Pelot

Dafni

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Heinä-äidit 2020
En tiedä onko näistä asioista soveliasta täällä puhua, mutta yritänpä kuitenkin.

Puhuin tuolla jossain aiemminkin, että äitiys pelottaa minua aika paljon. Minulla ei ole minkäänlaisia tunteita vielä rakkauden suhteen eikä mitään sellaista. Korkeintaan kauhua.
Minua pelottaa muuttuva elämä ja vapauden menetys. Sen lisäksi pelottaa naiseuden menetys, että olen sitten "vaan äiti" enkä nainen enää ollenkaan. Ns. tekniset asiat pelottavat myös, koska en esimerkiksi ikinä ole edes pitänyt vauvaa sylissä ja en erityisemmin edes tykkää vauvoista eikä ne ole minun mielestäni mitenkään erityisen söpöjä tai kauniita. Joudunko luopumaan koiraharrastuksestani ensimmäiseksi vuodeksi? Se tuntuu myös pahalta ajatukselta, koska harrastus on ollut minulle tosi tärkeä.

Nyt joku varmasti ajattelee, että miksi ihmeessä olen sitten hankkiutunut tähän tilanteeseen, mutta eipä ne asiat ole aina niin mustavalkoisia.
 
Koskaan ei voi sanoa miten elämä muuttuu. Joillian muuttuu vain vähän ja toisille muutos on valtava.

Riippuu ihan harrastuksesta mutta vauvan voi varmaan ottaa mukaan harrastukseen ja katsoa miten menee :)

On tosi hyvä puhua niistä peloista ja asioista jotka mietityttää etukäteen ja yrittää jo tavallaan etukäteen käsitellä sitä mahdollisuutta että joutuukin hetkellisesti eroon harrastuksesta. Keholle pitää kuitenkin myös muistaa antaa palautua synnytyksestä ja vauvan hoidon opettelu tehdään sitten jo siellä osastolla. Hoitajat neuvoo miten vauva pestään ja puetaan ja syötetään jne :) ymmärrän että se voi pelottaa (mun mies oli aika kauhuissaan alkuun ja pelkäsi että rikkoo vauvan jotenkin) mutta lopulta se ei ole niin vaikeaa kuin ehkä alkuun ajattelisi.
 
Dafni nuo tunteet ja pelot eivät varmasti ole ollenkaan tavattomia ja niitä tulee myös sellaisille, joilla olisi jo kokemusta vauvoista. Raskausaika on melkoisen nerokkaasti suunniteltu kestoltaan, kun siinä ehtii kypsyä ajatukseen vauvan tulosta perheeseen. Neuvolassa kannattaa rohkeasti puhua tuntemuksistaan ja pyytää apua.

Itseäkin jännittää, pelottaa ja kauhistuttaa välillä, kun esikoinen on jo 10-vuotias ja nyt olen itse 40-vuotiaana aloittamassa koko rumban uusiksi. Vauva on toivottu ja haluttu, mutta silti sitä minä monesti mietin, että miten jaksan valvomista ja sen oman ajan menetystä, kun siihen on jo taas ehtinyt tottua.

Minä kyllä ajattelin, että pidän ryhmäpaikkani koiran kanssa agilityssa ja käyn sen mukaan miten pääsen. Saa vauvan isä hoitaa sitten treenien ajan vauvaa :joyful:ellei voi jättää vauvaa kotiin, niin pitää ottaa hallille mukaan, siellä kyllä oman treenipätkän ajaksi löytyy joku vauvan hyssyttäjä.

Kyllä kaikki varmasti järjestyy, kun annat itsellesi aikaa sopeutua ja kuuntelet omia tunteitasi. Haet apua tarvittaessa ja et liikaa suorita äitiyttä. Jokainen äiti on se paras äiti omalle lapselleen, lähtökohtaisesti, jos nyt jätetään äärilaidat tästä pois :wideyed:
 
Joo siis mulla on pitkä hoitokokemus mutta kun se oma lapsi annetaan syliin niin on muka ihan avuton sen kanssa.. tai ainakin ekan kanssa oli noin..
Kävin itse myös raskausaikana psukologilla keskustelemassa ja käsiteltiin mun omia lapsuuden traumoja jne.
Kyllä sitä sit jotenkin onnistui löytymään se luotto että kyllä tää tästä..
 
I feel you.. mutta voin sanoa että ei se elämä muutu niin paljon mitä pelkää. En mäkään ollu ikinä pitäny sylissä ja hoitanut vauvaa ja tuntui alkuun vähän jopa typerältä pyytää hoitajia näyttämään kaiken miten vauvaa hoidetaan mutta sitä varten he siellä ovat. Ja kukaan ei oo seppä syntyessään!
Itse treenaan koiria aktiivisesti ja kisaan niiden kanssa, mutta hyvin se isä hoiti treenien ajan tai otin sit vaikka muksun mukaan. Se on enempi omasta asenteesta kiinni. :happy8 siellä se mukana meni hätätapauksessa jos isä oli esim töissä, no problem :Heartred olen myös nyt informoinut isää että parempi hoitaa muksut kun reenaan ellei halua kiukkusta muijaa katella. :biggrin hyvin se menee!
 
I feel you.. mutta voin sanoa että ei se elämä muutu niin paljon mitä pelkää. En mäkään ollu ikinä pitäny sylissä ja hoitanut vauvaa ja tuntui alkuun vähän jopa typerältä pyytää hoitajia näyttämään kaiken miten vauvaa hoidetaan mutta sitä varten he siellä ovat. Ja kukaan ei oo seppä syntyessään!
Itse treenaan koiria aktiivisesti ja kisaan niiden kanssa, mutta hyvin se isä hoiti treenien ajan tai otin sit vaikka muksun mukaan. Se on enempi omasta asenteesta kiinni. :happy8 siellä se mukana meni hätätapauksessa jos isä oli esim töissä, no problem :Heartred olen myös nyt informoinut isää että parempi hoitaa muksut kun reenaan ellei halua kiukkusta muijaa katella. :biggrin hyvin se menee!
jep, samaa olin tulossa kirjoittamaan ettei ollut mitään kokemusta vauvoista ennen tuota omaa pientå.
hoitajat kyllä opastavat kaikessa (imetyksessä ehkä vähän heikosti meidän sairaalassa).
jotenkin se lähti ihan luontaisesti sit vaan käyntiin se vauva-arki (hormoonit ohjas vauvakuplassa useita kuukausia ).

harrastukset on jokaisen oma päätös et pitääkö taukoa vai jatkaako samaa rataa (toki varmasti pieni tauko on paikallaan kaikessa).
minulla loukkaantuminen lopetti harrastuksen jo ennen lasta, joten olin/olen kyllä erittäin omistautunut lapselleni. puoltoista vuotias kulkee kaikkialla mukana ja meillä on niitä yhteisiä harrastuksia joissa on parasta se paras seura.

vauva kuitenkin kulkee hyvin mukana ja yleensä kuitenkin vain syövät ja nukkuvat. koiratreeneissä varmasti ei haittaa vaikka joskus käy vaippaa vaihtamassa tai syöttämässä.

lapsi ei muuta kaikkea.
se tekee rikkaammaksi.

ps.minustakaan vauvat eivät olleet eritysen söpöjä, mutta uskoin että tämä tulee muuttumaan oman nähdessään ja niin siinä kävi.
ei ole mitään kauniimpaa :Heartpink
 
Muakin jännittää ja pelottaa, että miten osaan sellaisen pienen kanssa toimia. Aikaisempaa kokemusta lapsista ei ole yhtään. Myös oman vartalon muuttuminen aiheuttaa lievää ahdistusta ja siihen miten mies kaikkeen suhtautuu. Tällä hetkellä eniten toki pelottaa keskenmeno, koska sitä en uudelleen halua kokea. Nuo muut pelot nousee varmaan sitten enemmän pintaan toisella kolmanneksella.
 
Joo se oman kehon muuttuminen oli mulle ihan kamala kriisi. Tunsin itseni rumaksi ja läskiksi ja pelkäsin että mies jättää.. vaikka se muutos tapahtuu hitaasti niin se oli ehkä kamalin. Nyt tietää mitä odottaa niin osaa suhtautua eri tavalla toivottavasti..
 
Tuo kehon muutos on muuten totta. Ja myös se kun menettää kontrollin omaan kehoonsa ja siihen mitä siellä tapahtuu. Minun mielestäni keskimäärin raskaana olevat naiset eivät hehku tms vaan ovat kärsivän näköisiä (ja todella ymmärrän miksi!).
 
Mulla on ihan hirvee kriisi painon/ulkonäön suhteen.. tiputin siis tossa reilun vuoden aikana painoa 20kg ja oon käynyt vuoden verran säännöllisesti salilla 4-5krt/vko ja syönyt hyvin. Nyt hävinnyt kontrolli ihan kokonaan 2kk aikana mitä tässä raskaana oltu ja painoa on tullut jo 7kg!! Salille en oo pystynyt ja kaikki vähänkään terveellinen kuvottaa :sour: Ahdistaa ihan jumalattomasti kun ihan turvonnut pallo päästä varpaisiin ja nyt pelottaa kuinka isoks sitä vielä tulee :nailbiting:
 
En tiedä onko näistä asioista soveliasta täällä puhua, mutta yritänpä kuitenkin.

Puhuin tuolla jossain aiemminkin, että äitiys pelottaa minua aika paljon. Minulla ei ole minkäänlaisia tunteita vielä rakkauden suhteen eikä mitään sellaista. Korkeintaan kauhua.
Minua pelottaa muuttuva elämä ja vapauden menetys. Sen lisäksi pelottaa naiseuden menetys, että olen sitten "vaan äiti" enkä nainen enää ollenkaan. Ns. tekniset asiat pelottavat myös, koska en esimerkiksi ikinä ole edes pitänyt vauvaa sylissä ja en erityisemmin edes tykkää vauvoista eikä ne ole minun mielestäni mitenkään erityisen söpöjä tai kauniita. Joudunko luopumaan koiraharrastuksestani ensimmäiseksi vuodeksi? Se tuntuu myös pahalta ajatukselta, koska harrastus on ollut minulle tosi tärkeä.

Nyt joku varmasti ajattelee, että miksi ihmeessä olen sitten hankkiutunut tähän tilanteeseen, mutta eipä ne asiat ole aina niin mustavalkoisia.


varmaan ihan hyvä ottaa nää asiat puheeksi raskauden aikana ja tunnustella miltä susta tuntuu. Omalla kohdalla vaikka olin toivonut tosi paljon lapsia koko elämäni, ensimmäinen raskaus oli silti aikamoinen tunnemyllärrys ja raskautta oli vaikea sisäistää.. rakkaus syntyi pikkuhiljaa kun tutustuin vauvaan.. alkuun se oli vain sitä ihmettelyä ja pakollisten asioiden suorittamista. Kuopuksen kohdalla kesti vielä pidempään että tunsin rakastavani vauvaa. Esikoinen oli 1,5v ja väsymyksen lisäksi tuntui useita kuukausia siltä että kuopuksen vuoksi esikoinen ei enää saanut kaikkea sitä huomiota mitä ansaitsi.. Mulla vaan kesti omasta mielestä pitkään ennen kuin rakkaus syttyi ja se ei ollut ollenkaan sellaista mitä elokuvissa tai tubettajien videoissa että itketään ja täristään rakkaudesta.. musta tuntuu että olin lähinnä vaan helpottunu että synnytys oli ohi mutten tuntenu mitään erityisiä tunteita sen lisäksi. Nyt tietysti rakastan noita apinoita yli kaiken. siinä vaan meni alkuun viikkoja- kuukausia.

Noista muista huolista tulee mieleen vaan että noi on aika loogisia asioita joita varmasti pohtii kaikki oli sit synnyttämässä ensimmäistä tai oliko uudelleen synnyttäjä. Omalla kohdalla pääsin liikkumaan jo muutama päivä synnytyksestä. Kävin alkuun kevyillä vaunulenkeillä vaan ja 6vk jälkitarkastuksen jälkeen lääkärin siunauksella jatkoin aluksi kevyesti treenaamista ja focus oli lihasten palautumisessa. Tietty vaikea nyt ennustaa miten synnytyksen jälkeen käy mutta jos kaikki menee hyvin niin tuskin kukaan joutuu useampaa kuukautta olemaan poissa harrastusten parista :)

Tekniset asiat oppii vaan tekemällä.. ja vastasyntyneen voi laittaa vaippasiltaan rinnalle makaamaan samalla kun katsoo netflixiä :D sit on sitterit ja muut vempaimet.. ei sitä lasta tarvii jatkuvasti kantaa :)

Naiseudesta tuli mieleen se että aloin tuntemaan itseni naiseksi vasta raskauden ja synnytyksen myötä. Oon aina ollut hoikka ja urheilullinen joten olin iloinen siitä että rinnat kasvoivat hieman ja lantio leveni hieman. Edelleen samat vaatteet mahtuivat päälle mutta sain lisää naisellisuutta kehoon ja huomasin etten kokenut oloa enää tytöksi.

Äitiys on yhtä tunteiden vuoristorataa ja oon itse paljon siitä alusta jo unohtanut.. mikä on hyvä. Muistan ihan joitain yksittäisiä muutamia hetkiä vuosien varrelta mutten esim muista miltä tuntuu herätä yöllä tai millaista on imettää tai miltä tuntuu pitää vauvaa sylissä... sen ihan kaiken unohtaa ajan kanssa kun kasvaa itse vanhempana samalla kun lapsikin kasvaa. Alkuun ei tuntunut ollenkaan siltä että olin äiti. Ihmettelin synnärilläkin että antaako ne mun oikeesti vaan lähteä lapsen kanssa kotiin ja miks ihmeessä ne luottaa muhun kun voisin olla joku hullu :D Ei tuntunut siltä että olin äiti.. lapsi oli vähän niin kuin tamagotchi mulle, suoritin alkuun tehtäviä ja se tunnesidos rakentui kun sain varmuutta ja luottamusta. Tärkeintä oli hyvä tukiverkosto ja pari mammakaveria, joilta pystyi kysymään aina neuvoa :) En muista milloin alkoi tuntumaan äidiltä mutta veikkaan että se oli lähemmäs 6kk rajapyykkiä kuin syntymää. Siinä vaiheessa kun lapsi on kontaktissa ja viimeistään kun huomaa että lapsi kurottaa sua kohti ja tarvitsee sua lohduttamaan tuli ihana olo että on tärkeä ja oikeastaan koko maailma sille pikkuiselle. Siksi onkin hyvä ettei noi lapset tule ulos ja huuda ekana "äiti" koska en usko että moni on siihen vielä ihan valmis esikoisen kohdalla.



Suosittelen ottamaan noita puheeksi myös puolison kanssa. Puolison tuki on kaikki kaikessa ja jos kuviot on sellaiset ettei puoliso ole kuvioissa tai on paljon poissa työn vuoksi tmv on hyvä että olis joku tukihenkilö, kenen kanssa voi sparralla ja kertoa näitä ajatuksia.

Molempien lapsien synnyttyä puoliso hoiti meillä kaiken kotona ja mä sain rauhassa nukkua ja syödä suklaata ja imettää ja rakastuin tohon mieheen päivä päivältä enemmän kun sain hyvällä omatunnolla levätä ja tutustua uuteen rooliin. :Heartred
 
Mua pelottaa ja hirvittää välillä ihan kaikki. En tosiaan ole ollut mikään lapsi-ihminen, ekan kerran pidin mun veljenpoikaa sylissä kun olin 10v. Viime syksynä uskalsin pyytää yhden tuttuni antamaan pienen vauvansa syliini ja olihan se söpö :Heartred Siinä välissä sit 18 vuotta olen tyyliin juossut melkein kaikkia lapsia karkuun ja ollut hätää kärsimässä jos joku on pyytänyt edes heiluttaan rattaita hetken. Ja en myöskään ole pitänyt vauvoja söpöinä tai ihanina. Raskaus on silti hyvin hyvin toivottu.

Omat paineensa luo se, etten halua kertoa kenellekään raskaudesta. Yhdelle ystävälle olen kertonut ja mulla ei sitten muita olekaan, joille kertoa tai siitä tietäis heti koko universumi. Olen jo joutunut "kavereille" valehtelemaan, miksen voi mennä ratsuttamaan nuoria kouluttamattomia hevosia. Omilla hevosilla kyllä menen, mutta turhat riskit haluan karsia pois. "Kaverit" heittomerkeissä siksi, että miten luokitellaan edes sellaiset kaverit, joista kuuluu aina vaan silloin jotain, kun he tarvitsevat jotain. Minä kun en pyydä korvausta, tai jos ollaan jostain korvauksesta sovittu, on se jäänyt saamatta. En siis enää halua olla tekemisissä ja olen sen aina tiedostanut, että mua käytetään hyväksi, kun olen huono sanomaan ei, mutta nyt sille tulee piste, on vihdoin aika laittaa itseni etusijalle. Mutta sitten on tullut pelot, että jäänkö mä loppujen lopuksi ihan yksin, onko mulla sitten yhtään ketään muuta kuin mies? Onko yhtään ketään, jonka kanssa puhua?

Mulla ja mun miehellä on 20 vuotta ikäeroakin ja monen monta ihmistä ei sitäkään hyväksy. Mun vanhemmatkin varmaan saa jonkun sairaskohtauksen, kun kerron raskaudesta, en paljoa ole suhteestanikaan heille puhunut, kun tiedän etteivät he sitä hyväksy, vaikka olen jo useamman vuoden mieheni kanssa ollut. Eli pelottaa vanhemmille kertoa.

Nyt tarvis saada itseä niskasta kiinni ja ottaa taas yhteyttä psykiatriselle, viime alkuvuodesta kävin hoitajalla sekä lääkärillä, sitten oikeastaan hautasin masennuksen työnteolla ja olihan mulla jonkin aikaa parempi olokin ja kaikki oli ihan hyvin. Nyt on taas pari kuukautta tuntemukset ollut niin jäätäviä, että tarvitsen ammattiapua. Noin viisi vuotta sitten olin myös aika pahasti masentunut ja silloinkin kävin psykologin ja hoitajan kanssa juttelemassa pitkän aikaa, joten tiedän, ettei nää kaikki tuntemukset pelkästään hormoneista johdu :banghead: Ja sitten sitä on alkanut pelkäämään, että sekooko mulla pää lopullisesti? Kärrätäänkö mut kohta lepositeissä johonkin suljetulle :woot:?

Ja ne miljoona muuta asiaa :laughing002
 
Mua pelottaa ja hirvittää välillä ihan kaikki. En tosiaan ole ollut mikään lapsi-ihminen, ekan kerran pidin mun veljenpoikaa sylissä kun olin 10v. Viime syksynä uskalsin pyytää yhden tuttuni antamaan pienen vauvansa syliini ja olihan se söpö :Heartred Siinä välissä sit 18 vuotta olen tyyliin juossut melkein kaikkia lapsia karkuun ja ollut hätää kärsimässä jos joku on pyytänyt edes heiluttaan rattaita hetken. Ja en myöskään ole pitänyt vauvoja söpöinä tai ihanina. Raskaus on silti hyvin hyvin toivottu.

Omat paineensa luo se, etten halua kertoa kenellekään raskaudesta. Yhdelle ystävälle olen kertonut ja mulla ei sitten muita olekaan, joille kertoa tai siitä tietäis heti koko universumi. Olen jo joutunut "kavereille" valehtelemaan, miksen voi mennä ratsuttamaan nuoria kouluttamattomia hevosia. Omilla hevosilla kyllä menen, mutta turhat riskit haluan karsia pois. "Kaverit" heittomerkeissä siksi, että miten luokitellaan edes sellaiset kaverit, joista kuuluu aina vaan silloin jotain, kun he tarvitsevat jotain. Minä kun en pyydä korvausta, tai jos ollaan jostain korvauksesta sovittu, on se jäänyt saamatta. En siis enää halua olla tekemisissä ja olen sen aina tiedostanut, että mua käytetään hyväksi, kun olen huono sanomaan ei, mutta nyt sille tulee piste, on vihdoin aika laittaa itseni etusijalle. Mutta sitten on tullut pelot, että jäänkö mä loppujen lopuksi ihan yksin, onko mulla sitten yhtään ketään muuta kuin mies? Onko yhtään ketään, jonka kanssa puhua?

Mulla ja mun miehellä on 20 vuotta ikäeroakin ja monen monta ihmistä ei sitäkään hyväksy. Mun vanhemmatkin varmaan saa jonkun sairaskohtauksen, kun kerron raskaudesta, en paljoa ole suhteestanikaan heille puhunut, kun tiedän etteivät he sitä hyväksy, vaikka olen jo useamman vuoden mieheni kanssa ollut. Eli pelottaa vanhemmille kertoa.

Nyt tarvis saada itseä niskasta kiinni ja ottaa taas yhteyttä psykiatriselle, viime alkuvuodesta kävin hoitajalla sekä lääkärillä, sitten oikeastaan hautasin masennuksen työnteolla ja olihan mulla jonkin aikaa parempi olokin ja kaikki oli ihan hyvin. Nyt on taas pari kuukautta tuntemukset ollut niin jäätäviä, että tarvitsen ammattiapua. Noin viisi vuotta sitten olin myös aika pahasti masentunut ja silloinkin kävin psykologin ja hoitajan kanssa juttelemassa pitkän aikaa, joten tiedän, ettei nää kaikki tuntemukset pelkästään hormoneista johdu :banghead: Ja sitten sitä on alkanut pelkäämään, että sekooko mulla pää lopullisesti? Kärrätäänkö mut kohta lepositeissä johonkin suljetulle :woot:?

Ja ne miljoona muuta asiaa :laughing002
Kyllä saa omat oikeasti mitättömät huolenaiheet tuntumaan pieniltä tää sun viesti :sorry: Mutta luulen että hormoonien heittelyn takia moni asia tuntuu isommalta kun on, ja kyllä sulla varmasti pää kestää mukana, apua voi ja pitääkin pyytää jos tuntuu siltä :Heartpink tsemppiä!
 
Samaa mieltä apua kannattaa ja saa pyytää. Itse olen menossa taas juttelemaan psukologille juurikin siitä syystä että raskaus puskee näemmä pahemmin pintaan lapsuuden traumoja. Eikä asiaa nyt ainakaan yhtään auta se että isä on ajanut itsensä sairaalaan haimatulehduksen vuoksi. Oon vaan itkenyt aamupäivän kun pelkään ihan kamalasti että tuo juo itsensä hengiltä ja miten se sit tulee vaikuttamaan mun esikoiseen.
 
Elämä ja ilot on ennenki voittanu, vaikka miten pahalta on välillä tuntunut ja onhan mulla ihana mies, koirat ja hevoset :Heartred Nyt juurikin myös hormonien takia jää niin helposti vielä enemmän miettimään kaikkea ikävää ja vellomaan omaan huonoon oloon ja kaikki tuntuu niiiin paljon elämää suuremmalta. Ei kenelläkään aina ruusuilla tanssia ole elo muutenkaan :biggrin
Tsemppiä meille kaikille:Heartbigred
 
Raskaus (ja imetys) saa kyllä niin kehossa kuin mielessäkin aikaan kaikenlaista myllerrystä, niiltä on niin vaikea välttyä.. ja kai ne on jotenkin tarpeellisia että sopeutuu muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Itselläkin mielialat käyneet pelottavissa lukemissa miltei kaikissa raskauksissa, mutta aina sieltä on pois ponnistanut jollakin keinolla. Erityispiirteenä on itsellä ollut pari-kolme kk synnytyksestä "ajatusten juuttuminen" johonkin älyttömään asiaan (pelko kihomadoista, siihen että aviomies pettää ym.), mikä on sit vain puhumalla ja ajan kanssa helpottanut ja liittyy jotenkin hormonitoiminnan muuttumiseen. Tämän kun tietää on paljon helpompi myös luottaa siihen, että kyllä se menee myös ohi ja kehokin ajan kanssa palautuu. Samoin on tuon muun mielenmylleryksen kanssa, siinä hetkessä sitä on vain niin vaikea muistaa ja hahmottaa, mutta toivon että edes joku saisi tästä esimerkistä lohtua niin hassulta kuin tuo kuulostaakin. On hyvä jos löytää jonkun jolle voi ääneen kertoa kaikkia mieltä painavia asioita koska jo sekin joskus helpottaa yllättävän paljon. Tsemppiä mielenmylleryksiin kaikille, onneksi ei olla ainoita näiden asioiden kanssa painivia :Heartpink:Heartpink
 
Elämä ja ilot on ennenki voittanu, vaikka miten pahalta on välillä tuntunut ja onhan mulla ihana mies, koirat ja hevoset :Heartred Nyt juurikin myös hormonien takia jää niin helposti vielä enemmän miettimään kaikkea ikävää ja vellomaan omaan huonoon oloon ja kaikki tuntuu niiiin paljon elämää suuremmalta. Ei kenelläkään aina ruusuilla tanssia ole elo muutenkaan :biggrin
Tsemppiä meille kaikille:Heartbigred
Just näin. Itse ainakin huomaan, että reagoin, varsinkin huonoissa jutuissa, jotenkin voimakkaammin ja humps syviin vesiin molskahtelen. Huolestuminen läheisistä on saanut mielikuvituksen paljon vilkkaammin liikkeelle kuin normaalisti. Onks olemassa joku huoli-hormoni jota raskaana ollessa kehittyy??
Itse en vielä osaa jännittää synnytystä tai lapsen hoitoon liittyviä asioita kun ne tuntuu vielä niin kaukaiselta ja epävarmalta tapahtuuko edes.
Mulla tää tän hetken pelko liittyy ihan tähän itse raskauteen, että onko siellä enää mitään elämää. Reilu viikko sitten oli tähän asti voimakkainta ja pitkäkestoisinta jomotusta/kipuja/polttelua kohdun alueella. Ja nyt tuntuu että raskausoireet vähentyneet, joten 1+1....
Ei onneks oo ollu mitään vuotoa, ja etoilua on edelleen päivittäin‍♀️. Että varmaan pitäis vaan relata ja luottaa.
Absurdia toivoa että ois se epämukava raskausolo, mikä oli aikasemmin. Jälkeenpäin toivottavasti harmittelen etten nauttinut tästä vähäoireisesta jaksosta.
 
Takaisin
Top