Kun on paha olla

[Kipuna]

Ompa paha olla. Kaikkea tapahtunut. Liikaa. Hyviä ja huonoja asioita: lapsen kuolema, monta vuotta kestänyt paperisota lapsen kuolemaan liittyen, useita muuttoja lapsiperheenä, pari ostettua omakotitaloa, töissä köyntiä, 4 syntynyttä lasta, mielenterveysongelmia. Nyt alkaa pakka hajota käsiin.

Olen kärsinyt puolivuotta eriasteisista uniongelmista. Saatan yöllä herätä ja valvoa 3 tuntia putkeen. Yhdessä vaiheesaa heräsin liian aikaisin. Töissä on ollut muutoksia ja uuden oppimista joka on kuormittanut entisestään. Kroppakin on niin tiltissä, että en pysty enää harrastamaan liikuntaa. Tai jos harrastan, niin tiedän, että unet menee kävin jo psykiatrilla, mutta ei se tuntunut tajuavan tilannettani. Tapaaminen oli ilalla ja silloin yleensä mielialani ja vireystilani kohoaa. Olen ensin itkenyt öisin unettomuutta, mutta nyt itken aamuisin ja päivälläkin välillä.

Nyt alkaa olla olo, että pitää alkaa napsia pillereitä tähän oloon. En enää helpotusta. Lapsen kuolemankin jotenkin rämmin ilman pillereitä. Kuitrnkin pelottaa, että mieliala/masennuslääkkeet (millä nimellä niitä mahdetaankin kutsua) vievät ojasta allikkoon. Tai en pääisis pillereistä enää eroon ja söisin niitä lopun elämääni.

Siksi kysyn, millaisia kokemuksia teillä on lääkkeistä, niiden aloituksesta ja mahdollisista haittavaikutuksista?

 

[Pilkki24]

Ensinnäkin otan osaa. Olet joutunut kokemaan kamalimman mitä vamhempana voi joutua kokemaan. Itselläni on lähipiirissä lapsensa menettäneitä eikä siitä kokonaan toivu koskaan, mutta jos lohduttaa niin sen kanssa oppii elämään hyvääkin elämää.

Mie suosittelen ettet aloita ainakaan SSRI lääkkeitä kovin kevyesti, sillä niihin on huomattu liittyvän pitkäaikaisia haittavaikutuksia. Itse siis kävin tuota unilääkepohdintaa lääkärin kanssa, kun olen kärsinyt ihan samasta vaivasta. Päädyin kuitenkin vielä olemaan lääkkeittä. Olin alkuun sairauslomalla ja miulla on helpotettu työvuoroja siten ettei tarvitse kääntää rytmiä laidasta laitaan.

Tuo keskellä yötä heräily on kai vaikein, koska liittyy monesti stressiin ja on kroonistunut sitä kautta. Mutta siihenkin löytyy erilaisia lääkkeitä mitä voi kokeilla. Sain tutustuttavaksi useamman eri lääkkeen, kun halusin lukea eri vaihtoehdoista silloin ennen päätöksentekoa.

Ja se liikunta voi alkuun sotkea vähän, mutta voit kokeilla jotain rentouttavampaa (reipas kävely, jooga) alkuun ja se alkaa kyllä auttamaan ajan kanssa siihen unen laatuun. Itse käytin sairausloman hyödyksi ja liikuin silloinkin, mutta kevyesti.

Suosittelen vielä käymään toisella lääkärillä, jos saisit hänet ymmärtämään mikä on tilanne. Luulen, että sie tarvitsisit pitkän sairausloman nyt alkuun (tuo itkeminen kertoo siitä ettet ole kunnossa) ja sinuna kuvailisin kunnolla kuinka väsynyt olet. Kannattaa myös harkita työterveyspsykologia, jos teillä on sellainen käytettävissä.

Mie menin viimeksi lääkärille miun kilppariseurannasta ja tämä totesi miun olevan umpistressaantunut. Vaikka vähän ärsyynnyin niin ajattelin, että tämä on minun elämäni (kiireinen, huonoilla tukiverkoilla ja erilaisia terveys- ja unettomuusongelmia) ja jotenkin minun pitää nyt alkaa aktiivisesti laskemaan stressitasoa. Olen tehnyt tänä vuonna hengitysharjoituksia ja kiinnittänyt huomiota ruokaan ja liikuntaan enemmän. En siis mitenkään pakkoliiku vaan kuuntelen kehoani, että mitä se tarvitsee. Nyt pidin esimerkiksi viikon verran taukoa salista ja tein vain kevyitä kävelylenkkejä, kun tuntui, että halusin loman alkuun levätä. Yritän useammin pysähtyä vaan hetkeen ja tuijottaa vaikka penkillä istuen jotain muuta kuin kirjaa tai puhelinta. Yllättävän pienillä teoilla olen saanut stressitasoja laskemaan. Ja siihen unettomuuteen olen yrittänyt suhtautua sillä tavalla, että nukun jos nukun. Se on ollut ehkä vaikeinta. Mutta irtipäästäminen ajatuksesta, että "nyt pitäisi nukkua" on auttanut parhaiten.

En tiedä onko tästä mitään apua, kun ei varsinaisesti vastannut kysymykseesi, mutta jos edes pientä.

 

[Rouva W]

Voisitko mahdollisesti olla burnoutissa? Kuulostaa vähän samantyyppiseltä mitä mulla oli. Sain toki nukuttua, mutta noin niinkuin muuten. Ehdottomasti pidempi sairasloma olisi tarpeen! Ja pienetkin teot edistämään omaa hyvinvointia tuo jo eron, varsinkin jos burnout on lyöny pahasti päälle.

 

[Kali]

Ensiksi otan osaa suruusi. Ihan hirveää mitä olet kokenut.

Mutta siis itse syönyt kahta eri mieliala/masennuslääkettä jo vuosia. Sivuvaikutuksina toisesta paino vähän nousi ja vaikea laihduttaa. Toisesta lääkkeestä tosin pääsin jo ns. eroon. Ja pärjännyt hyvin ilman sitä mutta kokemuksesta voin sanoa kun kerran itse oma aloitteisesti lopetin toisen lääkkeen hetkeksi että en olisi tässä nyt jos en olisi vuosia tota masennuslääkettä syönyt. Tai siis jatkanut sen syömistä.

Toinen lääke mikä mulla on niin on enemmän ahdistukseen josta epäilen etten pääse eroon koskaan.

Mutta siis jos siltä tuntuu että lääkkeet voisivat auttaa kannatan ehdottomasti puhua lääkärin kanssa! Niistä kuten sanoin on mulle ainakin ollut hyötyä todeeella paljon.

 

[emelei]

En ole ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta itselläni SNRI-lääkkeet paransivat elämänlaatua vuosiksi, PALJON. Kun elämäntilanne oli muuttunut riittävästi ja mieli oli rauhoittunut, pystyin jättämään ne pois, mutta ottaisin ne uudestaan epäröimättä käyttöön, jos niitä tarvitsisin. Pahimpina aikoina todella mikään muu ei auttanut, eli millään mindfullnessilla ja lenkkeilyllä en olisi pärjännyt, vaan ehdottomasti tarvitsin jotain lääkkeellistä tukea.

Mielialalääkkeitä on monenlaisia moniin tarpeisiin, kaikki eivät kaikilla toimi tai eivät sovi, mutta monilla ne myös voivat olla elämän pelastavia.
Minusta niitä ei kannata kategorisesti pelätä. Ei toki ottaa myöskään harkitsematta, ja jotkuthan niistä voivat aluksi pahentaa oloa ennen kuin ne alkavat toimia. On ne sillä tavalla vakava asia.

Mutta jos on todella olo, ettei oikeasti enää jaksa ja pysty, lääkkeitä kannattaa uskaltaa kokeilla, jos lääkäri niitä suosittelee. Etenkin vakavimmissa mielen ongelmissa kannattaa joskus valita se mahdollinen lääkkeen haittavaikutus ennemmin kuin henkinen kärsimys ja riutuminen vuodesta toiseen.
Parhaan hyödyn lääkkeistä saa kuulemma terapien ohella, näin se meni myös itselläni, eli ei kannata toisaalta odottaa, että pelkät pillerit korjaisivat mitään. Mutta ne voivat auttaa, ihan oikeasti. Kukaan netissä ei voi sanoa tai ennustaa, auttavatko ne sinua. Minulle ne olivat todella tärkeitä ja hyödyllisiä, jollekulle muulle turha vaiva, joillekin harvoille tulee pitkäaikaisia ongelmia. Mutta jos ne eivät koskaan toimisi, ei niitä valmistettaisi ja määrättäisi.

 

[Kipuna]

Voisitko mahdollisesti olla burnoutissa? Kuulostaa vähän samantyyppiseltä mitä mulla oli. Sain toki nukuttua, mutta noin niinkuin muuten. Ehdottomasti pidempi sairasloma olisi tarpeen! Ja pienetkin teot edistämään omaa hyvinvointia tuo jo eron, varsinkin jos burnout on lyöny pahasti päälle.

Psykiatrinen sairaanhoitaja itseasiassa totesi myistaakseni huhti-toukokuussa, että kuulostaa, että mulla on todennäköisesti uupumus en kuitenkaan halunut saikkua, kun ajattelin että kevät loma ja viimeistään kesäloma toisi helpotuksen, mutta nyt lomalla tilanne oikestaan vaan vaikeitui.

 

[Kipuna]

En ole ollut samanlaisessa tilanteessa, mutta itselläni SNRI-lääkkeet paransivat elämänlaatua vuosiksi, PALJON. Kun elämäntilanne oli muuttunut riittävästi ja mieli oli rauhoittunut, pystyin jättämään ne pois, mutta ottaisin ne uudestaan epäröimättä käyttöön, jos niitä tarvitsisin. Pahimpina aikoina todella mikään muu ei auttanut, eli millään mindfullnessilla ja lenkkeilyllä en olisi pärjännyt, vaan ehdottomasti tarvitsin jotain lääkkeellistä tukea.

Mielialalääkkeitä on monenlaisia moniin tarpeisiin, kaikki eivät kaikilla toimi tai eivät sovi, mutta monilla ne myös voivat olla elämän pelastavia.
Minusta niitä ei kannata kategorisesti pelätä. Ei toki ottaa myöskään harkitsematta, ja jotkuthan niistä voivat aluksi pahentaa oloa ennen kuin ne alkavat toimia. On ne sillä tavalla vakava asia.

Mutta jos on todella olo, ettei oikeasti enää jaksa ja pysty, lääkkeitä kannattaa uskaltaa kokeilla, jos lääkäri niitä suosittelee. Etenkin vakavimmissa mielen ongelmissa kannattaa joskus valita se mahdollinen lääkkeen haittavaikutus ennemmin kuin henkinen kärsimys ja riutuminen vuodesta toiseen.
Parhaan hyödyn lääkkeistä saa kuulemma terapien ohella, näin se meni myös itselläni, eli ei kannata toisaalta odottaa, että pelkät pillerit korjaisivat mitään. Mutta ne voivat auttaa, ihan oikeasti. Kukaan netissä ei voi sanoa tai ennustaa, auttavatko ne sinua. Minulle ne olivat todella tärkeitä ja hyödyllisiä, jollekulle muulle turha vaiva, joillekin harvoille tulee pitkäaikaisia ongelmia. Mutta jos ne eivät koskaan toimisi, ei niitä valmistettaisi ja määrättäisi.

Nyt alkaa tosiaan tuntua, että tää 5,5v kärsimys saisi alkaa riittää. Päivästä toiseen sinnittelyä ja kärvistelyä ja tuntuu, että elämä valuu ohi. On kokeiltu joogaa, lenkkeilyä, meditointia ja kävin 3 vuotta Kelaterapiaakin.

Pelottaa vain varsinkin ne aloitusoireet, kun meidän koira aloitti SNRI-lääkityksen, niin se oli varmaan ekat pari kuukautta ihan zombi

 

[Vargynja]

Ompa paha olla. Kaikkea tapahtunut. Liikaa. Hyviä ja huonoja asioita: lapsen kuolema, monta vuotta kestänyt paperisota lapsen kuolemaan liittyen, useita muuttoja lapsiperheenä, pari ostettua omakotitaloa, töissä köyntiä, 4 syntynyttä lasta, mielenterveysongelmia. Nyt alkaa pakka hajota käsiin.

Olen kärsinyt puolivuotta eriasteisista uniongelmista. Saatan yöllä herätä ja valvoa 3 tuntia putkeen. Yhdessä vaiheesaa heräsin liian aikaisin. Töissä on ollut muutoksia ja uuden oppimista joka on kuormittanut entisestään. Kroppakin on niin tiltissä, että en pysty enää harrastamaan liikuntaa. Tai jos harrastan, niin tiedän, että unet menee kävin jo psykiatrilla, mutta ei se tuntunut tajuavan tilannettani. Tapaaminen oli ilalla ja silloin yleensä mielialani ja vireystilani kohoaa. Olen ensin itkenyt öisin unettomuutta, mutta nyt itken aamuisin ja päivälläkin välillä.

Nyt alkaa olla olo, että pitää alkaa napsia pillereitä tähän oloon. En enää helpotusta. Lapsen kuolemankin jotenkin rämmin ilman pillereitä. Kuitrnkin pelottaa, että mieliala/masennuslääkkeet (millä nimellä niitä mahdetaankin kutsua) vievät ojasta allikkoon. Tai en pääisis pillereistä enää eroon ja söisin niitä lopun elämääni.

Siksi kysyn, millaisia kokemuksia teillä on lääkkeistä, niiden aloituksesta ja mahdollisista haittavaikutuksista?

Ensinnäkin otan osaa. Olet kohdannut suurimman surun, mitä vanhemmalle voin kuvitella. Ja muutenkin kuulostaa tosiaan siltä, että sinulla on todella paljon mielenpäällä. Ei siis mikään ihme, jos on paha olla! Se on vain luonnollista kaiken kokemasi jälkeen ja kaiken keskellä.

Itselläni on ollut pitkään käytössä lääkitys, joka auttaa ahdistukseen ja univaikeuksiin. Kuopusta odottaessa sain laskettua sen annoksen minimiin. (Tai voisihan pillerin teoriassa puolittaa, käytännössä se on hankalaa). En tiedä joudunko syömään sitä koko ikäni, sillä en saa unta ilman. Mutta en tiedä miten olisin jaksanut ilman sitä pahimmat ajat. Ei se korjannut ongelmia, mutta se kannatteli niin että selvisin ja tuki psykoterapiassa käyntiä (3v kelaterapia täällä myös käytynä).

En pelkäisi lääkkeitä liiaksi, mutta en myöskään odottaisi niiden korjaavan kaikkea. Ne voi parantaa oloa ja auttaa jaksamaan, mutta keskustelutuki sen lisäksi on monille tarpeen. Ehkä sinun siis kannattaa vielä mennä keskustelemaan ainakin jollekin asiantuntijalle, ellei sama psykiatri tunnu hyvältä.

Tosi paljon voimia! Toipuminen vie aikaa ja tapahtuu pienin askelin, mutta se on kuitenkin mahdollista.

 

[Pilkki24]

Psykiatrinen sairaanhoitaja itseasiassa totesi myistaakseni huhti-toukokuussa, että kuulostaa, että mulla on todennäköisesti uupumus en kuitenkaan halunut saikkua, kun ajattelin että kevät loma ja viimeistään kesäloma toisi helpotuksen, mutta nyt lomalla tilanne oikestaan vaan vaikeitui.

Monesti sitä sinnittelee ja sitten lomalla päästää irti siitä. Miulla ainakin on välillä lomat olleet uupumuksen kanssa sellaisia kamelinselän katkeamiskohtia.

 

[Kipuna]

Monesti sitä sinnittelee ja sitten lomalla päästää irti siitä. Miulla ainakin on välillä lomat olleet uupumuksen kanssa sellaisia kamelinselän katkeamiskohtia.

Voi ei, onpa ikävä kuulla. Se on kyl tosi harmi, kun kesäloma menee potiessa huonoa oloa. Ehkä itselläkin tämä loma sitten vaikutti oloon. Kahteen viikkoon en ole oikein voinut tehdä mitään lomajuttuja, kun jaksaminen on niin heikkoa

 

[Aaltokukka]

Monesti sitä sinnittelee ja sitten lomalla päästää irti siitä. Miulla ainakin on välillä lomat olleet uupumuksen kanssa sellaisia kamelinselän katkeamiskohtia.

Kamelinselkä-efekti on tuttu mullekkin, niin monet lomat olen vain nukkunut ja yrittänyt kerätä voimia jaksaaseni loman jälkeen palata arkeen. Ei sen niin pitäisi kenenkään osalta olla ...

 

[Pilkki24]

Voi ei, onpa ikävä kuulla. Se on kyl tosi harmi, kun kesäloma menee potiessa huonoa oloa. Ehkä itselläkin tämä loma sitten vaikutti oloon. Kahteen viikkoon en ole oikein voinut tehdä mitään lomajuttuja, kun jaksaminen on niin heikkoa

Miulla on nyt ollut uupumus aika hyvin hanskassa, kun olen nukkunut paremmin (tänä yönä ei uni tullut, mutta yleisesti olen saanut sen 6-8h yössä unta). Silti tämäkin loma tuntuu hupenevan liian nopeasti ja edelleen on sellainen stressaantunut olo. Mie otin lomaa kuntosalistakin viikoksi ja harrastin vain kevyttä liikuntaa. Ja pakotin perheeni reissuun, koska en kestä nähdä pesukonetta ja kaikkia keskeneräisiä projekteja kotona.

Aika ajoin olen kuitenkin käynyt siellä uupumuksen partaalla pahastikin etenkin tuon unettomuuden suhteen. Siihen on osalta vaikuttaneet hormonit ja osaltaan ihan vaan oma mielenmaisema. Meillä on ollut tässä useampia ikäviä sattumuksia jonossa ja kyllä ne vaikuttavat uniin ja ajatuksiin elämästä. Olen kuitenkin oppinut, että sinne synkkyyteen vajoaminen tai synkkiin tulevaisuudenkuviin hukkuminen pahentaa tilannetta. On ollut pakko opetella aktiivisesti tyrmäämään sitä ikäviin ajatuksiin vajoamista ja ottamaan vähän rennommin. Esimerkiksi nykyään miulla on ihan järkyttävät pms-oireet ja sen alhon alkaessa olen varma ettei mies rakasta ja tulee tapahtumaan vain pahoja asioita. Sitten muistutan, että ne on ne hormonit, jotka nyt puhuvat. Päätän rämpiä läpi niiden surkeiden päivien ja sitten aina helpottaa. Niinä päivinä vaan pysähdyn useammin hengittelemään ja kuuntelemaan vaikka lehtien havinaa tai katselemaan linnun lentoa (mitä siellä näkökentässä nyt näkyy).

Ja nyt taas! Miulla alkaa ensimmäiset pms olot olla pahimmillaan ja mies alkoi reissussa valittamaan loman kulusta, meidän tämän hetkisessä majapaikassa ei ole ilmastointia enkä ole nukkunut kuin kaksi tuntia (parvekkeen ovikin on jumissa) eli olo on huikea... itkin viime yönä, varasin ilmastoidun hotellin ja käskin miestä olla valittamatta loppulomana, koska minä en aio lähteä kotiin aiemmin pyörittämään sitä s**ta*an pesukonetta. Että miulla ei liikaa lomaa ole ja haluan nyt edes hetkeksi pois kotoa kaiken tämän uupumuksen keskellä. Tänään ei varmaan kummoisia tehdä näillä unilla, mutta mitä sitten. Nyt olen lomalla ja ratkaissut pahimmat ongelmat. Eli kiukku ja itku on muutettu toiminnaksi ja hengitelty syvään ja mietitty että mitä sitten jos en nuku. Vuorotyöläisenä olen ennenkin ollut nukkumatta.

 

[Pingviiniemo]

Ompa paha olla. Kaikkea tapahtunut. Liikaa. Hyviä ja huonoja asioita: lapsen kuolema, monta vuotta kestänyt paperisota lapsen kuolemaan liittyen, useita muuttoja lapsiperheenä, pari ostettua omakotitaloa, töissä köyntiä, 4 syntynyttä lasta, mielenterveysongelmia. Nyt alkaa pakka hajota käsiin.

Olen kärsinyt puolivuotta eriasteisista uniongelmista. Saatan yöllä herätä ja valvoa 3 tuntia putkeen. Yhdessä vaiheesaa heräsin liian aikaisin. Töissä on ollut muutoksia ja uuden oppimista joka on kuormittanut entisestään. Kroppakin on niin tiltissä, että en pysty enää harrastamaan liikuntaa. Tai jos harrastan, niin tiedän, että unet menee kävin jo psykiatrilla, mutta ei se tuntunut tajuavan tilannettani. Tapaaminen oli ilalla ja silloin yleensä mielialani ja vireystilani kohoaa. Olen ensin itkenyt öisin unettomuutta, mutta nyt itken aamuisin ja päivälläkin välillä.

Nyt alkaa olla olo, että pitää alkaa napsia pillereitä tähän oloon. En enää helpotusta. Lapsen kuolemankin jotenkin rämmin ilman pillereitä. Kuitrnkin pelottaa, että mieliala/masennuslääkkeet (millä nimellä niitä mahdetaankin kutsua) vievät ojasta allikkoon. Tai en pääisis pillereistä enää eroon ja söisin niitä lopun elämääni.

Siksi kysyn, millaisia kokemuksia teillä on lääkkeistä, niiden aloituksesta ja mahdollisista haittavaikutuksista?

Olet kyllä joutunut kokea sen kauheimman mitä ihminen voi kokea! Olen pahoillani.

Itsellä mielialalääkkeet muutti elämää niin, että yhtäkkiä näin kaikessa väriä ja kauneutta ja askeleet tuntui kevyemmillä. Missään nimessä en muuttunut zombiksi. Psykoterapia olisi erittäin tärkeä lisä lääkityksen rinnalle jos sitä vaihtoehtoa miettii, koska asioiden käsitteleminen yhtäaikaa lääkityksen kanssa parantaa lopputulosta merkittävästi.

Oman kokemuksen pohjalta lääkitys ei välttämättä auta riittävästi ilman terapiaa. Aivoja pitää uudelleen ohjelmoida käsittelemään ahdistusta, pelkotiloja ja negatiivisia tunteita.

Liian moni jätetään lääkkeiden varaan, vaikka se psykoterapia voi olla monille todella tärkeä toinen puoli joka parantaa vointia.

Toki lääkkeet on silloin ensisijainen jos psykoterapiaa ei ole saatavilla/vaikea saada ja olo on semmoinen että on kokoajan vaikea olla. Silloin kannattaa lähteä kokeilemaan.

Itsellä lääkkeet on kyllä pelastaneet elämän, kun vain löydettiin se oikea annostus.

 

[Selah]

Siksi kysyn, millaisia kokemuksia teillä on lääkkeistä, niiden aloituksesta ja mahdollisista haittavaikutuksista?

En edes tiedä mitä tilanteeseesi kommentoin kuin että olen pahoillani

Omaa kokemusta voin jakaa.. Elämä on ollut ihan järkyttävän vaihteleva, alkaen n. 20:stä muutosta viimeisen 14v aikana, ja sen myötä itsellä oli aivan ylitsepääsemättömän tuntuisia ongelmia ja uniongelmat tekivät jaksamisesta vielä kauheampaa. Kokeilin eri lääkityksiä, vaikka en myöskään olisi halunnut, mies painosti kun elämä alkoi mennä niin vaikeaksi. Monesta tuntuu ettei niistä ollut edes apua kunnes löysin itselle sopivan, Escitalopram, niin se auttoi niinkin pienenä määränä kun 2,5mg(pienin pilleri puolikkaana). Olen sen kolmesti nyt lopettanut 6-12kk jakson jälkeen kun olo on kohentunut niin paljon että tuntuu tyhmältä niitä syödä! Lääkitys oli niin tarpeellinen että sai oikeaa näkökulmaa ja pystyi tekemään järkeviä valintoja elämässä ja siten pääsemään pois sieltä kuopasta. Olen aina ottanut vain hyvin pieniä määriä, ja aloittanut/lopettanut hyvin hitaasti, puoli tablettia joka toinen päivä. (Nostanut kyllä aluksi kohti kokonaista tablettia päivässä, ja sitten oireiden helpotettua laskenut puolikkaaseen päivittäin).

Raskauden ja imetyksen aikana en ainakaan halunnut käyttää vaikka olo oli vaikea. Kävin terapiassa, vaikka se ei lopulta auttanut. Terapia antoi vain tarpeeksi toivoa pääsemään sen jakson yli, enkä sitten palannutkaan lääkitykselle edes imetyksen jälkeen, koska seuraava toiveissa. Mutta silti sanon, että aikaisemmat lääkitysjaksot auttoivat opettelemaan löytämään keinoja epätoivoisissa tilanteissa, joita pysryn jo jossain määrin suorittamaan ilman lääkitystäkin.

 

[Kipuna]

En edes tiedä mitä tilanteeseesi kommentoin kuin että olen pahoillani

Omaa kokemusta voin jakaa.. Elämä on ollut ihan järkyttävän vaihteleva, alkaen n. 20:stä muutosta viimeisen 14v aikana, ja sen myötä itsellä oli aivan ylitsepääsemättömän tuntuisia ongelmia ja uniongelmat tekivät jaksamisesta vielä kauheampaa. Kokeilin eri lääkityksiä, vaikka en myöskään olisi halunnut, mies painosti kun elämä alkoi mennä niin vaikeaksi. Monesta tuntuu ettei niistä ollut edes apua kunnes löysin itselle sopivan, Escitalopram, niin se auttoi niinkin pienenä määränä kun 2,5mg(pienin pilleri puolikkaana). Olen sen kolmesti nyt lopettanut 6-12kk jakson jälkeen kun olo on kohentunut niin paljon että tuntuu tyhmältä niitä syödä! Lääkitys oli niin tarpeellinen että sai oikeaa näkökulmaa ja pystyi tekemään järkeviä valintoja elämässä ja siten pääsemään pois sieltä kuopasta. Olen aina ottanut vain hyvin pieniä määriä, ja aloittanut/lopettanut hyvin hitaasti, puoli tablettia joka toinen päivä. (Nostanut kyllä aluksi kohti kokonaista tablettia päivässä, ja sitten oireiden helpotettua laskenut puolikkaaseen päivittäin).

Raskauden ja imetyksen aikana en ainakaan halunnut käyttää vaikka olo oli vaikea. Kävin terapiassa, vaikka se ei lopulta auttanut. Terapia antoi vain tarpeeksi toivoa pääsemään sen jakson yli, enkä sitten palannutkaan lääkitykselle edes imetyksen jälkeen, koska seuraava toiveissa. Mutta silti sanon, että aikaisemmat lääkitysjaksot auttoivat opettelemaan löytämään keinoja epätoivoisissa tilanteissa, joita pysryn jo jossain määrin suorittamaan ilman lääkitystäkin.

Kiitos kommentista! Tuollaista tosi pientä annosta voisin minäkin kokeilla. Itseasiassa minulla nyt määrättiin unilääkkeeksi mirtatsapiinia, kun valvoin tällä viikolla yöllä 4h putkeen se on siis masennualääke, mutta pieninä annoksina (minulla 1/4tbl iltaisin) se unettaa. Kokemus tästä pilleristä on ollut myönteinen, joten voisin tarvittaeassa kokeilla jotain muutakin nappulaa

 

[Voikukkia]

Onko täällä muita stressiin/ahdistukseen/murehtimiseen/liioitteluun taipuvaisia? Mulla siis tulee välillä tämmösiä kausia, kun mä huomaan jotenkin tosi voimakkaasti tuntevan ahdistusta ja stressiä sellaista asioista, josta joku muu ei todennäköisesti hirveästi olkiaan hetkauttaisi. Asiat siis aivan hirveän isot mittasuhteet mielessä ja jopa itsekin huomaa jälkikäteen, että kylläpä meni taas tunteisiin ja aivan turhasta, eikä ollutkaan niin paha juttu kuin ensin tunsin ja ajattelin. Tietysti, kun tämä sattuu usein, niin osaa joskus jo miettiä etukäteen, että onkohan mahdollista, että nyt taas liioittelen ja reagoin voimakkaasti, mutta vähän liian usein sitä uskoo niin sokeasti sitä omaa tunnetilaa ja ajatusta jostakin. Tää siis vaan aiheuttaa ihan turhaa kärsimystä itselle ja jopa häpeää, kun ei tiedä näkyykö se käytöksessä ulospäin. Varmaan jollain tavalla. Käyn siis terapiassa, mutta ehkä kaipaisin vertaista, onko muilla tämmöistä taipumusta..

 

[Kali]

Onko täällä muita stressiin/ahdistukseen/murehtimiseen/liioitteluun taipuvaisia? Mulla siis tulee välillä tämmösiä kausia, kun mä huomaan jotenkin tosi voimakkaasti tuntevan ahdistusta ja stressiä sellaista asioista, josta joku muu ei todennäköisesti hirveästi olkiaan hetkauttaisi. Asiat siis aivan hirveän isot mittasuhteet mielessä ja jopa itsekin huomaa jälkikäteen, että kylläpä meni taas tunteisiin ja aivan turhasta, eikä ollutkaan niin paha juttu kuin ensin tunsin ja ajattelin. Tietysti, kun tämä sattuu usein, niin osaa joskus jo miettiä etukäteen, että onkohan mahdollista, että nyt taas liioittelen ja reagoin voimakkaasti, mutta vähän liian usein sitä uskoo niin sokeasti sitä omaa tunnetilaa ja ajatusta jostakin. Tää siis vaan aiheuttaa ihan turhaa kärsimystä itselle. Käyn siis terapiassa, mutta ehkä kaipaisin vertaista, onko muilla tämmöistä taipumusta..

Mulla on kyllä samanlaista taipumusta stressata kaikesta välillä ainakin aivan liikaa. Etä osaan samaistua tohon mitä kirjoitit. Ja sitten ylianalysoida asioita ja sitten tulee usein päädyttyä siihen negatiivisimpaan lopputulokseen ylianalysoinnilla. Ja ahdistaa itseä usein myös. On kyllä tohon ahdistukseen ihan lääkekin.

 

[Yrttiteetä tekisi mieli]

Onko täällä muita stressiin/ahdistukseen/murehtimiseen/liioitteluun taipuvaisia? Mulla siis tulee välillä tämmösiä kausia, kun mä huomaan jotenkin tosi voimakkaasti tuntevan ahdistusta ja stressiä sellaista asioista, josta joku muu ei todennäköisesti hirveästi olkiaan hetkauttaisi. Asiat siis aivan hirveän isot mittasuhteet mielessä ja jopa itsekin huomaa jälkikäteen, että kylläpä meni taas tunteisiin ja aivan turhasta, eikä ollutkaan niin paha juttu kuin ensin tunsin ja ajattelin. Tietysti, kun tämä sattuu usein, niin osaa joskus jo miettiä etukäteen, että onkohan mahdollista, että nyt taas liioittelen ja reagoin voimakkaasti, mutta vähän liian usein sitä uskoo niin sokeasti sitä omaa tunnetilaa ja ajatusta jostakin. Tää siis vaan aiheuttaa ihan turhaa kärsimystä itselle ja jopa häpeää, kun ei tiedä näkyykö se käytöksessä ulospäin. Varmaan jollain tavalla. Käyn siis terapiassa, mutta ehkä kaipaisin vertaista, onko muilla tämmöistä taipumusta..

Täällä myös yksi ikistressaaja ja herkkä reagoija! En tykkää käyttää termiä erityisherkkä koska olen huomannut että nahkani on myös ajan kuluessa paksuuntunut asioille jotka aiemmin tuntuivat tosi epämiellyttäviltä, mutta siihen liittyviä piirteitä kyllä löytyy. Ahdistus on mukana kuvioissa välillä ja saattaa päälle sattuessaan tuntua sietämättömältä, mutta välillä myös häviää kokonaan, pitkiksikin ajoiksi. Tuttu tunne tuo että jälkikäteen ihmettelee miksiköhän ajattelen aika neutraalina tai korkeintaan hieman epämiellyttävänä tätä asiaa, johon liittyen viime yönä kirosin katkerasti että olenkaan taas ajanut itseni näin ylitsepääsemättömältä tuntuvaan tilanteeseen. Kai se resilienssi vaan vaihtelee tosi paljon tunnetilan/väsymyksen asteen mukaan.

 

[Kali]

Mulla kyllä nyt viimeisimmän keskenmenneen jälkeen taas masennukseksi ihan olo muuttumassa, ekaa kertaa näin paha olo sitten varmaan vuoden 2019 jolloin olin todella synkissä vesissä... Varsinkaan kun en saa omalta äidiltä edes sympatiaa tästä. Hehkuttaa vaan siskon raskautta joka tuntuu suoranaisesti vittuilulta tässä vaiheessa. Ei esimerkiksi kommentoinut mitään kun viikonloppuna kerroin että raskaus meni neljännen kerran kesken. Alkoi vain selittää omia asioitaan ja jotain siskosta. Muutkin läheiset ihmettelee miksen pidä yhteyttä siskoon. Muut eivät siis tiedä vielä hänen raskaudestaan kuin minä ja äitini. Joten kivaa kuunnella kun en voi todellista syytä selittää heille ja ei ole minun asiani sitä heille kertoa. Kun ihmettelevät siis esimerkiksi kun kerroin sormuksesta isäni oli että mitäs mun sisko sano ja kerroin ette olla pariin kuukauteen missään tekemisissä oltu.

Ja siis ei mua sinänsä sisko masenna vaan ne läheisten reaktiot kun en ole tekemisissä. Ja se eniten masentaa kun neljäs keskenmennyt. Tuntuu vaan siltä kuin taistelisi taistelua jonka kohtalo on että häviän sen. En tiedä kuinka kauan tätä enään jaksaa ja onko mitään järkeä yrittää enään edes. Vaikka välillä on ajatuksia että joo kyllä jaksaa mutta nopeasti ajatukset kääntyvät sen puolelle että ei ole yhtään mitään järkeä.

Pitäisi varmaan hyväksyä että meidän kohtalo ei ole saada lapsia.

 

[Vargynja]

Niin kovin toivoisin osaavani sanoa lohdun sanoja @Kali . Niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän, mutta lähetän ainakin paljon voimia. On niin kovin epäreilua, kun raskaus menee kesken kerta toisensa jälkeen eikä ihme, jos se saa masentumaan. Ehkä ainakin tauko yrityksestä voi tehdä hyvää. Voi miettiä rauhassa, haluaako vielä yrittää vai onko se liian repivää.