Aspergerit, adhd:t, kaksisuuntaiset ja kaikki muutkin erikoiset tyypit :)

Lavinia

Sanavalmis juttuseppä
Keräännytäänkö tänne, olisiko meitä muitakin? Minun puolesta tervetuloa kaikki joilla jokin neurologinen häiriö tai mielenterveyshäiriö :) Jakamaan tarinoita, etsimään vertaistukea tai vaikka kysymään neuvoa. Minusta avoimuus on ihanaa, oma taakka kevenee kun ei tarvi pitää kulisseja pystyssä (en oo koskaan kyllä osannutkaan) tai salailla omaan käytökseen tai luonteeseen liittyviä asioita.

Mulla siis adhd diagnosoitu aikuisena, itsellä herännyt myös asperger-epäily. Post-traumaattinen stressihäiriö jossain tuolla taka-alalla, kiitos loistavan psykoterapeutin ei enää kovin vahvasti vaikuta elämään. Voisinpa väittää aika hyvin parantuneeni.

Mulla ois heti muutama kysymys aspergerin syndroomasta:

Tunnistaako assit toisensa, onko joku ns. tutka jonka avulla huomaa että toinen on samanlainen?

Onko assien helpompi tulla toistensa kanssa toimeen, kuin neurotyypillisten kanssa?

Tarkennus tuohon: Luulisin, että paremmin toimeen voisivat keskenään tulla sellaiset jotka ovat yhtä mieltä esimerkiksi siitä, onko smalk talk tylsää ja ajanhukkausta vai jostain syystä tarpeellista kun tavataan. En oikein ymmärrä miksi olisi, mutta ilmeisesti se muiden mielestä tarpeellista on, kun kaikkien oletetaan sitä harrastavan ja sitten on toisten mielestä töykeä jos sitä ei jaksa tai osaa.

Toiselta kannalta taas, jos kahden aspergerin mielenkiinnon kohteet ovat täysin erit, ja kumpikin tahtoisi puhua vain siitä omastaan eikä ole kiinnostunut toisen asiasta ollenkaan.. niin voiko se aiheuttaa enemmän ongelmaa kuin assin ja nentin keskustelussa voisi tulla?

Voisin jokatapauksessa kuvitella että nauttisin tilanteesta missä olisi ympärillä vain ihmisiä joita ei voisi turhanpäiväiset jorinat vähempää kiinnostaa, eikä tarvitsisi esittää MITÄÄN, eikä tarkkailla omaa elekieltään, eikä välittää siitä millaisen kuvan itsestään antaa.. Muistaako katsoa tarpeeksi silmiin jne. Vaan saisi keskittyä ASIAAN, jutella siitä mikä kiinnostaa.
 
Muokattu viimeksi:
Itse olen työskennellyt lasten kanssa, joilla on todettu autismin kirjon häiriö. Riippuu hirveästi yksilöstä toki, mutta monet heistä vaikuttivat viihtyvän keskenään omalla (neurotyypillisille ehkä erikoisella) tavallaan :)
 
Kiva saada ensimmäinen vastaus tänne :joyful:

Itelläni todennäköisesti ei kuitenkaan ole sitä aspergeriä vaikka aiemmin epäilin, oon jutellut monien kanssa ja nyt arvelisin että mulla on vain (ajoittain aika roimaa) aistiyliherkkyyttä adhd:n kaupanpäällisenä. Ja ehkä vähän erikoinen luonne muutenkin :rolleyes:

Olisi silti kiva saada lukea muidenkin kertomuksia. Otsikko olisi ehkä voinut olla vähän parempi :grin Ei ole tarkoitus lokeroida ihmisiä Tavallisiin ja Erikoisiin, hain vain sitä, että jonkin sairaudenkin voi nähdä jopa hyvänä ja erityiseksi tekevänä osana ihmistä. Eikä sitä ainakaan tarvitse häpeillä!
 
Kiva että perustit tämän ketjun Lavinia ja hauskaa että meitä yliavoimia löytyy muitakin :) Itselläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sen kognitiiviseen toimintaan liittyvät haasteet taitaa muistuttaa joitain add:n oireita. Varsinkin nyt masentuneena omantoiminnan ohjaus on ihan tosi hankalaa nyt ja keskittymiskyky on reippaasti alentunut. Toivottavasti muutkin löytävät tähän ketjuun. Olisi huippua päästä vaihtamaan ajatuksia!
 
Mulla on paniikkihäiriö, joka on todettu mulla 2011. Muutaman vuoden oli pahimmillaan, mut nyt viimeiset pari vuotta ollut helpompaa. Nyt kun oon raskaana, niin huomaan alkavani miettimään liikaa kaikenlaisia asioita ja sitten alkaa hikoiluttamaan, kun meinaa pieni paniikki iskeä. Tällaista..
 
Mulla on paniikkihäiriö, joka on todettu mulla 2011. Muutaman vuoden oli pahimmillaan, mut nyt viimeiset pari vuotta ollut helpompaa. Nyt kun oon raskaana, niin huomaan alkavani miettimään liikaa kaikenlaisia asioita ja sitten alkaa hikoiluttamaan, kun meinaa pieni paniikki iskeä. Tällaista..

Onko sulla joitain keinoja joilla saa kohtauksen laantumaan ennen kuin pääsee kunnolla alkuunsa? Mulla nuorempana tuli paniikkikohtauksia myös (ja vielä nykyäänki, mutta paljon harvemmin ja vaan tietyissä tilanteissa) ja propral-lääkkeellä yritettiin hillitä, mutta en tykänny siitä oudosta olosta mikä niistä tuli. Sydämen hakkaamiseen kyllä auttoi. Opin sitte jotenki hillittemään niitä keskittymällä ajattelemaan että "tää on vaan tätä, kohta menee ohi, koita hengitellä". Koitan tavallaan olla itteni paras ystävä siinä, ymmärtää ja rauhotella. Ajattelen että se olo on ku iso ikävä kupla joka minut kahmasee ja oon ihan yksin sen sisällä, mutta se ei haittaa koska itestäni löydän voimaa sulattaa sen kuplan pois.

En tiedä oliko tuosta apua, kertokaas muutki vinkkejä jos ootte jollain konstilla selättäny paniikkikohtauksen :)
 
Lapsen kanssa ei ehdi ajatella mitään niin kauan, että ehtisi pelkäämään. Minulla siis on ollut hammaslääkärikauhu jo vuosikymmeniä, ja hammaslääkärin tuolissa on tullut useampikin paniikkikohtaus. Mutta sitten kun oma lapsi oli samassa hammaslääkärin huoneessa rattaissa odottamassa, mietti ainoastaan sitä, miten lapsi pärjää, eikä itse ehtinyt pelkäämään hammaslääkäriä ollenkaan. Jos lapsella olisi ollut tuttu hoitaja tai lapsi olisi ollut kotona jonkun toisen kanssa, niin sitten varmaan olisin ehtinyt pelkäämäänkin.
 
Lavinia, ei ole mtn keinoja hillitä paniikkikohtauksen tuloa. Mulla ei auta, vaikka ajattelisinkin että se on pian ohi jne, vaan se tulee jos tulee. Onneksi niitä on tullut nyt todella vähän, tosin viimeksi tuli marraskuussa. Silloin koira puri mua kädestä ja jouduin Peijaksen sairaalaan tikattavaksi, taisin olla kans shokissa.
Mä joudun Propralia syömään muutenkin, tohon sydämen tykytykseen. Paras apuhan olisi vielä terapia lääkityksen lisäksi :)
 
Assburger ilmottautuu o/

Olen sosiaalinen, mutta pelkään ihmisiä ja väsyn sosiaalisissa tilanteissa nopeasti varsinkin, jos on enemmän ihmisiä. Vaikea seurata kaikkea. Nyt kun on ollut kotona odottamassa jo useamman viikon, niin tuntuu, että kaikki sosiaaliset tilanteet jännitää aina vain enemmän... Ja, kun on väsynyt ei jaksa näytellä "normaalia". Pelkään aiheuttavani pahaa mieltä ja loukkaavani ihmisiä letkautuksillani. Normaalisti tätä ei juurikaan huomaa, koska olen opetellut käyttäytymään niin sanotusti, seuraamalla miten muut toimivat.
 
Täällä huhuilee yksi masennuksesta toipuva, jolle isot juhlat ja vastaavat sosiaaliset tilanteet on ahdistavia. Nyt on ahdistus päällä, sillä huomenna olen serkun häihin menossa ja alkoi se väenpaljous, small talk ja muut lieveilmiöt ahdistamaan. Viihdyn isommissakin porukoissa, kun ihmiset on mulle tuttuja, eikä tarvitse juhlatamineissa yrittää käyttäytyä etiketin mukaan.
Mietiskelenkin, onko OK vielä jättää menemättä juhliin, vaikka on ilmoittanut menevänsä? Toki siitä ne syyllisyyden tunteet jää, jos jättää menemättä... Eli tekee niin tai näin, ahdistaa kuitenkin :oops:
Auttakaa; miten tässä tilanteessa pitää toimia? :confused:
T. Introvertti, joka on opetellut olemaan sosiaalinen.
 
Mene juhliin, ja sitten lähdet sieltä jollain tekosyyllä pois heti kun alkaa ahdistaa. Jos on luvannut juhliin mennä, niin sitten on pieni pakko myös sinne mennä, ellei ole pää kainalossa sairaalassa. Mutta tosiaan aina pääsee pois jos tuntuu siltä.

Sinun ei ole pakko harrastaa small talkia kenenkään kanssa, vaan voit ihan vapaasti liimautua jonkun tuttusi seuraan koko ajaksi. Tai vaikka kännykän ääreen, jos ei siellä ole yhtään riittävän hyvää tuttua. Ajattele, ettet ole siellä muita miellyttämässä, vaan tulit esim. vain syömään, jos syömisestä tykkäät. Eivät ne muutkaan siellä ole muita miellyttämässä.
 
Kyllä tässä nyt on hiljakseen tullut valmisteluja tehtyä ja ihmeesti jo tuon aiemman viestin kirjoittamisen jälkeen ahdistus alkoi helpottaa :) Totta, että juhlista voi aina lähteä vaikka millä (teko)syyllä; siitä jää kuitenkin harmi pitkäksi aikaa, jos jättää kokonaan menemättä.
Kiitos että sain täällä purkaa ahdistusta :shy:
 
Kyllä tässä nyt on hiljakseen tullut valmisteluja tehtyä ja ihmeesti jo tuon aiemman viestin kirjoittamisen jälkeen ahdistus alkoi helpottaa :) Totta, että juhlista voi aina lähteä vaikka millä (teko)syyllä; siitä jää kuitenkin harmi pitkäksi aikaa, jos jättää kokonaan menemättä.
Kiitos että sain täällä purkaa ahdistusta :shy:

Kerro sitten miten meni! Voihan siellä olla ihan mukavaakin :)

Ite kun meen juhliin, niin etiketit lentää taivahan tuuliin :D En vain osaa, mutta eipä tuo haittaa. Pyrin siihen että kohtelias olen kaikille, minusta se riittää. Ja jos alkaa vieraat ihmiset ahdistaa, niin (tuttujen järjestämissä juhlissa joihin ei ole palkattu ulkopuolista apua) menen keittiöön hoitamaan tiskejä ym. Saa olla avuksi ja samalla oma olo rauhoittuu kun voi keskustelun sijaan keskittyä niihin astioihin :)
 
Ja kyllähän noissa juhlissa on kiva nähdä sukulaisia, joiden kanssa muutoin harvoin tavataan :)
mulle varmaan oli herkempi tulemaan tuo ahdistus eilen, kun olen vasta viikko sitten lopettanut masennuslääkkeen kokonaan. Vähensin pikkuhiljaa pois ja viimeisen otin viime viikonloppuna.
Tänään on ihan ok-fiilis ja tosiaan lähden omalla autolla, niin pääsen lähtemään poiskin, kun siltä alkaa tuntua :)

Muutoinhan mulla on tuon masennuksen lisäksi ollut lapsesta asti jonkinasteista neuroottista käyttäytymistä. Askelten laskeminen, parillisten "pakko" ihan arkisissa asioissa jne. Ne ei oo päässeet valloilleen ja heti, kun tiedostan tekeväni noita asioita niin rikin kaavaa :grin nyt vielä pystyn siihen, kun ei ole nuo neuroosit saaneet yliotetta :shy:
Eli kaikinpuolin vähän keskimääräistä "erikoisempi" tyyppi oon :grin ei kaikki aina mua ihan ymmärrä. Enkä kyllä minäkään heitä :hilarious:
 
Muutoinhan mulla on tuon masennuksen lisäksi ollut lapsesta asti jonkinasteista neuroottista käyttäytymistä. Askelten laskeminen, parillisten "pakko" ihan arkisissa asioissa jne. Ne ei oo päässeet valloilleen ja heti, kun tiedostan tekeväni noita asioita niin rikin kaavaa :grin nyt vielä pystyn siihen, kun ei ole nuo neuroosit saaneet yliotetta :shy:
Eli kaikinpuolin vähän keskimääräistä "erikoisempi" tyyppi oon :grin ei kaikki aina mua ihan ymmärrä. Enkä kyllä minäkään heitä :hilarious:

Mulla kans on ollu vaihtelevia pakkotoimintoja tai jotain (ei niin pahasti kuitenkaan että olisi pakko-oireinen häiriö diagnosoitu) joista sitkeimpänä se, että kynnyksen / maton reunan yli pitää aina astua oikealla jalalla. Jos astun vasemmalla ja HUOMAAN sen, pitää astua pari askelta taaksepäin ja ottaa uusiksi :rolleyes: Ja aina kun pelataan jotain lautapeliä, pitää vähän väliä pyyhkäistä pelinappulan pohjaa jotta se "laskeutuu pehmeämmin"..

Eniten arkea hankaloittaa kun oon niin tarkka oman ruuan ja astioiden suhteen, en kestä jos joku puhuu minun lautasen lähellä koska kuvittelen että toisen hengitystä tai sylkipisaroita lentää sinne minun ruokaan. Tämä koskee siis myös minun miestä, jota pussailen kyllä tosi mielellään. :grin kunhan ei hengitä minun ruokaan päin!
 
Joo, tulihan siellä käytyä :) unohdinkin tänne kirjottaa :shy:
Häät meni siis ihan mukavasti, kun oltiin sisarusten ja serkusten kanssa yhteisessä pöydässä eikä ollut ketään vieraita ihmisiä siinä. Saatiin höpötellä ihan rauhassa tuttujen ihmisten kanssa. Virallinen osuus vaan tuntui aika pitkältä ja olisin halunnut liueta paikalta jo hyvissä ajoin. Meni sitten kuitenkin useampi tunti siellä ja pakenin ennen kimpun heittoa; siihen vedin rajan :laughing002
 
Täällä yksi adhd ilmoittautuu.. Miten te muut joilla on adhd pärjäätte lasten ja kotitöiden kanssa? Meillä on asunnossa aina tietynlainen kaaos ja tavarat on missä sattuu.. Saa nähdä miten tilanne muuttuu kun vauva vähän kasvaa.
 
Meillä on asunnossa aina tietynlainen kaaos ja tavarat on missä sattuu.. Saa nähdä miten tilanne muuttuu kun vauva vähän kasvaa.

Meillä on sama meno ollut siitä asti kun itse synnyin. :grin Lapsuudenkoti oli täynnä rompetta ja sotkuinen. Itse jatkoin perinnettä omaan kotiin muutettuani eikä tilanne ole lasten syntymän jälkeen muuttunut, tosin YRITYSTÄ on kyllä ollut sen jälkeen kun lapsia tuli. Aiemmin sekaisuus ei haitannut, oli "mielekkäämpää" tekemistä kuin harmitella sotkua tai yrittää sitä saada kuriin. Nyt haluaisin kodin jossa on vain vähän tavaraa ja paikka kaikelle, mutta useista yrityksistä huolimatta kaaos aina palaa. Olen hamsteri. En silti ole toivoa menettänyt, vielä joku päivä tämäkin talo on järjestyksessä. :cat: Mutta nyt en aio sotkuja stressata, kun ei se stressaamalla ole miksikään muuttunut. Keskityn nyt lapsiin ja mieheen ja kaikkeen mukavaan mistä saa energiaa jaksaa tätä pikkulapsiaikaa. :)
 
Onko sulla Lavinia monta lasta? Itekin tahtoisin kodin jossa vähän tavaraa (tai ainakin siististi tavarat) ja paikka kaikelle :) jos oltais miehen kanssa kahdestaan niin tavaroille löytyisi paikka, mutta nyt meitä on kolme ja ei toivoakaan.. + sitten kaikki ylimääräiset lehti ja tavara/ vaatepinot sohvilla ja pöydillä :D mä ite oon vähän jo tottunut siihen, mutta jotku ihmiset kauhistelevat tätä sekasortoa ja jotku sukulaiset on jopa yrittäneet alkaa paikkoja järjestelemään :shifty: meillä lapsuuden kodissa oli kyllä siistiä, joskaan ei mun toimesta :hilarious:
 
Takaisin
Top