaipuuta menoiluun enää ole.
Lapsiahan ei tehdä, vaan ne ovat lahja, ne saadaan. Tosin koen että olen nyt vasta valmis äidiksi...nuoruus ja menovaihe on eletty ja koettu. Nyt olin valmis rauhoittumaan kotiin eikä kaipuuta menoiluun enää ole.Minä olin joskus nuorempana tosi jyrkästi sitä mieltä, että ainakin ensimmäinen lapsi on oltava ennen kuin täytän 30. No, eihän niitä lapsia niin vaan tule ja jälkeenpäin ajatellen hyvä niin, tuli avioero ja muutenkin elämä kerkesi muuttua perusteellisesti pariinkin kertaan. Mutta lopulta oli elämä mallillaan ja aika (ja kumppani) ei olisi voinut olla oikeampi esikoisen syntyessä. On keretty menemään ihan riittävästi ja nyt 35-vuotiaana on perhe-elämän vuoro. :)
Mamaaa♥
Vasta-alkaja
Täälä 35v odottaja :) ja tähän asti ei ole ongelmia ollut raskaudessa koko aikana.En koskaan halunnut lapsia ja mennyt nuoruus lujaa enkä kadu mitään. Nyt tuntuu että valmis perheelle omistautumaan! :) En koskaan olisi voinut ajatella että lapsia alle kolmikymppisenä...toisille sopii toisille ei.Jokainen tietää itse parhaimman ajan.
Murmeliini90
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Oijoi, meidän ketju ja turistit ovat sen vallanneet! Täähän on kuin Venetsia Italialle. (Enemmän turisteja kuin paikallisia, jossei avautunut).. :')
Muistan, kun mun piti kirjoittaa tänne, mutta en ehtinyt ja sit tää on unohtunut.
Mä olin siis 23 kun tyttö syntyi ja munkin mielestä mulle oikein sopiva ikä. Kukin olosuhteissaan! Mä nyt satuin "vakiintuun" nuorena ja palaset loksahteli paikalleen. Muutama vuosi taaksepäin olisin ollu ihan nounounou, en taatusti haluu tulla äidiksi niin nuorena, mut tilanteet elää. Lapsi on suunniteltu ja haluttu. Kun päädyttiin, että yritetään nyt, niin sen jälkeen vanhemmuus tuntui tosi luontevalta 'uravalinnalta'.
Mun elämään ei kuulu kunnianhimoista uraputkea tai kaikenkattavaa to do-listaa. Haaveita on ollut/on, mutta en tavoittele nimeeni maailmankirjoihin. En oo yltiösosiaalinen, enkä todellakaan bilehile tai ees baarikärpänen. Kotona viihdyn parhaiten. Ei siis tarvinnut luopua elämäntyylistä lapsen myötä.
Mun äiti oli 30 v ensisynnyttäjä mut saadessaan ja 36 v seuraavalla kerralla. En oo perehtynyt suvun muihin naisiin, minkä ikäisiä ovat olleet.. Äiti sanoi, ettei sillä ollut mitään lastenhankintasuunnitelmia ikinä, mut sit se tuli vahingossa raskaaks ja sai keskenmenon ja sen jälkeen "kolahti", tajus haluavansa lapsen. Hormonit, niinpä niin! joka tapauksessa, minä kiitän ja kumarran!
Välillä tulee semmoisia haikeusmomentumeita, esim kun kaveripari lyhyellä varoitusajalla möi just remppaamansa kämpän ja lähtivät ulkomaille vapaaehtoistyöhön - muistuttaa mua siitä, että semmoiset 'päähänpistot' on mennyttä elämää. Toisaalta sit kun tyttö lentää pesästä ?sisaruksineen? Niin voi taas suunnitella menoja vähän itsekkäämmin ja toivottavasti tehokkaita elinvuosia on vielä kourallinen edessä. Ellei innostuta iltatähteä..
Toisaalta kyllähän hyvin suunnittelemalla voi lasten - pientenkin lasten - kanssa tehdä kaikennäköistä. Ei vanhemmuus oo pakkoliike paikoilleen juurtumiseen ja tylsäksi muuttumiseen. Silloin tällöin meidän perheen keskustelut sivuaa ulkomaille muuttoa, mutta ainakin nyt kuitenkin täällä on kaikki järjestyksessä ja leppoisasti. But but but don't ever say never!
Onnee hei edellisille kirjoittajille syntyneistä ja syntymässä olevista lapsista!
Muistan, kun mun piti kirjoittaa tänne, mutta en ehtinyt ja sit tää on unohtunut.
Mä olin siis 23 kun tyttö syntyi ja munkin mielestä mulle oikein sopiva ikä. Kukin olosuhteissaan! Mä nyt satuin "vakiintuun" nuorena ja palaset loksahteli paikalleen. Muutama vuosi taaksepäin olisin ollu ihan nounounou, en taatusti haluu tulla äidiksi niin nuorena, mut tilanteet elää. Lapsi on suunniteltu ja haluttu. Kun päädyttiin, että yritetään nyt, niin sen jälkeen vanhemmuus tuntui tosi luontevalta 'uravalinnalta'.
Mun elämään ei kuulu kunnianhimoista uraputkea tai kaikenkattavaa to do-listaa. Haaveita on ollut/on, mutta en tavoittele nimeeni maailmankirjoihin. En oo yltiösosiaalinen, enkä todellakaan bilehile tai ees baarikärpänen. Kotona viihdyn parhaiten. Ei siis tarvinnut luopua elämäntyylistä lapsen myötä.
Mun äiti oli 30 v ensisynnyttäjä mut saadessaan ja 36 v seuraavalla kerralla. En oo perehtynyt suvun muihin naisiin, minkä ikäisiä ovat olleet.. Äiti sanoi, ettei sillä ollut mitään lastenhankintasuunnitelmia ikinä, mut sit se tuli vahingossa raskaaks ja sai keskenmenon ja sen jälkeen "kolahti", tajus haluavansa lapsen. Hormonit, niinpä niin!
joka tapauksessa, minä kiitän ja kumarran!Välillä tulee semmoisia haikeusmomentumeita, esim kun kaveripari lyhyellä varoitusajalla möi just remppaamansa kämpän ja lähtivät ulkomaille vapaaehtoistyöhön - muistuttaa mua siitä, että semmoiset 'päähänpistot' on mennyttä elämää. Toisaalta sit kun tyttö lentää pesästä ?sisaruksineen? Niin voi taas suunnitella menoja vähän itsekkäämmin ja toivottavasti tehokkaita elinvuosia on vielä kourallinen edessä. Ellei innostuta iltatähteä..
Toisaalta kyllähän hyvin suunnittelemalla voi lasten - pientenkin lasten - kanssa tehdä kaikennäköistä. Ei vanhemmuus oo pakkoliike paikoilleen juurtumiseen ja tylsäksi muuttumiseen. Silloin tällöin meidän perheen keskustelut sivuaa ulkomaille muuttoa, mutta ainakin nyt kuitenkin täällä on kaikki järjestyksessä ja leppoisasti. But but but don't ever say never!
Onnee hei edellisille kirjoittajille syntyneistä ja syntymässä olevista lapsista!
Muokattu viimeksi:
Mä kerkesin täytyään 25v kun tuo typy synty. Tilanne ei ollu mitä parhain noin niinkun rahallisesti, mutta en enään halunnu jäädä odottaan sitä parempaa hetkee. Eihän sitä tiedä olisko sitä koskaan tullu. Olisin halunnu jo nuorempana lapsen, mutta ei ollu ketään kenen kans olis tehny. Ja kun nykysen miheni löysin niin ei ihan heti haluttu ruveta lapsia tekeen.
Mä täytin tossa juuri 40 esikoista odottaessani. Olen aina halunnut lapsia, mutta oikeaa kumppania siihen ei löytynyt pitkään aikaan, ja sitten tuon oikeani kanssa meni kolme vuotta yrittäessä ennen kuin tärppäsi. Mitä mieltä tästä sitten olen? Sitä, että aika lailla sama, kunhan sen terveen lapsen jossakin vaiheessa saa. Lapsen saamisessa nuorempana olisi ollut omat hyvät puolensa, ja tässä ikivanhana lapsensaamisessa on taas omansa. Tässä iässä on menohalut laantuneet ja olen ilman lastakin jo aikamoinen kotikissa, ja on elämänkokemusta ja itsevarmuutta olla hötkyilemättä äitiyden ja vauvanhoidon kaikkien trendien ja painostusten mukana. Äitiysneuvolassakin uskallan sanoa tarvittaessa ei kiitos, mitä en ehkä parikymppisenä olisi tullut edes ajatelleeksi.
Mä olin viisivuotias, kun sanoin omalle äidilleni, että haluan 4 lasta. No, saapa nähdä... Tarinamme on tällainen: Aloimme seurustella 19-vuotiaina, menimme kihloihin ja muutimme yhteen vuoden päästä. Tässä vaiheessa ei vielä ollut mitään konkreettisia haaveita jälkikasvusta. Asuimme silloin vuokralla. Kummallakaan ei ollut ammatillista koulutusta, lukio vain käytynä. Molemmilla oli töitä, miehellä vakituinen paikka.
21-vuotiaana sitten opiskelin. Aloimme miettimään, että olisi kiva nuorella tai ainakin melko nuorella iällä saada lapsia. Mä halusin saada kuitenkin koulun käytyä ja mielellään ehtiä tehdä töitäkin valmistumisen jälkeen. Mies taas ei halunnut lapsen syntyvän silloiseen vuokrakämppään. Taloyhtiö oli hieman rauhaton toisinaan, ja muutenkin kaksio. Muutenkin elämässämme oli sellaisia asioita tuohon aikaan (perhe ja ihmissuhteet), että en tiedä olisinko halunnut lasta silloin vielä saada ja olisinko kaikkien vaikeuksien kanssa jaksanut raskautta/pienen vauvan hoitoa.
Valmistuin 23-vuotiaana, sain töitä (en vakipaikkaa), sekä löysimme ihanan, meille sopivan kodin, joten teimme kaupat ensimmäisestä omistusasunnostamme. 2013 syksyllä sitten jätin e-pillerit pois. Meillä oli hyvä, tilava koti, töitä, olin valmistunut koulusta ja aiemmin elämässä pyörineet huolet olivat vähenemään päin. Odotimme, että ehkäpä vielä 2014 loppuvuoden puolella meille esikoinen syntyisi. Meinasimme, että varmaan tulen raskaaksi melko nopeasti, mutta... Ei kannattaisi ajatella noin itsestään selvyytenä asioita. Mulla meni useampi kuukausi, että menkat palasi. Oikeastaan aloimme kunnolla yrittää tammikuussa 2014. Kiertoni oli melko säännöllinen, mutta pitkähkö. Kuukaudesta toiseen tuli pettymys, kun ovistikkujen käytöstä huolimatta menkat tuli aina vaan. Alkukesästä mulla saattoi olla mahdollisesti varhainen keskenmeno (ihmeellistä ruskeaa tiputteluvuotoa menkka-aikaan), mutta en silloin asiaa tarkemmin miettinyt, olin vaan pettynyt, kun en ollut raskaana -taaskaan.
Vaikka meidän yritysaikamme ei ollut kestänyt kovin kauaa, se oli kuin isku vasten kasvoja. Tämä oli se asia, jota olin halunnut aina niin paljon. Pelkäsimme, että tämäkin asia tulee menemään vaikeamman kautta, niin kuin moni asia meidän elämässä oli mennyt. Henkisesti olin valmistautumassa siihen, että hakeudumme tutkimuksiin, koska, haluttiin mielenrauha koko touhuun. Se ahdistus ja epätoivo oli kasvanut jo niihin mittoihin kuin olisimme lasta yrittäneet useita vuosia! Elokuussa meitä sitten onnisti! Se tuli kyllä niin oikeaan saumaan kuin vain voi tulla. Olen niin herkkä, että olin ehtinyt murehtia jo koko elämäni olevan lähes tulkoon pilalla. Voi mua hölmöä! Nyt olemme saamassa aivan näillä hetkillä esikoisemme ja ollaan tavattoman kiitollisia siitä! Mieleen on hiipinyt jo ajatuksia sisaruksista, mutta samanlaista stressin hyökyaaltoa en anna tulla enää päällemme! Sellaisella ei lasta kyllä tule, ja sitä unohtaa kaikki muut elämän hyvät asiat.
Mutta siis, vastaus varsinaiseen kysymykseen: Elämäntilanne vaikuttaa kaikkein eniten, minkä ikäisenä kannattaa perhettä perustaa. Jos meillä olisi kaikki asiat olleet mallillaan, olisimme halunneet lapsia/alkaneet yrittämään siinä 22 ikävuoden kieppeillä. Mun mielestä hyvä parisuhde on kaikkein tärkein, asumisolosuhteet ja rahatilanne/työ pitäisi olla jotenkuten mallillaan ja lapsen saamista harkittu tosissaan, Liian kauan ei kannata kuitenkaan pohtia, kun koskaan ei tiedä, milloin nyytti omalle kohdalle suodaan. Nyt olemme 25-vuotiaita, kun esikoisemme syntyy, ja tämä hetki on loppujen lopuksi meidän elämässämme juuri se oikea.
21-vuotiaana sitten opiskelin. Aloimme miettimään, että olisi kiva nuorella tai ainakin melko nuorella iällä saada lapsia. Mä halusin saada kuitenkin koulun käytyä ja mielellään ehtiä tehdä töitäkin valmistumisen jälkeen. Mies taas ei halunnut lapsen syntyvän silloiseen vuokrakämppään. Taloyhtiö oli hieman rauhaton toisinaan, ja muutenkin kaksio. Muutenkin elämässämme oli sellaisia asioita tuohon aikaan (perhe ja ihmissuhteet), että en tiedä olisinko halunnut lasta silloin vielä saada ja olisinko kaikkien vaikeuksien kanssa jaksanut raskautta/pienen vauvan hoitoa.
Valmistuin 23-vuotiaana, sain töitä (en vakipaikkaa), sekä löysimme ihanan, meille sopivan kodin, joten teimme kaupat ensimmäisestä omistusasunnostamme. 2013 syksyllä sitten jätin e-pillerit pois. Meillä oli hyvä, tilava koti, töitä, olin valmistunut koulusta ja aiemmin elämässä pyörineet huolet olivat vähenemään päin. Odotimme, että ehkäpä vielä 2014 loppuvuoden puolella meille esikoinen syntyisi. Meinasimme, että varmaan tulen raskaaksi melko nopeasti, mutta... Ei kannattaisi ajatella noin itsestään selvyytenä asioita. Mulla meni useampi kuukausi, että menkat palasi. Oikeastaan aloimme kunnolla yrittää tammikuussa 2014. Kiertoni oli melko säännöllinen, mutta pitkähkö. Kuukaudesta toiseen tuli pettymys, kun ovistikkujen käytöstä huolimatta menkat tuli aina vaan. Alkukesästä mulla saattoi olla mahdollisesti varhainen keskenmeno (ihmeellistä ruskeaa tiputteluvuotoa menkka-aikaan), mutta en silloin asiaa tarkemmin miettinyt, olin vaan pettynyt, kun en ollut raskaana -taaskaan.
Vaikka meidän yritysaikamme ei ollut kestänyt kovin kauaa, se oli kuin isku vasten kasvoja. Tämä oli se asia, jota olin halunnut aina niin paljon. Pelkäsimme, että tämäkin asia tulee menemään vaikeamman kautta, niin kuin moni asia meidän elämässä oli mennyt. Henkisesti olin valmistautumassa siihen, että hakeudumme tutkimuksiin, koska, haluttiin mielenrauha koko touhuun. Se ahdistus ja epätoivo oli kasvanut jo niihin mittoihin kuin olisimme lasta yrittäneet useita vuosia! Elokuussa meitä sitten onnisti! Se tuli kyllä niin oikeaan saumaan kuin vain voi tulla. Olen niin herkkä, että olin ehtinyt murehtia jo koko elämäni olevan lähes tulkoon pilalla. Voi mua hölmöä! Nyt olemme saamassa aivan näillä hetkillä esikoisemme ja ollaan tavattoman kiitollisia siitä! Mieleen on hiipinyt jo ajatuksia sisaruksista, mutta samanlaista stressin hyökyaaltoa en anna tulla enää päällemme! Sellaisella ei lasta kyllä tule, ja sitä unohtaa kaikki muut elämän hyvät asiat.
Mutta siis, vastaus varsinaiseen kysymykseen: Elämäntilanne vaikuttaa kaikkein eniten, minkä ikäisenä kannattaa perhettä perustaa. Jos meillä olisi kaikki asiat olleet mallillaan, olisimme halunneet lapsia/alkaneet yrittämään siinä 22 ikävuoden kieppeillä. Mun mielestä hyvä parisuhde on kaikkein tärkein, asumisolosuhteet ja rahatilanne/työ pitäisi olla jotenkuten mallillaan ja lapsen saamista harkittu tosissaan, Liian kauan ei kannata kuitenkaan pohtia, kun koskaan ei tiedä, milloin nyytti omalle kohdalle suodaan. Nyt olemme 25-vuotiaita, kun esikoisemme syntyy, ja tämä hetki on loppujen lopuksi meidän elämässämme juuri se oikea.