Synnytystarinat

Voi ei KevätKäärö! Kuullostaa rankalta! Toivotaan että vauvan sokeriarvot paranee ja kaikki kääntyy parhain päin niin että pääsette kotiin. Älä syytä itteäs!
 
Kyllä tämä tästä. Hormonit tekee jo sen et maailma kaatuu justiinsa vaik tiedän olevani erittäin ammattitaitoisten ihmisten käsissä! Huoli se ei koskaan lakkaa, se vaan muuttaa muotoaan.

Hyvä kun mun tekstistä saa edes selvää, kun olen sen tuohon tuhertanut. :D
 
KevätKäärö: Kuulostaa ihan tavalliselta hormonimyräkältä. Kerrohan itsellesi, että olet riittävän hyvä äiti. Asiat sujuu sitten omalla painollaan eteenpäin. Halaus sulle!
 
KevätKäärö: Alussa maitoa ei tosiaan usein tule tarpeeksi, ja jos vaavi ei vielä oikein osaa imeä niin noinhan siinä voi käydä. Sitten kun maito nousee (eli yleensä n. 3. päivänä) niin kaikki itkettää ihan hirveästi. Ei varmaan just nyt auta kauheasti, mutta se menee ohi. Vauva oppii imemään ja sulta tulee ihan tarpeeksi maitoa vielä.
 
Voi ei! Tuli ihan itku silmään, kun luki Kevätkäärön pikkuisen vaiheista. Tsemppiä ja ei todellakaan kannata itteään syyttää mistään!! Voimia!
 
Voi ei Kevätkäärö :sad001 Meillä oli samoin noi vauvan sokerit liian matalat ja oltiin tarkkailussa, ja aina kun arvot parani ja hoitaja sanoi että enää kerran otetaan ja mikäli arvot edelleen hyvät niin kotiin päästään. No ei ne olleet, ja aina kun kuuli tuon uutisen niin itku pääsi multakin, ja ahdistuin siitä kun en osannut imettää oikein, ja mietin miten on mahdollista, että joka toinen kerta sokeriarvot kohdillaan ja joka toinen kerta ihan liian matalat.
Ja tyttö nukkui niin älyttömän paljon ettei kunnolla jaksanut herätä syömään, mikä vaan lisäsi ahdistusta.

Mutta kaikki varmasti teilläkin kohta hyvin! Semmosia suuria huolenaiheuttajia nuo pienet pallerot on :rolleyes:
 
Ja siis täähän olikin se ketju, johon päätin nyt tulla kirjoittamaan sitä synnytystarinaa tarkemmin.

Perjantaina heräsin klo 5 supistuksiin, jotka olivat tosi kivuliaita ja tulivat n.6 minuutin välein. Kun niitä oli ollut tunnin ja niitä hengittelin kaksinkerroin, päätin soittaa ja lähettiin synnärille. Sinne saavuttiin klo 7. Siinä kävellessä autolta osastolle tuli kaksi supistusta. sitten kätilö tutki ja olin jopa 1cm auki ja kaulaa jäljellä. Tutkimuspöydällä sitten tuli niitä supistuksia aika lailla ja näkyi käyrälläkin. Vauvan sykkeet oli tosi hyvät koko ajan.

8 aikaan sitten päästiin sellaiseen odotteluhuoneeseen miehen kanssa, jossa sain kipulääkkeitä ja kaurapussia. Myös suihkua suositeltiin. Kahentoista aikaan alkoi jo itku tulla kivuista ja kätilö tarjosi aqua-rakkuloita. Kipupäissäni suostuin kokeilemaan. Niitä kuulemma laitetaan 4kpl. Kun kätilö oli laittanut kaksi, huusin kuin syötävä ja aloin itkeä hysteerisesti, etten ota niitä kahta viimeistä, kun ne sattui ihan saakelisti. Ne kaksi se sinne kuitenkin sai vielä ylipuhuttua. Supistuskipu unohtui tasan niitten ajaksi palaten taas hetken päästä...ja kaurapussia tarjottiin...

Illalla klo 18-19 välillä seuraava kätilö totesi tilanteen, että kohdunsuu edelleen sentin auki ja nyt pitää sitten mennä kotiin tai toiselle osastolle. Valitsin jäädä osastolle kipulääkkeiden takia. Mies sai onneksi olla mukana huoneessa iltakymmeneen asti.

Lauantaista muistan hyvin vähän. Ruokaa en juuri syönyt, mutta kipulääkkeitä senkin edestä. Kipulääkkeen jälkeen aina nukuin sen 2-3 tuntia. Tilanne eteni niinkin paljon, että paikat olivat jo reilusti yli sentin auki...ja kivut vaan yltyi koko ajan. Joka supistuksen aikaan vaan huusin. Onneksi sain olla yksin huoneessa.

Sunnuntaina en sitten enää syönytkään juuri mitään. Tuli ilmoitus, että osastolla ei enää saa antaa kipulääkettä, seuraavaksi pitää vedellä ilokaasua tms. Siirryttiin sitten aamulla n. klo 5 taas synnytysosastolle, kun olin jopa jo 2 cm auki, jossa miehen kanssa saatiin taas se yhteinen odotteluhuone. Kävin ammeessa (ei apua, en saanut yhtään hyvää asentoa ottaa vastaan supistuksia), kuumassa suihkussa (ei apua, tuntu, että taju lähtee seisovilteen...) ja sitten tens-laitteen anturit alaselkään (pahensi vaan: kivut tuntuivat kahta kauheammin edessä...). Sitten käytiin kävelemässäkin ulkona asti.

Vihdoin (ehkä n. klo 21) todettiin tilanteen olevan 2-3cm auki ja pääsin synnytyssaliin. Ilokaasusta oli apua sen verran, että "överit vetämällä" sai hetkeksi tajun pois. Tens-laitteen halusin pois, koska se ei auttanut yhtään. Kaurapussitarjouksista aloin jo aika äkäseen kieltäytyä. Lisäpuudutteita aloin jo vaatia aika kovasti.

N. klo 2 aamuyöllä maanantain puolella vihdoin olin jo 3 cm auki. Sitten tuli ilmoitus, että lääkäri puhkaisee kalvot ja saan epi-puudutuksen. Aloin itkeä ilosta. Ihan pihalla heitin läppääkin anestesialääkärille, joka pahoitteli, että kesti, kun oli leikkaussalissa. Sanoin, et ei mitään, et mä oon täs ollu jo kolme päivää, et jaksoin kyl venaa. Epin jälkeen alkoi mielestäni aurinko paistaa...mahtava olo ja lapsivedet lorisi iloisesti supistusten aikana. Supistuksia lisättiin oksitosiinitipalla, lisäksi olin kiinni ravintoliuoksissa syömättämyyden takia.

n. klo 4 epin vaikutus alkoi laskea ja kivut oli tappavat taas, sain uuden annoksen onnekseni ja kohdunsuu oli edelleen 4 cm auki...nukuin taas pari tuntia.

Klo 6 aamulla heräsin taas kipuihin ja kohdunsuulla ei ollut tapahtunut mitään. Lääkäri tuli paikalle ja totesi, että nyt lähdetään sektioon. Supistukset tulevat pelkästään tipalla, eikä edistystä tapahdu. Kivut oli kamalat ja lisäksi en varmastikaan jaksaisi mitään ponnistuksia tehdä enää. Lisäksi sanoi lapsiveden vihertävän.

Aloin itkeä hysteerisesti, varmaan kivuista, nukkumattomuudesta, turhautumisesta ja pelosta. Sektio ei sentään ollut hätäsektio, mutta kiireellinen. Kätilöt myös sanoivat, että veden värin takia vauva voi joutua lastenosastolle. Mies ei päässyt mukaan tietenkään ja yksin peloissani sitten mentiin tuhatta ja sataa. Leikkaus meni nopeasti ja kivuttomasti puudutettuna ja itku tuli, kun kuulin vauvan alkavan huutaa (klo 6.37) järkyttävän kovaa. Näin vauvan sivupöydällä hoidettavana ja parkuvana ja vauva tuotiinkin näytille ja oli ihan terve neitonen.

Mut kursittiin kokoon ja vauva vietiin isälle kenguruhoitoon. Heräämössäkin kävivät sitten parin tunnin päästä ja kysyivät lupaani lisämaidon antamiseen (suostuin tietysti). Vauvan sain siellä syliin silitettäväksi.

N. klo 14 pääsin sitten takaisin osastolle, jossa oltiin onneksi saatu perhehuone ja siellä vauva köllötteli isin vieressä. Sain alkaa heti imetystä kokeilla, mikä onnistuikin. Maanantai menikin sitten pedissä muiden passattavana (ärsyttävää...)

Torstaina päästiin lopultakin kotiin, olin tosin jo keskiviikkona lähdössä...

ONNEKSI kaikki oli lopulta hyvin. Vauva oli terve, virkeä neitonen, ite toivuin sektiosta tosi nopeasti (paitsi aivastus sattuu kyllä, liikkua/nostaa tms. ei saa..). Lääkärin kanssa sitten käytiin synnytystä läpi ja ilmeisesti seuraavan kohdalla tätä sektiopäätöstä mietitään, että jos lasketun ajan tienoilla ei ole tapahtunut kohdunsuulla mitään, niin ei lähdetä enää kokeilemaan pitkää latenssivaihetta. Kuulemma vauva olisi mahtunut ulos lantiosta. Ite epäilen, että luonto (kroppa) pisti vastaan juuri siksi, että ei pystynyt tulla. Tiedä näistä. Kyllä me tälle koitetaan leikkitoveri hankkia jossain välissä. Vauva kuittasi koko kivuliaan viikonlopun. Tuolla se nukkuu taas pitkiä päikkäreitään, enkä voisi olla onnellisempi! :)
 
Minulla tuli kyyneleet silmään, kun luin MammaMarian juttua. Tosi hurja tarina, jolla oli onneksi onnellinen loppu. :)
 
Jos viimein ehtisi muutamalla sanalla kertoa myös oman synnytystarinansa.

Mulla ei siis ollut ennakkoon mitään oireita alkavasta synnytyksestä, ei kipuja, paineentunnetta eikä supistuksia. Rv 39+3 aamulla herätessäni mietin, että voisiko minimaalinen tihku olla normivuodon sijaan lapsivettä. Seurailin tilannetta aamupäivän ja soitin synnärille. Käskivät tulla käymään testaamassa tilanteen. Ajelin synnärille kaikessa rauhassa ja siellä testitikkuun tuli haalea plussa, vauva ei ollut kiinnittynyt edelleenkään. Sovittiin, että käynnistetään seuraavana aamuna ellei yön aikana synny itsestään.

Lähdin ajelemaan kotiin päin... Pääsin ensimmäisen 500 metriä autolla, kun lirahti lapsivettä enemmän. Jatkoin vielä varmaan viisi kilometriä ajoa, kunnes lapsivedet tuli. Soitin synnytysvastaanottoon uudelleen ja käskivät tulla takaisin.

Tunti vesien menon jälkeen alkoivat säännölliset, kipeät supistukset. Ne tulivat heti 2-6 minuutin välein. Makasin osastolla seuraavat 12 tuntia kipupiikkien, aquarakkuloiden ja lämpöpussien voimin. Kipu oli valtava, mutta paikat eivät auenneet. Viimein päästiin saliin. Sain ensimmäiseksi spinaalin, ja samaan aikaan epiduraalin. Kipu katosi noin tunnin ajaksi, mutta synnytys ei edennyt. Laittoivat puudutetta lisää ja lisäsivät oksitosiinia.

Kipu yltyi uudelleen. Sain kaikki mahdolliset puudutteet, mitä vain voitiin antaa. Ilokaasua lisättiin ja pää oli sekaisin, mutta kipu vain yltyi. Loppuviimein 16.20 tunnin avautumisvaiheen ja 36 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen pikkuinen syntyi nenä edellä, avotarjonnassa. Tämä selitti kovat kivut, joihin mitkään puudutteet eivät auttaneet :sad001 onneksi imukuppia ei kuitenkaan tarvittu, vaikka siihenkin jo varauduttiin, kun omat voimat meinasivat loppua kesken.

lopputulos on kuitenkin kaiken sen kivun arvoinen :Heartred

Pelko jäi jäljelle. Jos toinen vauva joskus ilmoittaa tulostaan, ilman pelkopolia en synnyttämään uskalla mennä. Nyt tuntuu siltä, että sektio on tuossa tapauksessa ainoa mahdollisuus.
 
Mulla alkoi supistukset illalla puoli seitsemältä. Niitä tuli tasaisesti, mutta epäsäännöllisesti. Samaan aikaan toivoin niiden jatkuvan ja loppuvan. Klo 01 väli muuttui 5-8 minuuttiin ja kivut muuttuivat todella koviksi. Klo 02 herätin miehen ja annoin lähtövaroituksen. Klo 02.40 lähettiin ajamaan ja hieman ennen neljää oltiin Tyksissä. Kivut olivat kovat, mutta en voinut kuvitellakaan mitä oli edessä.

Joskus kahdeksan aikoihin supistukset olivat järkyttävät ja olin silti vain sormelle auki. Jossain vaiheessa supistukset kestivät useita minuutteja, pisimmät jopa 5 minuuttia ja niiden väli oli joitain sekunteja (käyrän mukaan, itse olisin puhunut yhdestä tunteja kestäneestä supistuksesta). Klo 12 olin auki noin 3 cm ja epiduraali päätettiin antaa, koska kivut alkoivat viedä minusta voiton. Puudutusta seurasi odotettu autuus.

Kahden tunnin iloisen rupattelun ja naureskelun jälkeen tilanne muuttui dramaattisesti. Kivut palasivat eikä toinen annos puudutusta tepsinytkään. Äkkiä aamuisen tuntuivat lähes lastenleikiltä. Itkien, ulisin ja roikuin miehen kädessä kuin hengenhädässä. En pystynyt puhumaan enkä välillä edes hengittämään. Päätettiin antaa spinaalipuudutus. Siinä vaiheessa minulle kerrottiin, että harkitaan sektoria. Säikähdin. Spinaalipuudutus auttoi, mutta epin jälkeisestä autuudesta ei ollut enää tietoakaan. Nukkumaan en pystynyt, kun pelkäsin kuollakseni sitä hetkeä, kun tunti tulisi täyteen. Kun se tuli kivut palasivat kahta kauheampina. Spinaalipuudutus ajaksi olin saanut oksitosiinitipan, joka otettiin heti pois, kun annoin varoituksen tunnon palaamisesta. Kun puudutus oli kadonnut roikuin ilokaasussa ja miehen kädessä rukoillen, että kipu loppuisi. Kipu ei loppunut, sen sijaan sain kuulla sektiopäätöksestä. Ilmeiseti lapsen sydänäänissä oli jotain pientä, jonka ei haluttu pitkittyneen avautumisvaiheen aikana enää pahentavan.

Itkin sekä pelosta että helpotuksesta, kun minua vietiin leikkaukseen. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin todistin pojan ensimmäisen rääkäisyn. Sen jälkeen näin hänet nopeasti ennen kuin hänet vietiin isänsä paidan alle.

Nyt äiti ja poika voivat hyvin. Imetys ei oikein ota onnistuakseen, mutta tänään on vasta hänen ensimmäinen päivänsä.

AI niin. Meidän pojallapa ei ollut 10 sormea ja 10 varvasta, vaan peräti 12 pientä sormea ja 11 varvasta. Jalanjälki on aika hellyyttävä. Huomenna lääkäri kertoo, mitä hänen erityisominaisuuksilleen tehdään. :p
 
Rankkoja kertomuksia Marihannalla ja MammaMarialla!

Itse selvisin huomattavasti helpommalla, vaikka miehelle taisin kesken kipeimpien supistusten tokaista, ettei koskaan enää! Muutama tunti myöhemmin olin jo toista mieltä :)

Ensimmäiset merkit synnytyksestä tulivat kiirastorstaina ahkeran leipomisen tuloksena - aaltomaisia menkkakipuja alavatsassa 5-15 minuutin välein. Supparit eivät olleet mitenkään sietämättömiä, mutta valvottivat aamuneljään, jolloin päätinkin alkaa pakata sairaalakassia. Sain kuitenkin aamuyöstä unen päästä kiinni. Perjantaina aamupäivästä tiedossa oli pääsiäisaterian valmistusta. Varmuuden vuoksi kävimme myös aamupäivällä saunassa ja turvauduimme myös toiseen ässään :) No, johtuiko tästä vai olisiko synnytys muutenkin käynnistynyt, ruuan jälkeen aloin klo 15 kellotella suppareita 5min välein. Kuuden jälkeen kivut yltyivät niin koviksi, että lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa olin vajaa kaksi senttiä auki, eikä kohdunkaulaa ollut lainkaan jäljellä. Sain jäädä päivystykseen, kävin suihkussa ja pitelin lämpötyynyä alavatsalla. Nuo eivät itseäni jotenkaan auttaneet lainkaan, ja avautuminenkin kävi tuskallisen hitaasti. Pidin kuitenkin niin kovaa ääntä, että pääsin lopulta klo 22.30 saliin.Tätä edesauttoi myös se, että alapäätutkimusten tuloksena lapsivetta oli alkanut lirahdella klo 21.30.

Salissa antoivat kipulääkettä ja ehdottivat, että yrittäisin levätä. En ollut vieläkään kuin kaksi senttiä auki, joten kätilö pelkäsi, että sammuttaako epi tuossa vaiheessa vain säännölliset supistukset. Juuri nukkumaan en kuitenkaan pystynyt ja supparit tekivät helvetin kipeää, jotenkin ehkä jännitin kehoa jalat täristen liikaa niitä vastaan.

Kun kätilö oli kuunnellut rääkymistäni muutaman tunnin, klo 02:30 hän oli sitä mieltä, että pyydetään lääkäri puhkaisemaan kalvot kunnolla ja laitetaan se epi, ei tehdä kärsimysnäytelmää. Edelleen lapsivettä siis vain tihkui. Kun kalvot puhkaistiin, olinkin jo melkein neljä senttiä auki. Itse puhkaisu ei tuntunut missään, mutta aikaansai aivan järkyttävät supistukset, mitkä olivat koko synnytyksen kivuliain vaihe. Onneksi epi saatiin laitettua suht heti perään, joka kadotti tuskan täydellisesti, sen jälkeen vain tärisin ja makasin, kun tunsin vauvan kulkeutuvan alaspäin. Tuota vaihetta ei kestänyt pitkään. Sain epin täydelliseen aikaan: se rentoutti ja edesauttoi aukeamista nopeasti.

Ponnistusvaiheessa tunsin olevan jotenkin omimmillani, luotin kätilöön täysin, seurasin hänen ohjeitaan ja vauva oli vartissa pihalla. Muutama tikki laitettiin pintanirhamiin, vauriot olivat siis pieniä :)

Esikoinen syntyi lopulta aamuaurinkoon klo 5:22. Päänympärys tytöllä 34,5, paino 3155 ja pituus 49 senttiä. Äiti itki onnesta ja elämän ihmeellisyydestä :Heartred Tytöllä viikkoja kohdun puolella 39+0.
 
Marihanna kuulostaa hurjalta ja HUH..ei kai voi muuta sanoa kuin,että olet sankari ja selviytyjä!
On jännä miten joihinkin noi vahvatkaan puudutteet/kipulääkkeet eivät vaikuta.
Loppu hyvin kaikki hyvin.
Voin vaan kuvitella myös sinun miehen hädän ja tuskan, kun ei voi auttaa mitenkään:smiley-angelic001

Kuulostaa erikoiselta, mutta hellyyttävältä nuo ylimääräisyydet. Pienonsoittajalle olisi etua tuosta ja miksei monessa muussakin ammatissa.

Ja kyllä se maitokin nousee ja lapsi saa tarvitsemansa t. Hysteerikkö lapsen ruoan saannin suhteen
 
On aika selviytyjäolokin. Kätilö ja opiskelija kävivät täällä katsomassa, että onko se hengissä. Kyselivät jäikö traumoja. En osaa vielä sanoa jäikö. Kuulemma tämä sektio ei tarkoita automaattisesti sitä, ettenkö voisi vielä synnyttää alateitse. En ole vain aivan varma, haluanko.

Pikkumies vietiin juuri leikkaussaliin. Yksi sormi jää tänne laitokselle ja toinen sormi ja kuudes varvas leikattaneen ennen ensimmäistä syntymäpäivää. On kamala olo, kun joutui jättämään pikkuisen sinne odottamaan leikkausta ihan yksin. Hän jäi itkemään ja äidin sydän särkyi. Tiedän, että on ihan typerää, mutta täällä mä itken yksin ja odotan, että hän tulisi takaisin. Kuulemma voi mennä pitkäänkin, kun leikkurissa on jonoa.
 
Kuulemma ylimääräiset sormet ja varpaat ovat aika tavallisia. Minulla on ollut roikkusormi pienenä ja meillä on suvussa räpylävarpaita.
 
Älä huoli marihanna, hyvin se menee ja kohta saat taas nyytin syliin :3some. vaikka voin uskoa että se on aika lohdutonta ku toinen itkee eikä ite saa mennä mukaan - vaikka tietää ettei toisella oo mitään hätää. ite itken jo pelkästä tommosen ajattelemisesta :sad002
 
Pikkumies oli hurmannut leikkurissa hoitsuja. Tuli naama virneessä ja tutti suussa takaisin äidin luokse. Pienen tutti oli kastettu sokeriveteen leikkauksen ajaksi. Loput varaosat operoidaan kuten arvelinkinnennen 1-v päivää. :grin

Nyt onnistuu jo imetyskin. Tosin varsinaista maitoa ei vielä heru, mutta pikkuiselta on jo imuote kunnossa. Nännit on kovilla, mutta se kuuluneen tässä alussa asiaan.
 
Marihanna, mä niin tiedän ton tunteen, että viedään sektioon lopulta. :sad001 Valitettavan tutulta kuulosti koko tarina. Se itku mikä silloin tuli, niin oli niin pelon ja helpotuksen sekainen. Ja teilläkin kaikki päättyi onneksi hyvin! Lääketiede on mahtavaa!

Multakin kysyttiin sitä kokemusta 0-10, annoin 3. Neuvolantäti eilen sanoi, että joskus jollain muullakin on ollut tällainen pidempi latenssivaihe, niin jos on yrittänyt seuraavaa alateitse, niin ei ole onnistunut. Että sektiolla varmaan täällä "seuraavat" mennään. Olis kyllä kiva kokea normaalikin synnytys, mutta EI noilla kivuilla, joista ei ees oo hyötyä.
 
Marihanna me ollaan menty Tyksiin (ja leikkuriin) ihan peräkanaa. Sektioksi se mullakin meni, esikoisesta latenssivaihetta kesti 5 päivää, tästä neljä, en käsitä miksei kukaan suositellut sektiota alusta asti, vaikka itse kyllä halusin yrittää alateitse synnyttää.
 
WOT? Jäikö sulle johonkin "tietoihin" kuitenkin toi pitkittynyt latenssivaihe? Eikä kukaan ottanut silti puheeksi? Mulle luvattiin PHKS:ssa, että seuraavan kohdalla jo alusta asti äitipolilla tehdään arviota synnytyksestä...
 
MamaDoodles: oho, mikä sattuma. Ikävä kuulla, että sinulla oli vastaavia kokemuksia.

MammaMaria: joo. Itse sanoin miehelle, että jos joku kysyy, miten meni minä kerron kaunistelematta, mutta en lähde ketään pelottelemaan.

Tällainen on kuitenkin aika harvinaista verrattuna siihen, paljonko Suomessa syntyy lapsia. Käsittääkseni. Mutta en kyllä tasan lähde lässyttämäön, että olipas se ihanaa ja sattuuhan se hiukkasen, mutta kuntasi oman nyytin käsivarsille niin kaikki oli hyvin, koska tällä tavalla se tilanne ei mennyt. Siis totta kai omen sitä mieltä, että tuo tuhiseva mytty on kaiken kivun arvoinen, mutta ei se, että kertoo todenmukaista tarinaa yhtään vähennä oman lapsen arvoa. Eikä mikään kipu ja kärsimys lisää sitä. Onko sellaisen äidin lapsi jotenkin vähempiarvoinen, joka on tullut helposti ja melko kivuttomasti maailmaan? Meni filosofian puolelle, mutta toivottavasti joku sai sekavasta ajatuksesta kiinni.

Omalla kohdalla synnytys oli surkeiden sattumusten sarja. En syytä ketään (enää en edes itseäni) siitä, että se päättyi sektioon. Toisen kohdalla harkitsen hyvin vakavasti suunniteltua sektiota. Se ei ole ykköstoiveeni, mutta en halua ottaa supistusten kanssa uusintaotteluun. Tiedän kokeilemattakin jääväni kakkoseksi.

Lääkäri oli merkinnyt papereihinsa, että yksi syy sektioon ol epäsuhta eli se taitaa suomeksi tarkoittaa sitä, että lapsi ei sopinut ulos.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top