Oletko alkanut katumaan raskautta?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Kali
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Katumusta ei kyllä missään vaiheessa ollut, pientä epävarmuutta suuren elämänmuutoksen edessä kylläkin. Mutta lapsi oli niin haluttu ja pitkän ajan haave, ettei tosiaan missään nimessä kaduttanut. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi ja pitänyt lapsista, joten raskaus oli iloinen asia.

Varmaan kuitenkin kaikki tunteet on mahdollisia raskauden aikana, etenkin raskaalla taustalla. Mutta luulisi niiden kuitenkin väistyvän raskauden edetessä, kun mieli tottuu.

Sinnikkäästi jatkuvan katumuksen kohdalla tulisi ehkä mieleen se, että onko lapsihaave itsestä lähtöisin vai yhteiskunnan normien mukainen"koska näin elämän pitää mennä". Koska kyllähän valitettavasti näitäkin tarinoita on lukenut, että tälläisen yhteiskunnallisen tavan ja tottumuksen vuoksi on se perhe perustettu ja vasta sitten tajuttu, ettei se ollut sitä mitä halusi.

Kannattaa varmasti neuvolassa sen oman terkkarin kanssa jutella mahdollisimman nopeasti, hän varmasti osaa järjestää sitä keskusteluapua, kun puhelimessa on ollut noinkin nihkeä vastaanotto. Osaatko listata mitkä ovat ne konkreettiset syyt joiden vuoksi raskaus ja lapsen saanti kaduttaisi? Ei tietenkään tähän tarvitse niitä listata. Mutta ehkä niiden kautta pystyisi miettiä ja käsitellä asiaa, esim. "Joutuisi luopumaan asiasta x" mutta joutuuko siitä ihan oikeasti luopumaan tai voisiko sen tilalle tulla jotain uutta jne.
 
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
 
@Kali Minä en ollut pitänyt vauvaa sylissä kuin kerran ennen kuin sain oman 30-vuotiaana. Sekin sylittely kesti ehkä puoli minuuttia ja olin ihan kauhusta kankea. Vauva siis tuupattiin syliin, että
Pidä hetki.

Nykyäänkin vieraat vauvat tuntuu ”oudoilta” enkä oikein kunnolla tiedä miten niitä pitäisi pitää. 😅

Oma lapsi on kuitenkin täysin eri asia. Ainakin itsellä omat on tuntuneet heti OMILTA. On tullut vahva tunne, että
”Tämä on minun, haluan varmistaa että sillä on kaikki hyvin”. Hormonit tekee ison osan synnytyksen jälkeen, sillä se on niiden tehtävä. Rakkaus lapseen syntyy kyllä, kun lasta pitää sylissä ja hoitaa, tuoksuttelee ja katselee.

Ja me kaikki ollaan vähän erilaisia äitejä. En minäkään ole stereotypisin äiti. Pukeudun mustiin vaatteisiin, turhaudun hitauteen, en ole niin tunteellinen kuin naiset ehkä keskimäärin. En ole tykännyt olla lasten kanssa kotona koska koin, että se hitaus, rutiinit ja älyllisen keskustelun puute rassasi. Silti mä olen hyvä äiti. Sustakin tulee hyvä äiti. Sähän olet jo, koska mietit näitä juttuja! Se kertoo, että huolehdit lapsesta.

Hyvä juttu tuosta Kali tulee. 🩷
 
Ymmärrän huolen jaksamisesta vauvan tullessa. Se on ollut itselläkin huolena kuopusta odottaessa ja yritystä lykättiinkin sen takia. (Masennuin esikoisen ollessa pieni elämän potkiessa vähän liiankin lujaa. Kävin psykoterapiassa vielä kuopuksen syntyessä.) Lapset kyllä kysyy voimavaroja, mutta heiltä myös saa niitä! Mielenterveyteni otti monta askelta eteenpäin kun sain kauan toiveissa olleen kuopuksen. ❤️‍🩹 En ole hetkeäkään katunut kumpaakaan lasta syntymän jälkeen.

Mullakaan ei myöskään ollut ennen omia lapsia oikein mitään kokemusta vauvoista. Olin sisarussarjan nuorin, serkut oli kaikki minua vanhempia eikä ystävilläkään ollut lapsia ennen esikoisemme syntymää. Esikoisen synnyttyä en tiennyt miten sellaista pientä pitäisi edes kantaa! Mutta sairaalassa näytettiin ja neuvottiin ja hyvin kaikki sujui.

Hyvä äiti voi olla niin monella tavalla. Se, että mietit asiaa jo odottaessa kertoo että välität - ja se tekee sinusta hyvän äidin.
 
Kali sanoi:
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
Click to expand...
Ei ne mielenterveyden ongelmat välttämättä este hyvälle vanhemmuudelle ole. Kunhan on oireet hallinnassa ja avunpiirissä silloin kun sitä tarvitsee ja siinä kunnossa, että itsensä lisäksi pystyy huolehtimaan myös siitä lapsesta. Ei se lapsiperhe-elämä aina kaikenaikaa tue mielenterveyttä, siihen kannattaa varautua ja miettiä keinoja miten selvitä mahdollisesta unettomuudesta, jatkuvasta heräilystä, vauvan mahdollisesta ajoittaisesta runsaasta itkuisuudesta ja tyytymättömyydestä jne., jotta olisi jotain työkaluja vähän takataskussa. Eihän vauva tietenkään välttämättä aiheuta univajetta tai itke paljoa, mutta kaikkeen mahdolliseen kannattaa vähän edes ajatuksen tasolla varautua ja miettiä puolison kanssa miten niitä tilanteita hoidetaan, jotta kumpikin jaksaa. Lähinnä ehkä miettiä keinoja, jos tietää esim ettei kestä hyvin univajetta tai jatkuva meteli kuormittaa. Vaikka tietenkään kaikkeen ei pysty varautua etukäteen, elämä tuo eteen mitä on tuodakseen. Ja muistaa hakea apua, jos meinaa mennä liian syviin vesiin, ennen kuin lapsen tarpeet tulee laiminlyödyiksi jos ei itse jaksa edes sängystä nousta. Mutta vanhemmuus myös antaa todella paljon iloa ja onnea.

Ja tuo "mies auttaa". Ei, mies ei auta vaan hoitaa oman osuutensa perheessä. Isovanhemmat, kummit, kaimat ja kylänmiehet auttelee, mutta vanhemmat hoitavat osuutensa yhteisestä perheestä. Itsellä aina vähän särähtää korvaan nämä "mies auttaa" -komentit, kun vanhemmuus on yhdenvertaista ja perheestä pidetään yhdessä huolta. Liikaa näkee näitä tapauksia, joissa äiti huolehtii kaikesta ja toinen vanhempi matkustaa siivellä ja auttelee lapsen hoidossa ja sitä pidetään sitten suuressa arvossa, kun isä vie lapsen vaunuttelemaan tai vaihtaa kerran yöllä vaipan.

Ja jokainen äiti on erilainen, ei kaikki ole pullantuoksuisia kotiäitejä jotka askartelee lapsen kanssa. Jokainen toteuttaa äitiyttä oman näköisesti, tärkeintä kuitenkin on se, että lapsi saa riittävästi rakkautta, hoivaa ja on hyvinvoiva. Vauvan hoidon oppii kyllä jokainen, sairaalassa opetetaan ja neuvolassa ohjataan myös, niistä asioista ei tarvitse olla huolissaan vaikkei olisi edes ikinä vauvaa nähnyt läheltä. Ja lapsen mukana kasvaa myös vanhempi, kyllä sitä oppii itsekin sietämään ikäviä tunteita ihan uudella tavalla ja ehkä myös omat heikommat taidot ja ominaisuudet saattaa siinä sivussa kehittyä.

Ehkä itsensä tosiaan hetkeksi myös menettää, onhan vauva-arki aika intensiivistä. Mutta kyllä sitä taas itsensä löytää, ehkä hieman muuttuneena tai sitten entisellään. Ja niistä itselle tärkeistä asioista kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan kiinni. Jos ne tietokonepelit on tärkeitä, niin kyllähän se isä lastaan hoitaa, että siinä saat pelihetken. Joku käy uimassa, toinen tekee käsitöitä ja kolmas leipoo, neljäs pelaa tietokoneella, kenelle se oma hengähdystauko on mitäkin.

Puolison kanssa kannattaa puhua, ihan kaikesta, niistä hankalistakin tunteista. Meillä ainakin neuvolan perhevalmennusmateriaaleissa oli hyviä apukysymyksiä keskusteluille, juurikin mietittiin mitkä ovat niitä asiota jotka tukevat omia voimavaroja, mikä pelottaa tulevassa vanhemmuudessa, millainen vanhempi haluan olla, miten pidetään yhdessä huolta parisuhteesta jne
 
Muokattu viimeksi:
En minäkään ollut ennen omia lapsia pitänyt vauvaa sylissä tai hoitanut kummemmin. Kerran ennen omia lapsia oltiin miehen kanssa tutun yli vuoden ikäistä vahtimassa pari tuntia, niin vauvan teini-ikäinen isosisko vaihtoi vaipat ja pesi pepun 😅 Kun sen oman vauvan sai syliin, niin kyllä sitä heti osasi pidellä ja hoivata. Mulla on aina ollut niin, että ns. "omat lapset osaan hoitaa ja olla heidän kanssaan, mutten ole juurikaan kiinnostunut muiden lapsista". Kyllä mua on aina myös etukäteen mietityttänyt lähipiirin reaktiot, kun meilläkin lapset on tulleet yhteiskunnallisesti ei niin tyypilliseen aikaan.
 
Taateli88 sanoi:
Ei ne mielenterveyden ongelmat välttämättä este hyvälle vanhemmuudelle ole. Kunhan on oireet hallinnassa ja avunpiirissä silloin kun sitä tarvitsee ja siinä kunnossa, että itsensä lisäksi pystyy huolehtimaan myös siitä lapsesta. Ei se lapsiperhe-elämä aina kaikenaikaa tue mielenterveyttä, siihen kannattaa varautua ja miettiä keinoja miten selvitä mahdollisesta unettomuudesta, jatkuvasta heräilystä, vauvan mahdollisesta ajoittaisesta runsaasta itkuisuudesta ja tyytymättömyydestä jne., jotta olisi jotain työkaluja vähän takataskussa. Eihän vauva tietenkään välttämättä aiheuta univajetta tai itke paljoa, mutta kaikkeen mahdolliseen kannattaa vähän edes ajatuksen tasolla varautua ja miettiä puolison kanssa miten niitä tilanteita hoidetaan, jotta kumpikin jaksaa. Lähinnä ehkä miettiä keinoja, jos tietää esim ettei kestä hyvin univajetta tai jatkuva meteli kuormittaa. Vaikka tietenkään kaikkeen ei pysty varautua etukäteen, elämä tuo eteen mitä on tuodakseen. Ja muistaa hakea apua, jos meinaa mennä liian syviin vesiin, ennen kuin lapsen tarpeet tulee laiminlyödyiksi jos ei itse jaksa edes sängystä nousta. Mutta vanhemmuus myös antaa todella paljon iloa ja onnea.

Ja tuo "mies auttaa". Ei, mies ei auta vaan hoitaa oman osuutensa perheessä. Isovanhemmat, kummit, kaimat ja kylänmiehet auttelee, mutta vanhemmat hoitavat osuutensa yhteisestä perheestä. Itsellä aina vähän särähtää korvaan nämä "mies auttaa" -komentit, kun vanhemmuus on yhdenvertaista ja perheestä pidetään yhdessä huolta. Liikaa näkee näitä tapauksia, joissa äiti huolehtii kaikesta ja toinen vanhempi matkustaa siivellä ja auttelee lapsen hoidossa ja sitä pidetään sitten suuressa arvossa, kun isä vie lapsen vaunuttelemaan tai vaihtaa kerran yöllä vaipan.

Ja jokainen äiti on erilainen, ei kaikki ole pullantuoksuisia kotiäitejä jotka askartelee lapsen kanssa. Jokainen toteuttaa äitiyttä oman näköisesti, tärkeintä kuintekin on se, että lapsi saa riittävästi rakkautta, hoivaa ja on hyvinvoiva. Vauvan hoidon oppii kyllä jokainen, sairaalassa opetetaan ja neuvolassa ohjataan myös, niistä asioista ei tarvise olla huolissaan vaikkei olisi edes ikinä vauvaa nähnyt läheltä. Ja lapsen mukana kasvaa myös vanhempi, kyllä sitä oppii itsekin sietämään ikäviä tunteita ihan uudella tavalla ja ehkä myös omat heikommat taidot ja ominaisuudet saattaa siinä sivussa kehittyä.

Ehkä itsensä tosiaan hetkeksi myös menettää, onhan vauva-arki aika intensiivistä. Mutta kyllä sitä taas itsensä löytää, ehkä hieman muuttuneena tai sitten entisellään. Ja niistä itselle tärkeistä asioista kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan kiinni. Jos ne tietokonepelit on tärkeitä, niin kyllähän se isä lastaan hoitaa, että siinä saat pelihetken. Joku käy uimassa, toinen tekee käsitöitä ja kolmas leipoo, neljäs pelaa tietokoneella, kenelle se oma hengähdystauko on mitäkin.

Puolison kanssa kannattaa puhua, ihan kaikesta, niistä hankalistakin tunteista. Meillä ainakin neuvolan perhevalmennusmateriaaleissa oli hyviä apukysymyksiä keskusteluille, juurikin mietittiin mitkä ovat niitä asiota jotka tukevat omia voimavaroja, mikä pelottaa tulevassa vanhemmuudessa, millainen vanhempi haluan olla, miten pidetään yhdessä huolta parisuhteesta jne
Click to expand...
Olipa ihanasti kirjoitettu! ❤️

Komppaan erityisesti tuota miehen osuutta. Tosiaan ei miehen kuulu autella vaan ihan tasavertaisesti hoitaa ja olla vastuussa vauvan tarpeisiin vastaamisesta. Miehelle kannattaa myös antaa mahdollisuus hoitaa vauvaa omalla tavallaan eikä äidin päälle päsmäröidä vieressä. Joku aikanaan kommentoi, että oli katsellut etäältä, kun miehensä oli pukenut vauvalle bodya ihan väärinpäin ja ollut täysin kujalla bodyn pukemisesta. Ei kuitenkaan puuttunut asiaan ja jonkin ajan kuluttua vauva tuli ihan oikeinpäin olevassa bodyssaan olkkariin 🥹
 
Mielenterveydestä/jaksamishuolista esikoista odottaessa: koen, että aiemmat haasteet voivat myös parantaa tulevan vanhemman voimavaroja ja työkalupakkia reagoida vanhemmuuden haasteisiin. Toki voimavarojen ollessa vähissä se on vaikeaa kenelle tahansa, mutta luulisin (toivoisin) sen että on jo päässyt yli hankalammista ajoista kuin useimmat ihmiset voi myös lisätä keinoja käsitellä uusia vanhemmuuden mukanaan tuomia haasteita.

Esim. voi tunnistaa paremmin omat rajansa (nyt kyllä tarvitsen kunnolla nukutun yön / juoksulenkin tai pelisession pituisen vapaahetken / kaverin jonka kanssa voin unohtaa huolet tai olkapään jota vasten voin itkeä), tai ne ensioireet jotka viestivät siitä että vointi on pahenemassa ja nyt on syytä hakea terveydenhuollosta/järjestöiltä apua. Ja silloin voi estää tilanteita etenemästä yhtä pitkälle kuin ehkä kävisi sellaisen tuoreen äidin kohdalla, jolla ei ole kokemusta yhtä vaikeista tunteista tai mielen kiemuroista. Hyvä ja avoin keskusteluyhteys neuvolaan/lapsiperheiden palveluihin on tärkeää, mutta ainakaan lievät/keskivaikeat mielenterveyden ongelmat eivät mielestäni ole validi syy syyllistää ketään siitä että pyrkii perheellistymään.
 
Kali sanoi:
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
Click to expand...
Oma kokemus on, että parhaita vanhempia on ne jotka ymmärtää tunteitaan, eikä pelkää niitä ja käsittelee niitä, niinkuin sä teet. ❤️ Sun tekstit ja avautuminen niinkuin joku taisikin jo sanoa antaa kuvaa että sä pärjäät, kun artikuloit ja tunnistat tunteesi niin hyvin. Lapset ei halua täydellistä vanhempaa ja riittäväkin on yllättävän vähän.

Tiedän ihmisiä jotka ei ole käsitelleet tunteitaan ja eivät ole ikinä väärässä tai myönnä olevansa virheellisiä vaan pitävät yllä ”kulissia” täydellisestä vanhemmuudesta. Esim minä oli juurikin tällainen ennenkuin myönsin olevani masentunut ja voimaton ja aloin käsitellä
asioita. On hienoa että sä käsittelet niitä jo etukäteen! Se on voimavara eikä heikkous.
 
Kali sanoi:
Mä oon lähinnä miettinyt omaa jaksamista miksi tämä ehkä on kaduttanut, toki onhan mulla mies joka varmasti auttaa kun on kotona. Jäänyt miettimään oonko mä sitten huono äiti kun mulla on masennusta aina välillä ja jotkut sosiaaliset tilanteet vaikeita myös välillä, varsinkin yksin. Ja onko se oikein lapselle että saan lapsen kun en oo ns. normaali tai siltä musta ainakin tuntuu. Plus se että osaanko edes toimia mitenkään vauvan kanssa, kun en oo ikinä edes pitänyt vauvaa sylissä saati hoitanut.

Oon miettinyt tätä tässä reilun viikon aikana paljon ja nuo syyt päällimmäisinä varmaan miksi kaduttaa... Ja harrastuksia joista luopuisin ei sinänsä oo, kun mietin tätäkin kantaa että siitäkö tämä johtuu, mutta mulla ei muuta harrastusta oo kuin tietokonepelien pelaaminen, voi olla että se jäisi tauolle mutta se nyt muutenkin aina tauolla välillä kun ei vaan sekään jaksa aina kiinnostaa. Ja siihen kumminkin varmaan palaisin jossain vaiheessa jos jäisi tauolle aluksi.

Tuo johtuuko tämä kun oikeasti haluan vai yhteiskunnasta. Mietin joskus ehkä ekan kerran 22-23 vuosina että ehkä se lapsi voisi olla tulevaisuudessa sittenkin. Silloin en miestäni ollut tavannut, joten se oli silloin vaan ajatuksen tasolla. Kukaan ei kyllä koskaan oo kysellyt multa haluanko lapsia, luulen että lähipiiri lähinnä olettanut etten niitä koskaan halua tai saa. Niin ennemmin ehkä mulla on se että pelkään miten mun perhesuhteet muuttuu jos nyt tämä raskaus jatkuu ja saan esikoisen, kun kukaan ei koskaan oo nähnyt mua kovin äidillisenä tai äitinä. Eli toisaalta kukaan ei mua siihen koskaan oo painostanut tai ehdotellut. Miehellekkin otin asian aluksi itse puheeksi. Ja se pelottaa kun en halua että mut sitten vaan nähdään äitinä. Että menetän ns itseni kokonaan ja en oo mitään muuta kuin äiti. Ja se on mun koko persoona. Varmaan tyhmiä ajatuksia en tiedä...
Click to expand...
Entäpä jos sinun vanhempasi eivät ole kyselleet lapsiasiasta sen takia, että he eivät ole halunneet painostaa sinua mihinkään suuntaan?

Äitejä on kaikenlaisia ja lapselle paras äiti on oma äiti.
 
Tosi hyviä juttuja kaikki kirjoittaneet tänne. Varsinkin tuo miehen auttelu lapsen hoidossa särähtää aina itselläkin korvaan. Mies osallistuu siinä missä äitikin. Hyvin sanoitettu sitä täällä.🤗
Mutta ehkä itsekin lisään että vauvasta ei todellakaan tarvitse olla kokemusta ennen omaa lasta. Ei minullakaan ollut. Enkä edelleenkään haluaisi työskennellä lasten kanssa vaikka omani osaankin hoitaa.😅 Ja muistan että jännitin osaanko edes pidellä lasta sylissä. Ja synnärillä mietin että apua mitä jos tämä alkaa itkemään ja sehän alkoi😂. Ja hyvin selvittiin ja opeteltiin yhdessä ja opetellaan edelleen.😊 Ja tosi hyvä että tiedostat omat mielenterveyden haasteesi, koska osaat varmasti tämän seurauksena eri tavalla huomioidakin ne vauva-arjessa. Itsekin vahvasti kannatan avointa keskustelua puolison ja neuvolan kanssa. Ja ennakkoon kannattaa pohtia keinoja joilla omista voimavaroista voi pyrkiä pitämään huolta. Koska lapsiarki on usein kaiken sen palkitsevuuden lisäksi myös raskasta ja vaativaa ja itse ainakin olen kiitollinen ettei kaikkea tarvitse hoitaa yksin, vaan on puoliso jonka kanssa jaetaan kaikki ja ihmetellään yhdessä. Teilläkin parisuhde kuulostaa siltä että et varmasti jää vauvan kanssa yksin. 😊 En itse usko että kukaan on koskaan vanhempana valmis ja täydellinen. Eikä sitä kannata itseltä vaatiakaan😌
 
Juttelin eilen miehen kanssa asiasta kun yhtenä pelkona joka varmaan johtaa siihen että raskaus kaduttaa vieläkin, vaikka puolitoista viikkoa yli jo pähkäillyt tätä asiaa. On se mistä jo aiemmin mainitsin jos muuttaa mua liikaa etten tunnista enään itseäni ja oon ihan eri ihminen sillä tapaa että alan taas enemmän ja enemmän vihaamaan itseäni tai muutun jotenkin sellaiseksi etten oikeasti tunnista itseäni ja mieskin alkaa vihaamaan mua kun en oo enään sama ihminen ja erotaan lopulta juuri sen vauvan takia vaan. Ja sitten katkeroidun itse sitä vauvaa kohtaan ja alan sitä vihaamaan jos miehen kanssa erotaan sen takia. Varmaan utopistisia ajatuksia, kun mieskään ei oikein ymmärtänyt kun kerroin näistä että mistä nämä ajatukset nyt edes kumpuaa. Sanoi että ajattelen liikaa taas ja liian negatiivisisesti kaiken nyt taas kerran. Ja kuka nyt noin ajattelee että me erotaan? Ei ilmeisesti ainakaan hän... Mutta mä ajattelen niin en nyt vaan saa noita ajatuksia päästä pois koska haluan. Ne vaan nyt on siellä ja tuntuu pysyvän päässä.

Mulla kyllä numero johonkin neuvolan palveluun jossa voisi jutella.. En vaan oo saanut aikaiseksi soitettua vielä kun vähän epäilyttää ymmärtääköhän sielläkään kukaan kun niin huonoa palvelua neuvolasta saanut.
 
Ainahan on mahdollista, että muutut sellaiseen suuntaan jossa pidätkin itsestäsi enemmän. Tai sitten käy niin, että mies muuttuu sellaiseen suuntaan ettet sinä pidä hänestä enää. Kaikki on aina mahdollista, mutta itse ainakin pyrin välttämään murehtimasta sellaisia asioita joille en itse voi mitään, tapahtuu mitä tapahtuakseen on. Ihmiset muuttuvat, parisuhteet muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat, tapahtuu asioita joita ei voi ennustaa, mutta tässä hetkessä te valitsette kuitenkin toisenne ja perheenne, eikä ilmeisesti mikään juuri nyt viittaa muuhun? Eikä liika märehtiminen kannata, ettei ala tulla näitä itseään toteuttavia ennustuksia. Riittävästi kun vatvoo, että varmasti me erotaan, niin sitä alkaa alitajuisesti ajamaan asioita siihen tilanteeseen ja sitten voikin sanoa, että "mitäs mä sanoin, tiesin meidän eroavan".

Ja kuitenkin ihmiset väistämättä muuttuvat elämänsä aikana, en itsekään ole samanlainen kuin 20 vuotiaana tai 30 vuotiaana, enkä varmasti ole samanalainen 50 vuotiaana kuin nyt. Kyllä sitä parisuhteessa siihen muutokseen sopeudutaan, ellei toinen muutu ihan täysin sellaiseksi, että sotii omia arvoja vastaan. Sitten taas, siinä kohtaa ei yleensä olla enää onnellisia yhdessä ja on parempikin jatkaa matkaa erillään. Mutta sille asialle ei tässä kohtaa voi mitään, joten ei sitä murehtia kannata.
 
Kali sanoi:
Juttelin eilen miehen kanssa asiasta kun yhtenä pelkona joka varmaan johtaa siihen että raskaus kaduttaa vieläkin, vaikka puolitoista viikkoa yli jo pähkäillyt tätä asiaa. On se mistä jo aiemmin mainitsin jos muuttaa mua liikaa etten tunnista enään itseäni ja oon ihan eri ihminen sillä tapaa että alan taas enemmän ja enemmän vihaamaan itseäni tai muutun jotenkin sellaiseksi etten oikeasti tunnista itseäni ja mieskin alkaa vihaamaan mua kun en oo enään sama ihminen ja erotaan lopulta juuri sen vauvan takia vaan. Ja sitten katkeroidun itse sitä vauvaa kohtaan ja alan sitä vihaamaan jos miehen kanssa erotaan sen takia. Varmaan utopistisia ajatuksia, kun mieskään ei oikein ymmärtänyt kun kerroin näistä että mistä nämä ajatukset nyt edes kumpuaa. Sanoi että ajattelen liikaa taas ja liian negatiivisisesti kaiken nyt taas kerran. Ja kuka nyt noin ajattelee että me erotaan? Ei ilmeisesti ainakaan hän... Mutta mä ajattelen niin en nyt vaan saa noita ajatuksia päästä pois koska haluan. Ne vaan nyt on siellä ja tuntuu pysyvän päässä.

Mulla kyllä numero johonkin neuvolan palveluun jossa voisi jutella.. En vaan oo saanut aikaiseksi soitettua vielä kun vähän epäilyttää ymmärtääköhän sielläkään kukaan kun niin huonoa palvelua neuvolasta saanut.
Click to expand...
Mulla on jostain syystä ihan samanlaisia katastrofikeloja äitiyden ja parisuhteen osalta. Vaikka lapsi on toivottu, raskaudesta keskusteltiin pitkään ennen kuin yrittäminen aloitettiin ja yhdessäoloakin tulee kohta 9 vuotta täyteen, silti mua pelottaa. Tiedän, ettei toista ihmistä saisi ikinä pitää itsestäänselvyytenä, mutta mun mies on mun lempityyppi koko maailmassa ja mua vaan kauhistuttaa ajatus siitä, että mä itse jotenkin muuttuisin liikaa tai meidän parisuhde menisi pilalle tai hän inhoaisi vauvaa.
 
Komppaan @Taateli88 mietteitä. Ja muistuttaisin, että mehän ei voida varsinaisesti juurikaan vaikuttaa siihen, mitä ajatuksia meidän mieleen milloinkin tulee ja kauanko ne siellä pysyvät. Eikä niitä oo näin olleen myöskään sieltä kovinkaan kannattavaa yrittää "häätää". Kun taas se mihin voidaan vaikuttaa, on se, miten ajatuksiimme suhtaudumme. Uskotaanko totena kaikki mitä ne milloinkin sattuvat sanomaan, vai todetaanko niille vaan että kiitos tiedosta, mutta tämän asian murehtimisesta ei oo mulle juuri nyt mitään hyötyä. 🤔
 
Kyllähän mä sen tiedän ja tiedostan että ei se murehteminen kannata tai oo mitään hyötyä siitä, en vaan voi itselleni mitään. Mun persoonaan vaan myös kuuluu ajatella useinkin monesta eri asiasta sen pahimman kautta, oon aina ollut hyvin negatiivinen ihminen. Tai itse vihaan tuota negatiivista sanaa, ennemmin koen olevani hyvin realisti. Koska mun elämässä monet asiat menneet juuri niin kuin olen pahimmillani ajatellut hyvin usein. Vaikea olla kokemani jälkeen positiivinen, enkä nyt vain tarkoita tätä yritystä vaan yleisesti mun elämää ennen jo tätä yritystä.
 
Voisiko siitä ylenmääräisestä "negatiivisuudesta" opetella ainakin osittain pois tai sammuttamaan sitä negatiivista kelaa? Työstää vähän niitä omia luonteenpiirteitä. Jos jotain alkaa murehtia, niin miettii onko juuri nyt viitteitä oikeasti siihen, että niin tulee tapahtumaan ja jos ei ole, niin tietoisesti ohjaisi ajatuksia muualle ja harhauttaisi mieltä toiseen suuntaan. Ettei tosiaan alitajuntaisesti ala puskemaan kohti sitä ajattelemaansa asiaa. Negatiivisuus myös ruokkii negatiivisuutta.

Itse ainakin jollakin tasolla tähän alitajuntaiseen tekemiseen uskon, koska ihmiset tekevät niitä haavekarttoja ja niissä olevia asioita saavutetaan. Tietenkin on asioita joihin ei parhaallakaan positiivisuudella tai omilla valinnoillaan voi vaikuttaa, asioita jotka ovat luonnon valintaa ja tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen. Mutta sellainen, että ajatuksen tasolla annetaan asioille mahdollisuus onnistua.
 
Varmasti aiemmat kokemukset vaikuttaa ajatteluun, ja voi alkaa tulla ikään ku vahvistusharhaa että asiat menee useimmiten huonosti, vaikkei se ihan täyttä totta välttämättä oliskaan. Siitäkin on hyvä koittaa olla ruoskimatta itseään, jonkinlaista armollisuutta jos voisi löytää itseään kohtaan. Ei itseä oo mitään tarvetta koittaa pakottaa ajattelemaan positiivisesti. Mutta ehkä voisi koittaa huomata, kun alkaa katastrofiajatella tai murehtia, ja ikään ku ottaa etäisyyttä siihen, että nämä ovat tosiaan vain ajatuksia mitä mulla juuri nyt on 🤔 En tiedä, kuulostaako yhtään järkevältä 😄
 
Mä vähän härkin nyt tätä keskustelua. Jättäkää omaan arvoon.

Mun mielestä se että 'mies ei auta vaan tekee tasaveroisesti' on vaan yks uus normi josta pitää taas ressata. Meillä se on heitetty kokonaan romukoppaan ja työnjako meillä menee niin että mun tehtävä on hoitaa vauva ja miehen tehtävä on hoitaa mut. Mulla on ollu moniakin ongelmia itestä huolehtimisessa ja monet mun raskausajan huolista katos siihen että päätettiin tää työnjako. Meillä se tarkoittaa esim sitä, että kun oon väsynyt enkä jaksa antaa parastani vauvalle niin mies huolehtii että saan nukuttua jossain välissä - käytännössä siis hoitaa vauvaa. Teen sen kuitenkin sille niin helpoksi ku mahdollista, kyllä seki tankkaa mulle aina auton ja hoitaa huollot. Totta kai oon samaa mieltä kuitenki siitä mikä täälläkin tuli jo esiin että miehelle pitää kuitenki antaa mahdollisuus hoitaa vauvaa omaan tapaansa ja luoda siihen omanlaisensa suhde. Jollekki miehelle se voi tarkoittaa 50/50 hoitovastuuta vauvasta ja jollekki muille jotain muuta. Oon myös ehdottomasti sitä mieltä että äitinä olo käy työstä ja jos mies ei osallistu lapsen hoitoon niin sen pitää kuitenkin ymmärtää se kuorma mitä äitit kantaa ja osata arvostaa sitä. Mitään maagista 'näin asiat tehdään oikein' juttua ei kuitenkaan oo edes hoitovastuun jakamisessa ja aion vastakin olla onnellinen siitä kun mies 'auttaa' lastenhoidossa.

Sit ajattelen myös niin, että äitiyden ei tarvi muuttaa naista mitenkään. Hormonit tietenki saa aikaan kaikenlaista ja kyllä siitä lapsesta tulee varmaan loppuiäksi huolta, mutta ei se välttämättä muuta sitä, mistä ite tykkää ja minkälainen on. Äitinäkään ei tarvi mahtua mihinkään muottiin. Mä oon nää 4,5kk äitinä ollu tasasempi ja onnellisempi ja jaksanu paremmin, mutta silti oon myös se sama vanha kaoottinen minä joka oon aina ollu. Uskon myös että lapsesta tulee yhtä seko ku minä ja siitä tulee varmasti jossain vaiheessa sekä hauskaa että raskasta.

@Kali suosittelen tsekkaamaan oman kunnan avoimet palvelut. Meillä on esim avoin neuvola kerran viikossa, siellä voi käydä kattoon, että onko kiva työntekijä paikalla ennen ku avautuu omista asioista ja sieltä saa aina apua kaikkiin kysymyksiin mitä nousee. Sit täällä on myös avoin varhaiskasvatus, eli käytännössä pieni päiväkoti, johon voi mennä lapsen kans ja siellä voi kans saada apua ohjaajilta ja vertaistukea muilta äideiltä. Se on auki joka päivä ja sinne voi mennä pienen vauvankin kans. Sit täällä on myös varhaisen tuen ohjaaja jolta saa apua ennen ku on mitään hätää. Mun kokemus on että noissa avoimissa palveluissa ei oo juuri ruuhkaa ja työntekijät on jotenki ekstramukavia. Ehkä sitä kautta löytyis paremmin keskusteluapua jos sulla on mahdollisuus käydä niissä vähän haistelemassa, että kenelle haluaisit jutella?
 
Takaisin
Top