Jaahas... jos sitä vaikka yrittäisi vähän koota ajatuksia ja käydä läpi maanantain tapahtumia.
Sunnuntaina meni illalla vähän pitkään ja kun maanantaina heräsin
seitsemän aikaan, yritin vielä toiveikkaasti saada uudestaan unen päästä
kiinni. Sitten tuli kuitenkin supistus ja jostain syystä ajattelin
katsoa kelloa. Vähän huvikseni, että jos vaikka tulisi lisää. Yöllä oli
jonkin verran ollut supistelua ja jotenkin se aamuinen tuntui vähän
päättäväisemmältä. Kello oli siis n. 7.20. Yllätyinkin kun ei kulunut
kymmentäkään minuuttia kun jo seuraava tuli. Siitä se sitten alkoi.
Vähän vajaan kymmenen minuutin välein tuli napakoita menkkajomotuksia,
pääasiassa tuntui alavatsalla, välillä selässä. Nousin sitten ylös
kuulostelemaan ja alkoi jo olla sellainen olo, että tänään tulee.
Supistukset voimistuivat pikku hiljaa, mutta keskityin hengittämään
syvään ja rauhallisesti. Sillä pärjäsin johonkin yhteen asti, jolloin
sitten sanoin, että nyt lähdetään. Siinäkin vaiheessa pärjäsin ihan hyvin, vaikka kipeää alkoi tehdä, mutta tuli sellanen olo, että viisainta siinä vaiheessa lähteä, eikä odottaa että on ihan paskana. Supistusten välikin oli se viisi mnuuttia. Myöhemmin selviääkin, että olin kaukaa todella viisas :) Kävin vielä vessassa ja siinä kohtaa irtosi limatulppa.
Synnärillä vastaanotossa sitten annoin pissanäytteen, se oli ok, vauvan sydänäänet ok, mulla alko verenpaine hiukan kohota, mutta taisi johtua kivusta. Sitten sisätutkimuksessa selvisi, että kohdunsuu on viisi senttiä auki, olin itse tosi yllättynyt. Vaikka säännöllisiä ja voimistuvia supistuksia oli ollut jo yli kuusi tuntia, niin silti oli sellainen olo, että mahtaako tästä nyt lasta tulla. Oli tosi anteeksipyytelevä olo, varsinkin kun viereisellä sängyllä yksi nainen vaikeroi tosi pahan kuulosesti ja sillä oli auki kolme senttiä. Itse vain hengittelin ja hymisin supistukset läpi, niin alkoi epäilyttää tultiinko liian aikaisin. Mutta siis niin, saman tien oli aika lähteä saliin, joten vuorossa vaatteidenvaihto ja suolityhjennys. Suolityhjennyksen tyhjennys vaihe oli aika ikävä, koska siinä kohtaa supistukset oli jo suht kovia.
Kello oli 15.00, kun asetuttiin synnytyssaliin. Silloin pyysinkin heti lämpökääreitä kipua lievittämään. No eipä ne mitään auttanut, tuntui että ehkä jopa korostivat vaan kipua. Olisivat varmaan auttaneet siinä aiemmin yhdessä hengityksen kanssa, mutta ei enää tuossa vaiheessa. Sitten kätilö ehdotti ilokaasua ja olin että joo kaikki vaan nyt kehiin :) Pää meni aika tehokkaasti sekaisin, jonkin verran ehkä auttoi supistusten sietämiseen, mutta ehkä enemmän se auttoi rentoutumaan supistusten välillä. Ei se kipu mihinkään kadonnut. Välillä oli pää niin sekaisin, että oli vaikea arvioida milloin olisi aika ottaa seuraavat hatsit. Ilokaasukin olisi varmasti ollut hyvä apu aiemmassa vaiheessa, tai ainakin parempi. Supistuskivut yltyi ja lopulta pyysin epiduraalin. Vaikka taysissa on hyvä anestesialääkärimiehitys, niin eikö mun tuurilla ollut kuitenkin juuri se joku hätätilanne, että jouduin odottamaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Todellisuudessa ehkä vartin. Tässä vaiheessa kun supistuskivut olivat pahimmillaan, pakko todeta, että se kipu oli jotain ihan käsittämätöntä. Ei sitä voi edes sanoa kivuksi. Jotain sellaista tuskaa, mitä ei pysty kuvittelemaan eikä onneksi enää edes muistamaan. Kroppa ihan sätki ja ilokaasun hengittäminen oli todella vaikeaa, oli pakko heivata maski ja vain huutaa. Ilokaasukin vain ahdisti siinä vaiheessa, kun pää oli ihan sekasin eikä sen takia oikein hallinnut itseään ja sitten vielä kipu siihen päälle. Mutta kyllä sen kestää, koska vaihtoehtojahan ei ole. Ja se kipu on sitä hyvää kipua. Mutta joo, mun kokemuksen mukaan supistuskivut on sanoinkuvaamattoman tuskallisia kun ne ovat pahimmillaan. Älkää nyt silti pelästykö, kyllä siitä selviää :) Eikä kaikki välttämättä koe sitä niin ja osa varmaan ehtii saada sen sopivan kivunlievityksenkin hyvissä ajoin. Mutta takaisin tarinaan. Epiduraalin sain siis lopulta 16.45, sen jälkeen taisi tulla vielä yksi supistus, johon otin ilokaasua ja oli kamalaa. Oli muuten myös mielenkiintoista kun epiduraalin laiton aikana tuli tuollainen hirveä supistus, eikä saanut liikkua. En todellakaan tiedä, miten pysyin siinä. No, huutaminen auttoi. Mutta sitten, meniköhän kymmenen minuuttia niin epiduraali alkoi todenteolla vaikuttaa. Koko ajan olo helpottui kun pahin piikki supistuksista katosi jonnekin ilmaan. Lopulta en oikeastaan tuntenut enää supistuksia, ainoastaan paineen lantiossa ja takapuolessa kun vauva lasketui alemmas. Se oli kyllä ihana tunne, kun kipu vain katosi, ihana ihana epiduraali. Supistukset eivät kuitenkaan kadonneet mihinkään, eivätkä oikeastaan edes laimentuneet, kuten usein voi käydä. Eli synnytys jatkoi etenemistään hyvää vauhtia.
17.40 kätilö teki sisätutkimuksen, jonka seurauksena kalvot puhkesivat ja lapsivesi alkoi lorista. Kohdunsuu oli auki 9cm, ponnistuksentarve alkoi voimistua. Hetki vielä odoteltiin ja kätilö tarkisti uudelleen tilanteen, jolloin kohdunsuu oli kokonaan auki ja kätilö antoi luvan ruveta pikku hiljaa ponnistamaan kun siltä tuntuu. Aloitinkin varovasti tunnustellen, että mitenkäs se sitten hoituu ja täytyy sanoa, että hullua oli. Jotenkin tosi hassun tuntuista, mutta pikku hiljaa sain juonesta kiinni ja sain lisää rohkeutta. Karjuin kuin naarasleijona ponnistusten läpi, siitä sai jotenkin lisää voimaa. Siinä vaiheessa, kun pää syntyi, huusin mantraa "tule tule tule tule". Kätilö joutui toden teolla hommiin pään syntymisen jälkeen, että sai hartiat vedettyä ulos ja itse ponnistin sinnikkäästi. Sieltä se sitten lopulta tulikin kello 18.15. Episiotomia leikattiin, mitä ilmeisemmin olisi muuten tullut repeämiä. Nyt ei siis tullut, eppari riitti.
Avautumisvaihe oli siis 11 tuntia, ponnistusvaihe 15 min ja jälkeiset 10 min. Itselle jäi hyvä mieli kokonaisuudesta ja synnytys tuntui nopealta. Aika tuntui ikuisuudelta ainoastaan epiduraalia odottaessa. Salissa ei lopulta tarvinnut olla kuin reilu kolme tuntia ja vauva oli ulkona. Heti synnyttyään hamuamisrefleksi oli jo todella voimakas, rinnalle päästyään iski kuin imukuppi rintakehään kun nänniä ei ollut vielä tarjolla. Miehen rooli synnytyksessä oli ihan korvaamaton. Kotona pärjäsin aika lailla itsekseni, mutta sitten sairaalassa mies oli todella tarpeen. Olisi se vauva varmasti tullut ulos ilmankin, mutta en vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään ja mieskin oli kyllä tyytyväinen ja iloinen, että oli mukana.
Sairaalassaolosta sen verran, että sapuska oli hyvää, hoito hyvää, kaikki hyvää, mutta suunnitelmasta poiketen mun pää ei kestänyt siellä oloa. Kaipasin omaa rauhaa ja tilaa, saatiinkin sitten kotiutua jo eilen. Nyt sitten opetellaan omassa rauhassa ja ihan kivasti jo sujuu.
Pitkä tarinointi tuli, mutta pitkä oli pojan matkakin ikionnellisten vanhempien syliin :) Tsemppiä kaikille tuleviin synnytyksiin! Selviätte varmasti hienosti! Mutta älkää suotta aristelko kivunlievityksen suhteen ;)