Huolet ja pelot

Onko muita yhtään alkanut pelottaa miten se arki lähtee rullaamaan uuden tulokkaan kanssa? Meillä siis 3 ja 4-vuotiaat pojat entuudestaan ja nyt alkanut pyöriä päässä, että miten tästä kaikesta sit selvitään kunnialla. Toivon mukaan vauva olisi terve ja hyväntuulinen mutta jollei ole niin kyllä se voimille tulee ottamaan koko perheelle. Pelkään, ettei itselle jää aikaa keskittyä poikiin ollenkaan :sad001 Turha tietysti etukäteen murehtia mut minkäs teet...
 
^On mua ainakin alkanut pelottaa, että miten lähtee arki rullaamaan... on siis koko ajan jännittänyt, kun meillä molemmilla lapsilla ollut itkuisuutta ja vatsavaivoja todella paljon. Nyt tytöt on siis kyllä jo 5- ja kohta 7-vuotiaita... mut kyllä se pelottaa. :-O kait se on ihan normaalia pelätä tulevaa ja miettiä kaikkea mahdollista? Tsemppiä sullekin ja toivotaan että selvitään ihan kunnialla! :-)
 
Mulla on ollut koko ajan fiilis, että tässä tämä viides menee siinä missä edellisetkin, mutta tuttuja ajatuksia tokan ja kolmannen odotuksen ajalta. Etenkin juuri ehkä kolmannen kanssa pelotti eniten. Mutta selvisin! Vaikka nelosta aloinkin odottaa kolmosen ollessa 4kk ja oli vaikea raskaus. Tsemppiä naiset! Te selviätte hienosti!
 
Kiitos Desiree84 ja Zeni, kaipa se kuuluu äitiyteen vähän näitäkin miettiä:)
Mulle jäänyt vähän traumoja meidän kakkosen jäljiltä, kun oli NIIIIIIN haastava. Paha refluksi ja paljon muita ongelmia, kannoin häntä 2-vuotta sylissä lähes tauotta. Esikoinen oli kakkosen syntyessä vain 1,4kk ja edelleen tänä päivänä tunnen syyllisyyttä siitä, että tuntui kuin hän olisi noin pienenä "jäänyt omilleen" :sad001
No kohta se selviää millainen tapaus täältä masusta pullahtaa ja niillä on mentävä, mitä annetaan:shy:
 
Kiitos Zeni tsemppauksesta!Jep, meillä kans oli kakkonen tosi haastava... oli aivan hirveä koliikki ja nukkui n. 15 min. pätkissä. :-( ja hän on vasta n. 4-vuotiaana oppinut nukkumaan niin ettei heräile kuin ehkä yhden tai kaksi kertaa yöllä. Esikoinen oli vasta 1v8kk kun toinen syntyi ja mulla oli myös tunnontuskat et vien häneltä "vauva-ajan" ja oikeuden olla ainokainen niin vähän aikaa... se oli rankkaa, mut nyt onneks tytöt on isompia ja heistä on mulle jopa apua ja eritoten kun haluavat autella. :-)
 
Mua ainakin pelottaa oma ja koko perheen jaksaminen, koska esikoisen kanssa oli tosi rankka vauvavuosi (refluksi ja paha kutiseva atopia). Nyt tosin uskon, että osaan suhtautua asiaan vähän paremmin ja pyydän herkemmin apua. Esikoisen aikaan avun pyytäminen oli vaikeaa ja petyin itseeni, kun en jaksanut ja elämä vauvan kanssa ei ollut sellaista kun olin ajatellut. Nyt tiedän että pystyn kyllä selviämään, mutta toisaalta jos taas käy niin, etten nuku kunnolla vuoteen, niin kyllä se vaan ahdistavaa on.
 
hillevi sanoi:
Mua ainakin pelottaa oma ja koko perheen jaksaminen, koska esikoisen kanssa oli tosi rankka vauvavuosi (refluksi ja paha kutiseva atopia). Nyt tosin uskon, että osaan suhtautua asiaan vähän paremmin ja pyydän herkemmin apua. Esikoisen aikaan avun pyytäminen oli vaikeaa ja petyin itseeni, kun en jaksanut ja elämä vauvan kanssa ei ollut sellaista kun olin ajatellut. Nyt tiedän että pystyn kyllä selviämään, mutta toisaalta jos taas käy niin, etten nuku kunnolla vuoteen, niin kyllä se vaan ahdistavaa on.
Click to expand...

Toivottavasti nyt uudella vauvalla ei ois vaivoja ja pääsisitte helpommalla, kuulostaa siltä et ollut tosi raskas vauva-aika esikoisen kanssa. Ja tuo et on oppinut pyytämään apua on kyllä hieno asia!
En tiedä miksi se on itsellekin niin vaikeaa sanoa jos ei meinaa jaksaa, saati sitten lapsen kanssa! Jännittää myös et miten tulee uni yms riittämään, varsinkin kun oon syönyt vähintään melatoniinia aina iltaisin unen saamiseen ja nyt ei sit uskalla syödä uneen vaikuttavia lääkkeitä ettei vieri vauvan päälle unissaan tai et herää yleensäkään sen itkuun. Pitää vaan jotenkin sopeutua tilanteeseen, toivottavasti hormonit väsyttäis sopivasti kun vauva syntyy.
 
Oonko mä ainoa, joka "pelkää", että lapsi ei oo terve? Mulla on huolimatta nt- ja verikoetuloksista sellainen olo, että mitä jos lapsella onkin joku sairaus tai hän vammautuu synnytyksessä... Lähinnä mietin siinä kohtaa omaa jaksamista, kun on tuo uhmaikäinenkin vaatimassa omaa huomiota. Mies tekee pitkiä työpäiviä ja arjen pyöritys ei ole aina niin helppoa...sitten jos tulokkaalla on jotain erityistarpeita, niin huolettaa pystynkö vastaamaan tarpeisiin riittävästi ja samalla huomioimaan myös esikoista.
Ei sais etukäteen murehtia...
 
Mulla ainakin on noita pelkoja. Meidän toisella oli myös paha refluksi sekä PALJON muita huolia aiheuttavia vaivoja ja raskasta oli 2 ensimmäistä vuotta. Säälitti esikoinen ihan todella :Heartred
Ja oon myös miettinyt vauvan terveyttä, kun mulla alkaa tuota ikääkin jo olemaan MUTTA sitä on turha tässä vaiheessa kyllä murehtia. Ei se muuksi nyt muutu ja vastaan otetaan mitä meille annetaan.

Toivottavasti saadaan terveet lapset kohta kotiin ja että arjesta tulisi ainakin vähemmän rankka kuin ollaan etukäteen ajateltu :)
 
Joo täällä kans pelko, että mitä jos vauvalla onkin joku vamma tms. Mut toisaalta; ei sillekään sit minkään mahda ja varmasti lapsi on yhtä rakas joka tapauksessa. Mun äiti totesi ihanasti, kun hänen kanssaan juteltiin näistä peloista, että sitten rakastetaan sitä lasta vielä kovempaa! :-)
 
Täällä kanssa välillä sellanen pelko, että jos jotakin onkin "vialla". Toisaalta olen itse työskennellyt niin laajasti eri lasten kanssa joilla on ollut sairauksia, kehitysvammoja yms.. Ja itse tiedän että heidän kanssaan voi silti olla yhtä ihanaa ja antoisaa kun terveenkon lapsen kanssa. Tiedän myös että kyllä me pärjättäisiiin vaikka sieltä joku yllätys tulisikin. Toisaalta on tullu työssä nähtyä myös se kuinka raskasta ja haastavaa on olla esim kehitysvammaisen lapsen vanhempi, ja miettii kuitenkin et olisiko itsestä siihen.. Onneks Suomessa on hyvä terveydenhuolto ja paljon erilaisia järjestöjä joiden kautta on mahdollista saada vertaistukea ja vinkkejä, jos niitä tulee tarvitsemaan :)
 
Mulla pelottaa jostain syystä kauheasti et lapsi ois jotenkin hidas siis henkisesti, fyysisiä ongelmia en enää pelkää rakenneultran ja myöhempien ultrien perusteella, ja tiedän ja tunnen et lapsi kunnossa. Pelkään et lääkkeet mitä joudun perussairauteen syömään ois vaikuttanut lapseen vaik kaikki neuvolalekurit ovat sanoneet et turvallisia ovat. Silti kuumottaa ne eniten, koska sit JOS ois jotain vialla niin se ois mun aiheuttamaa, ei esimerkiksi jokin geenivirhe.
Aaargh, tätä nyt on mietitty jo yhdeksän kuukautta, onneksi pian saa vauvan kainaloon ni loppuu nää arvailut ja mitä luultavimmin saa ihan terveen lapsen syliin.
 
Bepant sanoi:
Ehk meiän kaikkien vaan pitäis yrittää lopettaa murehtiminen... Tiiän, helpommin sanottu kun tehty.

Ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Jos jotain tulee, niin sitten se on sen ajan murhe.

Tietty, pessimistiyteen taipuvaisena on helpompaa ajatella pahinta ja sitten yllättyä positiivisesti. :D

Ei pitäis kuluttaa aikaa tämmösii miettien, vaan nauttia siitä mitä on.
Kovasti yrittää edes.
Hyvä pohtia järkeviä ja itse ei osaa aina ottaa vihjeestä neuvoa.
Click to expand...

Ihana viesti bepant! :Heartred
Oot kyllä aivan oikeassa et murehtiminen ku ei auta mitään niin pitäs vaan yrittää nollata aivot. Pahempaahan se vauvalle on kun mun stressitasot poukkaa jatkuvasti ties mihin lukemiin ku hoksaan jonku uuden pelon aiheen.
Tässä vaiheessa pitäs vaan jaksaa yrittää olla huolehtimatta.

Bepant ihanaa ku sulla loppuu nyt tää tämmönen epätietoisuusstressi! Sit tietty alkaa se loputon huoli lapsesta...:rolleyes: mut kestämme sen kuin naiset!
 
Noi on pahoja hetkiä kyllä! Toiset hetket mitkä saa mulla ajatukset laukkaamaan ihan mahdottomiin sfääreihin on illalla sängyssä pyöriminen kun uni ei tule tai sit yöllä herätessä miettimään liikoja...
Liika aika ei sovi meille!:grin
 
Mä pelkäsin keskenmenoa ihan hirveästi ja vielä rakenneultraan asti sitä, että mitäs jos siellä selviää rakenteellisia vikoja. Edelleen joskus käy mielessä se, että mitä jos lapsi ei olekaan terve, mutta tässä kohtaa ei asialle voi enää mitään. Olisin varmaan asiasta stressannut enemmän, jos tää raskauden loppupuoli ei olisi ollut mulla jatkuvia vastoinkäymisiä täynnä (Sisun kuolema, syöpädiagnoosi ja nyt vielä Laikan epilepsiakohtausten yleistyminen). Sisun kuolema on edelleen jatkuvasti katkerana ajatuksena, joka tuottaa mulle jatkuvaa tuskaa ja surua... ei ole ollut liikaa aikaa pohtia....
 
Ei tää huoliminen ja murehtiminen mihinkään lopu. Seuraavaksi panikoidaan kätkytkuolemaa, sitten jokaista yskää, oksennusta ja näppylää, sitten ne menee hoitoon ja pelätään sitä, ja kouluun ja apua. Eikä ees lopu kuulemma siihen 18-v synttäriin. Se on nyt loppuelämän jatkuva huoli toisesta mukana kannettavana :wink
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top