Hiiipivä paniikki, piilotettu pelko?

Jenni74

Jenni74

Puuhakas puhuja
Olenko minä ainoa tässä porukassa jonka pääkoppaan alkaa pikkuhiljaa hiipiä pieni paniikin poikanen? Kun kävin läpi Kelan äippälaatikkoa, niin kävi mielessä että mistäs mä tiedän onko tätä tarkoitettu nukkumiseen vai ihan vaan olemiseen? Miten tiedän varmasti että vaavi on saanut riittävästi syötävää? Onko hänellä lämmin/kylmä/kuuma/hyvä olo? Minkä takia hän nyt itkee? Osaanko oikeasti pestä häntä oikein?
 
Olenko aivan höppänä - vai johtuuko tämä mun perfektionismista?
 
[:D]
 
 
Vauvan hoito ei mua vielä pelota, kun melko tuoreessa muistissa on pikkusiskoni hoitamiset ym.
Mun paniikki iskee lähinnä sellaisissa tilanteissa kun on väsynyt, masentaa ja/tai on ollut riitaa miehen kanssa (toisin sanoen minä yksin kiukuttelen), aiheina: Mitä on tullut tehtyä, oliko tää nyt ihan oikea ratkaisu sittenkään? Se, että se lapsi nyt oikeasti tulee sieltä, ei voi perääntyä enää. Onko mulla enää omaa elämää ollenkaan? Seksielämä loppui jo ajat sitten, mestä ei haluta tippaakaan, se tuskin koskaan palautuu, (ei sillä että se kovin aktiivista oli ennenkään) nyt ei ole sitäkään vähää seksiä. Kroppa rupsahtaa, ja muut pinnalliset jutut....
 
Kyllä mulla välillä iskee paniikki. Jos en osaakkaan tai jaksakkaan. Osaanko olla hyvä äiti, vastuuta olen miettiny..pitäs saada tuosta pikkusesta kuitenkin kunnollinen kansalainen kasvatettua..

Luulen,että kuuluu asiaan että miettii asioita väliin [:)]
 
Todellakin ja koko ajan mietin. Yritän rauhoitella itseäni, että äidin vaisto toimii ja lapsen mukana oppii. Mua ihan oikeasti pelottaa, miten vanhemmat naiset tai jo äidit tulee neuvomaan, mitä ja miten pitäisi tehdä... Kyselen ihmisiltä mielelläni ja otan neuvoja vastaan, mutta sitä en siedä, että mua ja mun kykyäni hoitaa omaa lastani ruvetaan arvostelemaan. Toki on asia erikseen, jos vauvan terveys on oikeasti vaarassa, enkä vaan tiedä mitä tehdä. Onneksi oma äiti asuu lähellä [:)]
 
Mulla ei luonteestani huolimatta ole mitään hirmupelkoja vielä...
Olen onnekseni saanut olla paljon vauvojen kanssa tekemisissä ja tietysti heidän vanhempiensa, joten jotain tunnen oppineeni tässä kanssakäymisessä.
Esim. kylmän/kuuman voi tunnustella vauvan niskasta. Jos se on lämmin, on koko vauva lämmin, jos se on viileä, vauvalla on vilu.
No, itkut ovat kaikilla vauvoilla osin samankaltaisia ja osin erilaisia. Olemme tosi lähellä vauvojamme koko ajan ja mitään ihan hirveää tuskin (ja toivottavasti ei!!!) ehtii tapahtua itkun alettua. Yleensä vauva ei muuta itke kuin väsymystä, kuumaa, vilua, mahanpuruja tai nälkää. Hoiva auttaa. Tämä nyt varmaan oli itsestään selvää kaikille, mutta ihan rauhoittelen vaan, kun uskon että me kaikki ollaan omille pienokaisillemme maailman parhaita äitejä. Kunhan saa pikkuisen kotiin ja ehtii rauhassa tutustua, niin oppii tunnistamaan eri itkut, jotka kertoo nälästä tai väsystä. Jostain olen myös lukenut erilaisista itkutyypeistä, joihin voi etukäteen tutustua. Täytyypä etsiä lähde.

No, ehkä synnytykseen liittyy vähän hiipivää pelkoa sektiosta ja välilihan leikkaamisesta. Olen ihan pienenä joutunut itse olemaan leikkauksissa (olin keskonen), happikaapissa jne. ja kammoan sairaaloita ja leikkauksia. En mistään hinnasta haluaisi keisarinleikkauksella saada tätä lasta. Alatiesynnytys on minun kohdallani pieni pelko verrattuna siihen, että vatsa viilletään auki, kun siinä on kolme arpea jo ennestään. No, tulihan se pelko sieltä, en ole halunnut ääneen sanoa, kun sitten se muuttuu heti todellisemmaksi. Huh---
 
Täällä yksi, jolle paniikki iskemässä... Alkuraskaus mennyt todella hyvin ja mahan kasvua hehkutellessa.
MUTTA missään oppaissa tms. en pääse kuin siihen synnytyskohtaan. Sen jälkeistä elämää en osaa enkä uskalla miettiä edes. Kuinka pärjään, osaanko lasta hoitaa, ym. ym.
 
Juurikin äidilleni tästä eilen puhuin, että mitähän tästä tulee.. Äiti sanoi että maalaisjärkeä käyttämällä eikä saa avustakaan sitten kieltäytyä. Kaikkea ei tarvitse yrittää itse hoitaa. Onhan minulla ihana mies tukena, mutta eipä hänellä ole vauvoista yhtään sen enempää kokemusta kuin minullakaan.
 
 
Mä oon ite kyllä panikoinu jo useita viikkoja. huhhuh. [:'(] Tosi paljon pyörii mielessä se, ettei minusta tule hyvää äitiä. En osaa täyttää vauvan tarpeita tai muuta. Paljon oon miehen kanssa puhunu näistä, ja onneksi tuo osaa edes vähän rauhoittaa minua.. [:D] Pyörii mielessä melkeinpä päivittäin, että entä jos en HALUA rakastaa vauvaa? Entä jos en oikeasti vaan välitä siitä, kun se syntyy? Tuntuu hirveältä.

Itellä ei niinkään nuo kosmeettiset ja pinnalliset jutut oo painanu, muuten kun raskausarpien kohdalta. Niitä ei vielä onneksi ole tullu vaikka masu on hillitön jo, mutta toivotaan ettei tulekkaan. Eihän niille mitään voi, ja kyllä oon ne valmis kärsimään vauvan takia vaikka pirusti pelottaakin (niin siis tuo vauvan tulo, ei ne raskausarvet [:D]).
 
Tuli sama teksti vahingossa laitettua jo toiselle keskustelulle vaan laitan sen vielä tännekin [:D]

Siis mä en pelkää etten pärjäisi tai osaisi olla vauvan kanssa vaan kaikkea muuta älytöntä.
Pelottaa tällä hetkellä että joku tönäsee ja kaadun tai joku rosvokopla hyökkää illalla kimppuun kun oon käymässä kaupassa. Tai että ihan ite liukastun ja vaaville käy jotain.
Samoja asioita pelkään tapahtuvan synnytyksen jälkeen ja vielä pahempia, että joku ottaisi lapsen minulta pois tai uhkaisi tehdä sille jotain. Jatkuvasti saa netistäkin lukea kaikkea sairasta mitä ihmiset tekee omille/muiden lapsille.
En mitenkään etsimällä etsi näitä juttuja vaan niihin aina törmää..
 
Maiza: MTV3:lta tulevassa Lääkärit-ohjelmassa oli iPhoneen saatava sovellus, joka tulkitsi vauvan itkua...miehellä kyseinen laite on...pitäiskö hommata tuo sovellus [:D]
 
Täälläkin menettämisen pelko taas vahvistunut. Tuli itsekin luettua tuo kohtukuolemasta kertova osa vauva-lehdestä [:(] Nyt taas tarkkailen koko aika vauvan liikkeitä ja huolestun heti jos vähään aikaan ei mitään kuulu. [:o]
 
mmj ja jenskula: ihan sama juttu. Itkin vuolaasti kun luin jutun! Pieni lohdutushan oli että tämä tilanne oli hyvin HYVIN harvinainen. Mutta pistihän se miettimään. Voi itku.
 
Kannattaa vaan ajatella positiivisia asioita!
 
 
Oli "tosi kiva" lukea sitä uusinta Vauva-lehteä junassa. Kyyneliä ei voinut välttää ja vaikutin varmasti tosi täyspäiseltä.
 
Mua ei aika vauvan kanssa pelota yhtään, mutta juuri tämä mitä vauva -lehdestä myös luin niin pelottaa, eli kohtukuolema..
Se on pelottanut jo ennen kun luin sen jutun ja muutenkin jos vaikka synnytyksessä jotain sattuisi! Ihan kamalaa [:(] Koko odotus on mua stressanut, tätä vauvaa on niin paljon toivottu. Eka pelkäs et mitä jos onkin vaikka kohdunulkopuolinen raskaus, sitten kun se selvisi niin pelkäs np-ultraa, et jos siinä on jotain.. No sen jälkeen alkoikin heti pelkäämään et jos rakenneultrassa on jotain ja nyt pelkää sitten tuota synnytystä ja kohtukuolemaa! Ensimmäisellä kerralla en osannu synnytystä pelätä yhtää mut nyt tietää mitä on edessä kerran jo kokeneena ja oli tosi rankka synnytys silloin! Olisi vaan jo se helmikuu! [:)]
 
Siis joo, oli tosiaan todella piristävä Vauva-lehti...juttua kohtukuolemasta ja sikiön rakennevaurioista. Olen kyllä noista lukenut jo aiemmin, kun olen tässä raskaudessa ollut lähinnä mielellä "pessimisti ei pety", joka ei vois olla kauempana mun elämänfilosofiasta. Yritän olla ajattelematta asiaa ja olen päättänyt, että 1,5 vuoden lapsettomuus ja yksi keskenmeno on tarpeeksi mulle!

Vaavin liikkeitä kuuntelen ja tarkkailen jatkuvasti. Ihan hyvillä mieleillä olen, kun potkutkin on jo sitä luokkaa, että koko muija hytkyy ja heiluu [:)]
 
Nyt olen saanut kehrättyä pelon siitä, että kun vauva tuntuu olevan pystyssä, niin ei käänny ennen H-hetkeä ja joudutaan sektioon perätilan takia. Voi apua.

Ja kyllä on itsellä käynyt mielessä juuri tuo kohtukuolema ja joku kauheus synnytyksessä. Silminnäkijä-ohjelmassa tuli yhtenä iltana aiheesta asiaa. Kaksi naista, joiden vauvat olivat kuolleet kohtuun ja yksi, jonka vauva oli kuollut vuorokauden kuluttua synnytyksestä. Ihan kamalaa, mutta jotenkin sen katsominen toi ajatuksen siitä, että nuo naiset ovat kokeneet aivan hirveitä ja silti istuvat tuossa ja kertovat siitä. Ihminen on hirvittävän vahvaa tekoa. Itsekin ollut elämässä aika järkyttävänkin rankkoja aikoja ja nyt kun mietin niitä niin hengissä ollaan ja vahvempana. Enkä myrskyn silmässä silloin uskonut selviäväni.

Parasta lääkettä pelkoihin on niistä puhuminen. Näin kun ne saa purettua sanoiksi, ne muuttuvat muodottomista möhkäleistä ymmärrettäviksi lauseiksi ja kun ne sanat näkee, tajuaa ehkä etteivät pelot olekaan niin isoja kuin luuli.
 
Maiza Mäkin katsoin sen Silminnäkijän silloin telkkarista ja itkin ihan hulluna.. Mies sit kielsi sen ohjelman jälkeen mua enään kahtomasta mitään sen tapaisia ohjelmia, koska onnistun kehittämään niistä itselleni kauhean ressin [>:]
Onneksi tässä on vielä hyvää aikaa teidän pikkuisenkin kääntyä oikeinpäin.. Mulle neukkutäti sano, et yleensä rv 32 maissa lapsi rauhoittuu oikeinpäin kun rupeaa tila käymään ahtaaksi.. Mut onneks ne seuraa ja sit hyvissä ajoin yrittävät kääntää jos näyttää sille, ettei vauva itse älyä kääntyä raivotarjontaan [:)] Ymmärrän kyllä pelkosi.. Ite revin ressiä kans milloin mistäkin [:D]
 
Jenskula: Olenkin koittanut uskotella itselle, että se toinen synnytys olisi helpompi! [:)] Toivotaan näin! Oon vaan ajatellut, että se on hetkellistä sitten ja siitä selviää!
 
Totta, että aina on jotain pelkoja! Tällä hetkellä vaan miettii tätä raskautta kaikista eniten!
 
Kerron oman tarinani, ihan vain rauhoitellakseni teitä...

Ensimmäinen lapseni sai alkunsa kun sovimme että ehkäisy jätetään ensi kuussa pois, no eipä tarvinnut jättää, kun hän oli jo tuloillaan. Raskaus sinällään ei pelottanut, vaan ne supistukset. Neuvolassa rauhoiteltiin, että yleensä ensi synnyttäjät synnyttävät lasketunajan jälkeen, vaikka jokseenkin tiesin ettei niin käy meidän kohdalla...kappas niin ei tosiaan käynytkään, vaan tyttö tuppasi itsensä maailmaan muutamaa viikkoa aiemmin. Synnytys meni aivan päin honkia, minä ja kätilö emme tulleet toimeen tuona 26 tuntina laisinkaan ja ainut pyyntöni oli, etten missään nimessä halua olla selälläni. Kun ponnistamisen aika tuli, haki hän avukseen opiskelin ja yhteisvoimin minut seljälleen ja käsky ponnistaa tuli. Epiduraalia en saanut, koska valitettavasti se hävitti supistukset kokonaan, mutta eipä muutakaan troppia tarjottu :( Pahan issiaksen takia huusin sali raikaten että perse repeää, ja kätilö vain totesi: "Niinhän se tuppaa tekemään". Vaikka tarkoitin issiasta!! No tyttö sieltä sitten tuli ja minä olin shokissa, halusin vain suihkuun enkä mitään ipanaa siihen nänniin roikkumaaan. Vasten käskyjä, kätelöiden mentyä tuuppasin lapsen isälleen ja painelin pihalle ja suihkuun. Tullessani takaisin sain haukut ja marssituksen osastolle. Nyt kerron että, jokaisella synnyttäjällä on oikeus vaihtaa kätilöään, jos kemiat ei suju, voi kun joku olisi kertonut tämän minullekkin!!

Osasto: Ei ollut sekään aika ruusuilla tanssimista. Vähän väliä joku käy repimässä nänniä lapsen suuhun, vaikka maito ei ole noussut, lapsi huutaa nälkäänsä ja lisämaitoa ei heru.. Kahden yön jälkeen lähdimme kolmisin kotiin, ilman tunteita lapseen. Toki tiesin hänen olevan minun ja että tehtäväni on tarjota kaikki hoiva hänelle, mutta kun ei vaan tuntunut siltä. Maito ei noussut ja korvike ei sopinut...Huh...kun ekaa kertaa tästä kirjoitan, tajuan kuinka olisin tarvinnut apua. Noh, kolmisen viikkoa olimme olleet kotona, kun se iski....se rakkaus lapseeni. Hän on kauneinta ihaninta ja rakkainta, enkä ikinä enää ajattele noin.. Ei äidinrakkaus ole suoraan rinnasta pulppuavaa ruusuista unta, vaan kaikille se ei heti tule. Kyllä sillekkin on oma aikansa. Äidin rakkaus ei ole ehdotonta ensisilmäyksellä, mutta uskoisin sen kuitenkin tulevan joskus. Ei siitä kannata ottaa stressiä

Kohtukuolemista joista olette lukeneet, luin sen itsekkin, kun vauva lehti tulee vielä koska odotan toista lastamme. On hyvä että asiasta puhutaan, mutta odottajille tarkoitettuun lehteen, kyllä nyt oli mennyt toimituksella hieman hakuseen tuo painos. Älkää lukeko moisia tarinoita ja niille jotka itku silmässä kanssani sen luitte, asialle kun ei voi mitään, se ei ole käsissämme, joten turha stressikin on haitallista vauvalle...

Jos epäillyttää pyytäkää aikaa neuvolasta. Niin minäkin tein. Koska nyt odotan toista lastamme rv22, harjoitussupistuksia ollut jo viisi viikkoa ja voimistuvat vain. Joten tiedän tämänkin lapsen tulevan odotettua aiemmin. Nyt minut sentään otetaan tosissaan, koska todistus aineistoa on jo takana :)

Niille jotka epäilevät hoitavansa lastansa väärin tai ei jaksa. Kyllä te opitte koska lapsen on kuuma, kylmä, nälkä, väsy tai sylikaipuu. Jos ei muuta niin kantapään kautta, ei se lapsi mene rikki jos se itkee ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu, ikävää ja sydäntäsärkevää se kylläkin on, mutta kyllä te klaaraatte homman :)
 
Oli aivan pakko tulla kirjoittamaan tänne, jos vähän helpottaisi tuota mun pelkäämistä.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin pelkään epiduraalin laittamista. Sehän ei ole edes varmaa, että minulle tullaan sellainen laittamaan, mutta pelkään sitä kovin. Haluan sen varmasti, mikäli kivut tuntuvat sietämättömiltä, mutta sen laittoa kammoksun. Synnytyskipuja tms. en pelkää, enkä osaa pelätä muutenkaan synnytystä.

Toivottavasti en lietsonnut tällä ketään kaverikseni pelkäämäänemoticon

Olen jutellut asiasta mm. neuvolatädin kanssa ja lähipiirissä olevien ihmisten kanssa, joille tuo on synnytyksessä laitettu, ja kaikki sanovat ettei se tunnu missään. Silti.. ei auta. Pelkään edelleen ja tämä pelko hiipii minuun moneen otteeseen päivässä..
 
Kun laskettu aika lähenee, oon huomannut että synnytys on alkanut hiipiä mieleen yhä useammin, erilaisemmissa paikoissa ja joskus yölläkin tulee mieleen kun herää vessareissulle..

En ole aiemmin osannut pelätä koko synnytystä, ehkä sitä on alitajunnassa työntänyt pois mielestä vain ja jos olen kuullut joidenkin puhuvan synnytyksistään, olen mieluummin lähtenyt pois paikalta kuin että oisin jäänyt kuuntelemaan ja kauhistelemaan.. :)

Eikä se minua sillä tavalla vieläkään pelota, mutta se on ruennut pelottamaan että miten sitten reagoi siihen kipuun ja siihen, kun
oikeasti täytyy ponnistaa ja jos se vaihe kestääkin kauan..
Mutta sen oon päättänyt, että haluan kaikki mahdolliset puudutukset
mitä vaan mahdollista saada! :D

Vaikka toisaalta, eräs tuttuni kertoi että sitä mukaan kun kivut kasvaa, niin sitä enemmän niitä myös sietää. Kipukynnys kasvaa. Toivottavasti on näin! :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top