Eroajatukset ja epärealistiset pelot

[Olive]

Rohkaisevia sanoja eroa miettivälle?

Viimeiset kuukaudet on ollut vaikeita suhteessa, ja nyt kun vihdoin alkoi tuntua paremmalta, sain selville asioita jotka veti taas maton jalkojen alta. Vielä en ole asiaa ottanut esille, mutta tämä tuntuu olevan nyt ns. viimeinen niitti.

Yksi yhteinen lapsi, yhteinen talo joka on osin remontin keskellä. Vaikea lähtökohta siis jo taloudellisesti esim lähteä myymään tätä ns kesken.

Pohdin käytännön asioita: minne muuttaa, miten lapsen ”jakaminen” (puoliso on välillä pitkään töissä ja työreissuilla, voi olla vaikeaa jakaa ennalta päiviä). Taloudellisesti varmasti pärjään, ja luulen että stressikin vähenisi kun tarvii siivota vain omat ja lapsen sotkut. Huushollia kun pyörittää pääsääntöisesti minä, niin ei kauheasti muutu kotitöiden määräkään.

Sitten on pelkoja, aiheettomia todennäköisesti, mutta olen yliajattelija ja mietin tällaisia asioita ihan liikaa ja usein turhaan. Esim lapsen rahat/lapsilisät. Puoliso sijoittanut lapsen varoja (lahjoja ja lapsilisät), lapsella on oma tili kyllä ja oma osakesäästötili, mutta osa lapsen varoista on puolison arvo-osuustilin kautta rahastoissa. En sinänsä pelkää että puoliso ”veisi” lapsen varat, koska lapsi on hänelle kaikki kaikessa ja haluaa hänelle hyvät lähtökohdat elämään, mutta kuten sanoin, olen sellainen ihminen että yliajattelen aivan kaiken. Pelkään myös että puoliso katkeroituu minulle ja ”kostaa” sen jotenkin lapselle. Tämäkin huoli todennäköisesti aiheeton. Onko muilla ollut tällaisia pelkoja, jotka on eron jälkeen osoittautuneet aivan turhiksi?

Koko ero tuntuu niin vaikealta ajatukselta, mutta musta tuntuu että kohta ei ole enää vaihtoehtoja. Terapiassa käyty, sellainen olo että mä olen ainoa joka tässä enää yrittää, puolisolla vaikeampaa analysoida ja muuttaa omaa käytöstään. Mulla on myös tosi epäonnistunut olo, oon itse kasvanut ydinperheessä enkä tunne oikein ketään ero/uusperheissä kasvaneita, joten on tosi vaikea päästää irti ydinperheen ajatuksesta. Haluaisin myös vielä ainakin yhden lapsen

Ajatuksia, vinkkejä, vertaistukea?

 

[Pikkupikkupikkunen]

En oo eronnut, mutta ymmärrän tosi hyvin ton ajatuksen ydinperheen luopumisesta. Varmasti vaikeaa eniten sinulle itselle. Lapsi kyllä tulee sopeutumaan. Vanha klisee pätee tässäkin, lapselle on todellakin parempi että on kaksi onnellista kotia, kuin yksi onneton. Teidän lapsi on vielä niin pieni, et hänhän ei tule muistamaan aikaa kun ootte ollut yhdessä. Hänelle toi tulee aina olemaan normi tilanne.

Suosittelen kaikkia eroavia käydä selvittämässä asiat lastenvalvojan kanssa. Voi auttaa, että joku ulkopuolinen on mukana kun sovitaan kaikista käytännön asioista. Varsinkin jos sua mietityttää noi lapsen jakamiseen liittyvät asiat, saattaisi lastenvalvojasta olla apua.

Suosittelen myös jonkinlaista vertaistukea. Eroaminen lapsiperheessä on kyllä niin yleistä, että sitä luulisi löytyvän. Meillä päin järjestetään ainakin jotain ihan tapaamisia/ tyyliin neuvolassa, MLL, koulu/päiväkoti. Tai sit kuuntele vaikka jotain podcastia aiheesta. Ainakin heibabylla on muistaakseni montakin ero aiheista jaksoa. Niissä puhutaan paljon ihan käytännön asioita.

Tsemppiä. Eroaminen ei oo sun epäonnistumista ja sit jos tuntuu siltä kun tilanne rauhoittuu, niin sen seuraavan lapsenhan voi saada myös itsellisesti.

 

[Pikkupikkupikkunen]

Oho piti muokata edellistä, mut tuli vahingossa uusi viesti.

Olisin vaan jatkanut et pelot kaikenlaiset kuulostaa tosi normaalilta. Ihan varmasti noin uuden tilanteen edessä mietityttää ja pelottaa monikin asia. Varmasti tuutte selviämään kaikesta.

 

[Olive]

Kiitos tsempeistä Kyllähän sen tietää, etten halua tässä kodissa lasta kasvattaa… Mutta se on silti tosi vaikeaa.

Lavalla käynti on kyllä hyvä idea ja mielestäni meidän kaupungissa on myös joku eroryhmä, jota ”mainostetaan” myös neuvolan ilmoitustaululla.

Hei Baby onkin ollut kovassa kuuntelussa, etenkin Vivianin avioerojaksoa olen kuunnellut moneen otteeseen (vaikkei naimisissa ollakaan, mutta siinä ei puhuta siitä varsinaisesti), ja myös muita eroon liittyviä jaksoja.

Itsellinen hankkiminen on kyllä tiedossa, mutta toki mieluiten haluaisin myös puolison ja lapsen hänen kanssaan.

 

[Pilkki24]

Mie oon läpikäynyt vain eron ilman lapsia, mutta kyllä sitä aikanaan viivästytti vahvasti jumittuminen päässäni noihin taloudellisiin kuvioihin. Hävisin lopulta erossa rahallisesti paljon, mutta itselleni oli tärkeintä tehdä ero reilusti ja se raha oli lopulta pieni hinta omasta onnesta.

Jos teidän yhteiselosta ei tule mitään, vaikka kuinka yritätte niin sopuisa ero voi olla lopulta parempi lapselle kuin riitaisa yhteiselo.
Totta kai sopuisa ydinperhe on lapsen kannalta paras ratkaisu, mutta jos sitä ei voi saada niin silloin pitää miettiä mikä on paras ratkaisu sen hetkisessä tilanteessa.

Valitaanhan me muutkin parhaat ratkaisut omien resurssiemme emmekä absoluuttisen parhaan mukaan. Ei siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa vaan keskittää ne omat voimat tekemään parhaansa niillä korteilla mitä on. Se riittää.

Eikä se ero ole epäonnistuminen. Jos te kaksi ette toimi yhdessä niin on onnistuminen valita toisin, kun ymmärtää, että yhteiselosta tulee kaikille vain pahaa mieltä. Sinä varmasti tiedät itse parhaiten tarvitseeko teidän erota vai ei. Lähipiiristä voi monesti tulla kommentteja ettei muka ole tarpeeksi hyvää syytä erota (miulle jopa eräs kaveri kehtasi melkein suuttua erosta), mutta eivät he elä teidän suhteessa vaan sinä. Eikä ulkopuolisille koskaan kuitenkaan kerrota ihan kaikkea eli pitää vain luottaa ihmisten omaan arviokykyyn voivatko he elää jonkun kanssa yhdessä. Ja eroavan pitää luottaa itseensä ja omaan arviokykyynsä eikä välittää liikaa muiden mielipiteistä.

Hirveästi voimia rankkaan tilanteeseen päädyit mihin ratkaisuun tahansa! Se on joka tapauksessa varmasti se paras sinun ja lapsenne kannalta.

 

[Olive]

Mie oon läpikäynyt vain eron ilman lapsia, mutta kyllä sitä aikanaan viivästytti vahvasti jumittuminen päässäni noihin taloudellisiin kuvioihin. Hävisin lopulta erossa rahallisesti paljon, mutta itselleni oli tärkeintä tehdä ero reilusti ja se raha oli lopulta pieni hinta omasta onnesta.

Jos teidän yhteiselosta ei tule mitään, vaikka kuinka yritätte niin sopuisa ero voi olla lopulta parempi lapselle kuin riitaisa yhteiselo.
Totta kai sopuisa ydinperhe on lapsen kannalta paras ratkaisu, mutta jos sitä ei voi saada niin silloin pitää miettiä mikä on paras ratkaisu sen hetkisessä tilanteessa.

Valitaanhan me muutkin parhaat ratkaisut omien resurssiemme emmekä absoluuttisen parhaan mukaan. Ei siitä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa vaan keskittää ne omat voimat tekemään parhaansa niillä korteilla mitä on. Se riittää.

Eikä se ero ole epäonnistuminen. Jos te kaksi ette toimi yhdessä niin on onnistuminen valita toisin, kun ymmärtää, että yhteiselosta tulee kaikille vain pahaa mieltä. Sinä varmasti tiedät itse parhaiten tarvitseeko teidän erota vai ei. Lähipiiristä voi monesti tulla kommentteja ettei muka ole tarpeeksi hyvää syytä erota (miulle jopa eräs kaveri kehtasi melkein suuttua erosta), mutta eivät he elä teidän suhteessa vaan sinä. Eikä ulkopuolisille koskaan kuitenkaan kerrota ihan kaikkea eli pitää vain luottaa ihmisten omaan arviokykyyn voivatko he elää jonkun kanssa yhdessä. Ja eroavan pitää luottaa itseensä ja omaan arviokykyynsä eikä välittää liikaa muiden mielipiteistä.

Hirveästi voimia rankkaan tilanteeseen päädyit mihin ratkaisuun tahansa! Se on joka tapauksessa varmasti se paras sinun ja lapsenne kannalta.

Tuota talouspuolta itsekin olen miettinyt, että joo, takkiin todennäköisesti tulee joka tapauksessa, mutta toki koitan jossain määrin pitää puoleni siinä asiassa. Mutta en ala vaatimaan mitään 100% tasajakoa, koska se on vain haastavaa.

Toivon, että sopuisa ero on mahdollinen, mutta puolison reaktio huolettaa. Toivon, että hän tajuaa, että lapsen vuoksi meidän olisi tärkeä pitää välille hyvinä ja asiallisina.

 

[Pilkki24]

Onko teidän mahdollista ottaa eroasia esiin siellä terapiassa? Jos pystyisitte kolmannen osapuolen johdolla käymään asiaa läpi vähän neutraalimmin? Ja onko eroasia ollut millään tasolla esillä tähän mennessä teidän puheissa? Ei ole pakko vastata, mutta enemmän tarkoitan, että jos pelottaa niin voithan terapiassa avata päätä sille erokeskustelulle, jos se sujuisi sopuisammin?

 

[Olive]

Onko teidän mahdollista ottaa eroasia esiin siellä terapiassa? Jos pystyisitte kolmannen osapuolen johdolla käymään asiaa läpi vähän neutraalimmin? Ja onko eroasia ollut millään tasolla esillä tähän mennessä teidän puheissa? Ei ole pakko vastata, mutta enemmän tarkoitan, että jos pelottaa niin voithan terapiassa avata päätä sille erokeskustelulle, jos se sujuisi sopuisammin?

Emme ole enää käyneet terapiassa, koska terapeutti tuntui lähinnä hymistelevän ja olemaan tosi pintapuoleinen. Sovittiin että katsotaan hetki ilman, puoliso ei ole ollut terapiassa muutenkaan kovin aktiivinen tai osallistuva. Ei viitsisi uutta terapeuttia alkaa etsimään vaan tämän eron takia. Tai toki jotkut käy terapiassa yhdessä myös eron jälkeen. Jotenkin en vaan jaksaisi sitä, kun itse pitää olla siinä se aktiivinen osapuoli ja tunnelma on autossa jotenkin kiusaantunut ennen ja jälkeen, kun käsitellyt asiat on olleet niin pintapuoleisia ainakin puolison puolelta, ja asiat jääneet vaan leijumaan ilmaan.

Syksyllä nostin eroa esiin kun sanoin että me tarvitaan ammattiapua jos halutaan selvitä. Nyt tän vuoden puolella ei ole asiasta puhuttu.

 

[Pilkki24]

Emme ole enää käyneet terapiassa, koska terapeutti tuntui lähinnä hymistelevän ja olemaan tosi pintapuoleinen. Sovittiin että katsotaan hetki ilman, puoliso ei ole ollut terapiassa muutenkaan kovin aktiivinen tai osallistuva. Ei viitsisi uutta terapeuttia alkaa etsimään vaan tämän eron takia. Tai toki jotkut käy terapiassa yhdessä myös eron jälkeen. Jotenkin en vaan jaksaisi sitä, kun itse pitää olla siinä se aktiivinen osapuoli ja tunnelma on autossa jotenkin kiusaantunut ennen ja jälkeen, kun käsitellyt asiat on olleet niin pintapuoleisia ainakin puolison puolelta, ja asiat jääneet vaan leijumaan ilmaan.

Syksyllä nostin eroa esiin kun sanoin että me tarvitaan ammattiapua jos halutaan selvitä. Nyt tän vuoden puolella ei ole asiasta puhuttu.

Voithan ottaa puheeksi eron sitä kautta, että kysyt mitä hän on miettinyt asian tiimoilta. Että onnistuisitteko eroamaan asiallisesti, jos ette saa asioita järjestymään. Kun puhuisitte käytännön tasolla mahdollisesta erosta ensin niin se ei tulisi yllätyksenä.

 

[Olive]

Voithan ottaa puheeksi eron sitä kautta, että kysyt mitä hän on miettinyt asian tiimoilta. Että onnistuisitteko eroamaan asiallisesti, jos ette saa asioita järjestymään. Kun puhuisitte käytännön tasolla mahdollisesta erosta ensin niin se ei tulisi yllätyksenä.

Niin, se on yksi kulma.

Tähän erokeskusteluun liittyy tosiaan myös se, että sain selville miehen viestitelleen toisen naisen kanssa seksuaalissävytteisiä viestejä. Olen epäillyt asiaa jo syksystä asti, kysynytkin vähän ohimennen aiemmin (saamatta rehellistä vastausta), mutta sain vahvistuksen. Jotenkin ajattelen, että jos mies ymmärtää, että tämä hänen tekonsa on syy eroon, olisi ero jotenkin sopuisampi, ts. mies ei voisi syyttää minua siitä etten ole yrittänyt tms. Mutta todennäköisesti syyttää silti.

Toki tuon keskustelun voi silti aloittaa tuolta näkökulmalta, koska viimeiset pari viikkoa on ollut aika nihkeitä muutenkin, olen yrittänyt keskustella pariin otteeseen, mutta puoliso ei halua puhua.

 

[Pilkki24]

Niin, se on yksi kulma.

Tähän erokeskusteluun liittyy tosiaan myös se, että sain selville miehen viestitelleen toisen naisen kanssa seksuaalissävytteisiä viestejä. Olen epäillyt asiaa jo syksystä asti, kysynytkin vähän ohimennen aiemmin (saamatta rehellistä vastausta), mutta sain vahvistuksen. Jotenkin ajattelen, että jos mies ymmärtää, että tämä hänen tekonsa on syy eroon, olisi ero jotenkin sopuisampi, ts. mies ei voisi syyttää minua siitä etten ole yrittänyt tms. Mutta todennäköisesti syyttää silti.

Toki tuon keskustelun voi silti aloittaa tuolta näkökulmalta, koska viimeiset pari viikkoa on ollut aika nihkeitä muutenkin, olen yrittänyt keskustella pariin otteeseen, mutta puoliso ei halua puhua.

Tuo on tilanne, jossa suhteen rajoja ylittäneen kuuluisi jo ihan kunnioituksesta kumppania kohtaan olla valmis keskustelemaan ja jopa hetkellisesti olemaan tavallista avoimempi omista toimistaan, ajatuksistaan ja tekemisistään kunnes pikkuhiljaa luottamus on rakennettu takaisin. Olen itse joutunut useamman kerran elämässäni petetyksi ja on ollut hyvin pitkälti tilanteen jälkihoidosta kiinni, että olenko pystynyt antamaan anteeksi.

 

[Olive]

Tuo on tilanne, jossa suhteen rajoja ylittäneen kuuluisi jo ihan kunnioituksesta kumppania kohtaan olla valmis keskustelemaan ja jopa hetkellisesti olemaan tavallista avoimempi omista toimistaan, ajatuksistaan ja tekemisistään kunnes pikkuhiljaa luottamus on rakennettu takaisin. Olen itse joutunut useamman kerran elämässäni petetyksi ja on ollut hyvin pitkälti tilanteen jälkihoidosta kiinni, että olenko pystynyt antamaan anteeksi.

Tämä kun ei ole ensimmäinen kerta, vaan kolmas. Kahdesta ensimmäisestä on jo vuosia, mutta silti tuntuu, että tämä on viimeinen niitti. En myöskään ole varma, onko jotain fyysistä tapahtunut.

Jos hän koko sen ajan, kun olemme yrittäneet hoitaa huonoon jamaan joutunutta suhdettamme, on toiminut näin, mitä se kertoo hänen todellisesta motiivista ja halusta minua ja meidän suhdetta kohtaan?

 

[Pilkki24]

Tämä kun ei ole ensimmäinen kerta, vaan kolmas. Kahdesta ensimmäisestä on jo vuosia, mutta silti tuntuu, että tämä on viimeinen niitti. En myöskään ole varma, onko jotain fyysistä tapahtunut.

Jos hän koko sen ajan, kun olemme yrittäneet hoitaa huonoon jamaan joutunutta suhdettamme, on toiminut näin, mitä se kertoo hänen todellisesta motiivista ja halusta minua ja meidän suhdetta kohtaan?

Se, että sinä joudut miettimään onko jotain fyysistä tapahtunut, on merkki siitä ettet luota puolisoosi. Ja tässä tapauksessa on selvää, että sen luottamuspulan syy on hänen toimintansa. Se ettei hän kykene purkamaan asiaa kanssasi ja jättää oman toimintansa jäljet sinun taakaksesi on minusta röyhkeää.

Olen itse ollut molemmissa tilanteissa. Siinä missä oltiin valmiit käymään asiaa läpi ja ottamaan vastuu ja siinä missä toinen on vain käytännössä tylysti todennut, että minun on vain päästävä asian yli ja kyettävä taas luottamaan. Jälkimmäinen suhde päättyi siihen pettämiseen. Minusta tämä on sama kuin läikyttäisit maitoa lattialle ja jättäisit sotkusi yksin toisen siivottavaksi, vaikka olisit itse sen sotkun aiheuttanut.

 

[Olive]

Se, että sinä joudut miettimään onko jotain fyysistä tapahtunut, on merkki siitä ettet luota puolisoosi. Ja tässä tapauksessa on selvää, että sen luottamuspulan syy on hänen toimintansa. Se ettei hän kykene purkamaan asiaa kanssasi ja jättää oman toimintansa jäljet sinun taakaksesi on minusta röyhkeää.

Olen itse ollut molemmissa tilanteissa. Siinä missä oltiin valmiit käymään asiaa läpi ja ottamaan vastuu ja siinä missä toinen on vain käytännössä tylysti todennut, että minun on vain päästävä asian yli ja kyettävä taas luottamaan. Jälkimmäinen suhde päättyi siihen pettämiseen. Minusta tämä on sama kuin läikyttäisit maitoa lattialle ja jättäisit sotkusi yksin toisen siivottavaksi, vaikka olisit itse sen sotkun aiheuttanut.

Sepä juuri. Olen aika varma, kun otan tämän asian esille, niin saan kuulla vain syytöksiä siitä että olen aiheuttanut tilanteen itse, tai selittelyä ettei tämä tarkoita mitään. Kumpikin kertoo siitä, ettei hän ota vastuuta omasta käytöksestään, eikä pysty kohtaamaan sitä, että hän satutti minua.

Nyt aamulla keskusteltiin eräästä riidasta, kun hän vihdoin pyysi anteeksi (häntä selkeästi ahdisti kun olen ollut etäisempi, mutta se on johtunut tästä eropohdinnasta, ei riidasta) ja sanoin siinä, että mua ei haittaa jos joskus suuttuu tai muuta, se on normaalia. Mutta se, että jos kun yritän keskustella asiasta, ja kertoa miltä itsestä tuntuu, mun tunteita ei kuunnella tai oteta huomioon, vaan ne sivuutetaan. On sellainen olo, ettei niillä ole väliä. Sit hän vaan hymähti, ja hetken päästä totesi että ei hänestäkään tunnu siltä että hänen tunteilla on väliä - eli hän teki juuri sen mistä sillä hetkellä puhuin: sivuutti sen mun tunteen. Tiedän syyt taustalla (traumat jne), mutta olen kyllästynyt käyttämään niitä selityksenä epäkypsälle käytökselle.

 

[Sinertävää]

Olen itse eroperheestä, vieläpä aika riitaisasta sellaisesta. Olin 6v eron aikaan. Vanhemmat syyttelivät toisiaan ja sain kuulla pieleen menneestä parisuhteesta asioita, joita lapsen ei pitäisi kuulla (väkivaltatilanteiden kuvauksia, raiskauksen kuvailua, kuvauksia itsemurhayrityksistä). Kannan näitä asioita lopun ikääni, mutta toisaalta olen oppinut jo nuorena että a) aikuisetkin valehtelevat ja b) sama tarina voi muuttua täysin toisenlaiseksi kun kuulee sen toisen osapuolen suusta. Pääsin myös sivusta seuraamaan kuinka vanhemmat toistivat haitallisia käytösmalleja uusien kumppanien kanssa. Tavallaan tämän seuraaminen on motivoinut itseäni huolehtimaan omasta parisuhteesta neuroottisellakin tarmolla. (Kielsin esim miestäni paiskomasta tavaroita, koska se on "epäsuoraa väkivaltaa" ja tuo minulle väkivallan uhan tilanteeseen. Mies otti onkeensa eikä ole enää paiskonut tavaroita. Pettäminen muuten luetaan myös henkiseksi parisuhdeväkivallaksi.)

En kuitenkaan toivo että vanhempani eivät olisi eronneet. Lapsi kyllä vaistoaa kun suhteessa ei voida hyvin, ja tuskin haluat opettaa tyttärellesi että naisen kuuluu sietää polkemista ja pettämistä? Omalla äidillä oli tapana uhrata omaa hyvinvointiaan meidän lasten eteen. Sitten kun hän voi huonosti, hän hermostui helposti ja uhkaili itsensä tappamisella tai syyllisti siitä ettei me arvosteta häntä. Oli aika raskasta kahdeksan vuotiaana yrittää miettiä miten voisi äidistä huolehtia paremmin. Toivoisin nyt jälkikäteen että äiti olisi enemmän huolehtinut itsestään, että hän olisi ollut turvallisempi aikuinen jolle minä voin lapsena tuottaa pettymyksiä pelkäämättä hänen hajoamistaan. Yritin tässä sanoa ettei sinun kannata uhrata itseäsi jonkin keskiluokkaisen perheidyllin alttarilla.

Mieheni on myös eroperheestä. Hänen vanhempansa tulivat myös eron jälkeen hyvin toimeen eivätkä koskaan puhuneet suhteen ongelmista lapsille. Isän ollessa työreissulla äiti muutti asumaan lasten kanssa ja vahtimaan heitä. Isä myös osallistui entisen appiukkonsa hautajaisiin ja tuli hyvin juttuun äidin uuden miehen kanssa. Kaikki siis meni oppikirjamaisesti. Olen tätä seurannut hämmentyneenä. Toisaalta mieheni vanhempien parisuhteessa ehkä oltiin jätetty tiettyjä rajoja ylittämättä.

Mutta joo. Toisella takana riitainen eroperhe, toisella idyllinen eroperhe. Me ollaan nyt kuitenkin hyvä tiimi yhdessä. En katso epäonnistuneeni aikuisena, vaikka olenkin nyt pitkällä saikulla ja aloittelen taas SSRI-lääkkeitä. Minulla menee kuitenkin paremmin kuin toisilla tietämilläni onnettomissa ydinperheissä asuneilla. Ehkä eroperheessä kasvaminen opettaa ettei hyvä parisuhde ole itsestäänselvyys vaan etuoikeus.