Yksinäisyys raskausaikana

Noni, oon viime syksystä joka kuukausi pitänyt tähä yhteen yhteyttä joka muutti naapuri kadulle. Tää kaikkos myös esikoisen odotusaikana ja nyt tehny saman, mutta tässä se ero, että mie olen ottanut joka kuukausi yhteyttä, ikinä ei kysy takas mun kuulumisia, pyydä käymään ja sanoo vaa, että nähdään, mutta ikinä ei sit kuitenkaan. Pari päivää sitten oli tasan miun vika viesti hälle.
 
Voi vitsi, ehkä sitten vain parempi antaa olla, jos häntä ei kiinosta kuulumisia kysellä tai pitää ylipäätään yhteyttä :/ Ehkä hän sitten tajuaa laittaa itse viestiä kun ei sinusta ole kuulunut mitään tai sitten ei.. Ei sitä itsekkään varmasti jaksaisi panostaa ystävyyssuhteeseen joka on tuollaista yksipuolista..
 
Minulla hieman sama tilanne, ikää 20v ja kaverit tosiaan enemmänkin keskittyneet opiskelijaelämään biletyksineen kuin perhe-elämään. Minulla on raskausviikkoja nyt 25+1 ja aika yksin olen tässä tilanteessa. Mies toki on kuvioissa, mutta hänellä vie työ paljon aikaa.
 
Ootteko kokeilleet Momzie -sovellusta? Ei sieltä nyt tietty heti välttämättä ihan ystävyyssuhteita synny, mutta ainakin ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa. Itse oon ainakin sitä kautta löytänyt pari kivaa mammakaveria vaunulenkeille ja kahville.
 
Ei Momzietä voi käyttää ilman naamakuvaa, joten jäi ainakin minulta asentamatta. Valitsen kaverini ihan jonkun muun asian perusteella kuin ulkonäön.
 
Itse olen koko elämäni kaivannut sellaista ystävää, jonka kanssa olisi kulkenut ala-asteelta asti ja joita joillakin tutuilla ja työkavereilla vaikuttaa olevan. Ala-asteella oli tietyt kaverit, ylä-asteella ne muuttu kahteen kertaan ja lukiossa taas uudet kaverit ja ammattikorkeakoulussa uudet, ja lähes joka kerta kaikki vanhat kaverit jostain syystä jääneet taakse. Itse olen yrittänyt pitää yhteyttä edes tiettyihin, joiden kanssa on tullut enemmän juttuun mutta jotenkin sekin tuntuu aina yksipuoliselta... Kaipaisin sellaista, jonka kanssa voisi välillä käydä kahvilassa tai elokuvissa ym. ja toivon vielä sellaiseen törmäävän. Olen aktiivinen omassa kirkossani, mutta sielläkin on tiettyjä piirejä ja osa niistä kavereista on myös jäänyt taakse. Jos lasken tällä hetkellä kenen kanssa lähtisin leffaan niin se olisi joko mieheni tai sitten ystävä, joka asuu monien satojen kilometrien päässä. Siinä ne mun ystävät. Toivon toki, että kun puistoissa ym. alkaa pyörimään niin löytyisi hengenheimolaisia mutta saa nähdä. Tällä foorumilla yksi henkilö otti joitakin kuukausia sitten yhteyttä, mikä oli positiivinen yllätys, ja ollaan viestitelty siitä lähtien jonkin verran ja tavataankin huomenna. Saa nähdä mitä siitä mahdollisesti syntyy. Koen, että olen avoin tyyppi, mutta mietin kuitenkin, että päästänkö ihmisiä kuitenkaan niin lähelle. Joka tapauksessa olen huomannut, että joka elämäntilanteessa kaveriporukka on vaihtunut. Ehkä se on sinänsä rikkaus, että on voinut tutustua niin moniin eri ihmisiin ja huomannut tulevansa toimeen niin monenlaisten kanssa.
 
Me asutaan täällä maalla kaukana sukulaisistamme, ja paljon muuttaneena on lapsuus- ja opiskelukaverit jääneet aikoja sitten. Raskausaikana kävin töissä, joten en kokenut yksinäisyyttä sen kummemmin. Minulla ei ole henkilökohtaisia tyttökavereita, enemmän pariskuntaystäviä. Synnytyksen lähdin aika nopeasti katselemaan, miltä maailma näyttää tuolla "äitien joukossa", eli pian lapsen synnyttyä menin seurakunnan ja MLL:n perhekahviloihin. Vaikka en uskonut sopivani joukkoon, niin ihan hyvin olen juttuun tullut muiden kanssa. Olen itse ollut aktiivinen samassa perhevalmennuksessa olleisiin äiteihin, sekä täältä foorumilta olen saanut äitikavereita, joita olen tavannut tai tulen tapaamaan. Ihan varmasti olisin voinut ajautua mammatapaamisiin jo raskausaikana, pikkuisen olisi pitänyt pepulle itseä potkaista. Eka kerta uusien ihmisten joukossa on aina jännittävä, mutta eipähän sitä tiedä, mistä voi löytää uuden luottoystävän, jolla samantyylinen elämäntilanne.
 
Mulla on tässä viimeisen kolmanneksen aikana jotenkin noussut yksinäisyyden tunne pintaan. Olen työtön, eikä ystäviä ole paljon. Ystävyys on ollut mulle tosi vaikea asia ala-asteelta saakka, koska mua kiusattiin koulussa. Pahimmat kiusaajat olivat "ystäviäni", eli aika kieroutunut kuvio. Sairastuin yläasteella sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja masennukseen, mikä vaikeutti asiaa entisestään. Aikuisiällä olen päässyt eroon masennuksesta, enkä nytkään ole varsinaisesti masentunut. Odotan innolla vauvaa, mutta jotenkin se asia, että ystäviä ja kavereita on tosi vähän, on alkanut korostua.

Mieheni on onneksi paras ystäväni, ehkä ensimmäinen oikea ystävä, joka mulla on koskaan ollut. Olen terapiassakin käsitellyt vaikeaa taustaani usean vuoden ajan, ja päässyt jonkinlaiseen sopuun menneisyyden kanssa. Ystävyys on kuitenkin jäänyt mulle hiukan mystiseksi asiaksi. Olen aikuisiällä sukeltanut muutaman kerran todella intensiivisiin ystävyssuhteisiin, jotka ovat ehkä kaatuneet juuri siihen liikaan intensiivisyyteen. Siitä on sitten seurannut suuri pettymys, kun juttu ei toiminutkaan. Mun on vaikea tasapainoilla siinä, mikä on liian intensiivistä yhteydenpitoa. Ehkä vaadin liikaa ystäviltäni. Toisaalta on todella vaikeaa tavata ihmisiä, joiden kanssa oikeasti synkkaisi.

Ihmissuhteet kaiken kaikkiaan on todella hämmentäviä. Tunnen yleensä olevani ihan pihalla, kuinka niissä pitäisi toimia, kun en lapsena oppinut millaista on tasapuolinen ystävyys. Olen aikuisenakin monta kertaa herännyt siihen, että taas mua hyväksikäytetään tavalla tai toisella. Onneksi opin terapiassa puolustamaan itseäni sen verran, että pystyin katkaisemaan yhden erityisen haitallisen ihmissuhteen.

Ajattelin joka tapauksessa lähteä vauvan kanssa kaikenlaisiin kerhoihin ja harrastuksiin, jos löytyisi uusia kavereita.
 
Hmm, empä ole kuulutkaan tästä momsize sovelluksesta, ehkä sitä voisi kokeilla..
Tottahan se on, että nuoremmalla iällä äidiksi tulleilla/tulevilla varmasti ne ystävät menevät ja elävät sitä baarielämää ja toki siinä vähän jää ulkopuolelle ja tuntuu, että kaverit hylkäävät tai heille on tärkeämpää bailata.. Itse olen ehkä nyt vähän enemmän nähnyt ystäviäni mitä raskauden alussa kun pahoinvointi ja kamala väsymys rajoitti elämää nii paljon.. Toki nytkin pääsiäisen aikaan oikeastaan kaikki ystäväni olivat juhlimassa pitkän kaavan mukaan, silloin oli todella paha mieli ja yksinäinen olo, kun olisihan se ollut mukava yhdessäkin tehdä jotain.. En viihdy heidän seurassaan oikeastaan ollenkaan kun he ottavat, koska siihen ei kuulu pelkästään alkoholi..
Yhden ystävän kohdalla (hänellä kaksi lasta) myös olen huomannut sen, että kuka on tosiystävä ja ei, ennen raskautta vietettiin paljon aikaa yhdessä vklpsin baareissa ja toki muutenkin, hän sanoi tullessani raskaaksi, että tottakai auttaa ja tukee. Mutta ei kyllä pahemmin tukea ole ollut, muutaman kerran kuussa näemme nopeasti kahvilla hänen luonaan, vaikka asuu tässä 1km sisällä ja silloinkin selittää enimmäkseen hänen parisuhteestaan ja omista ongelmistaan. Ja vklt hänkin viettää pitkän kaavan mukaan alkoholin huuruisissa merkeissä.

Itseänikin varjostaa muutaman vuoden takainen masennus, mutta nyt onneksi en ole oireillut raskauden myötä sen pahemmin, vaikka välillä mieli on käynyt aika matalallakin, eikä yksinäisyys ainakaan ole auttanut asiaa..
Mutta onneksi minulla on mies joka aina jaksaa kuunnella valitukseni ja ymmärtää! Ja toivon todella, että löytäisin sitten aikanaan niitä mammakavereita, joiden kanssa voisi jakaa vauva-arkea vaunulenkein tai kahvitellen:)
 
Takaisin
Top