Mulla on tässä viimeisen kolmanneksen aikana jotenkin noussut yksinäisyyden tunne pintaan. Olen työtön, eikä ystäviä ole paljon. Ystävyys on ollut mulle tosi vaikea asia ala-asteelta saakka, koska mua kiusattiin koulussa. Pahimmat kiusaajat olivat "ystäviäni", eli aika kieroutunut kuvio. Sairastuin yläasteella sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja masennukseen, mikä vaikeutti asiaa entisestään. Aikuisiällä olen päässyt eroon masennuksesta, enkä nytkään ole varsinaisesti masentunut. Odotan innolla vauvaa, mutta jotenkin se asia, että ystäviä ja kavereita on tosi vähän, on alkanut korostua.
Mieheni on onneksi paras ystäväni, ehkä ensimmäinen oikea ystävä, joka mulla on koskaan ollut. Olen terapiassakin käsitellyt vaikeaa taustaani usean vuoden ajan, ja päässyt jonkinlaiseen sopuun menneisyyden kanssa. Ystävyys on kuitenkin jäänyt mulle hiukan mystiseksi asiaksi. Olen aikuisiällä sukeltanut muutaman kerran todella intensiivisiin ystävyssuhteisiin, jotka ovat ehkä kaatuneet juuri siihen liikaan intensiivisyyteen. Siitä on sitten seurannut suuri pettymys, kun juttu ei toiminutkaan. Mun on vaikea tasapainoilla siinä, mikä on liian intensiivistä yhteydenpitoa. Ehkä vaadin liikaa ystäviltäni. Toisaalta on todella vaikeaa tavata ihmisiä, joiden kanssa oikeasti synkkaisi.
Ihmissuhteet kaiken kaikkiaan on todella hämmentäviä. Tunnen yleensä olevani ihan pihalla, kuinka niissä pitäisi toimia, kun en lapsena oppinut millaista on tasapuolinen ystävyys. Olen aikuisenakin monta kertaa herännyt siihen, että taas mua hyväksikäytetään tavalla tai toisella. Onneksi opin terapiassa puolustamaan itseäni sen verran, että pystyin katkaisemaan yhden erityisen haitallisen ihmissuhteen.
Ajattelin joka tapauksessa lähteä vauvan kanssa kaikenlaisiin kerhoihin ja harrastuksiin, jos löytyisi uusia kavereita.