Aspergerit, adhd:t, kaksisuuntaiset ja kaikki muutkin erikoiset tyypit :)

Kolme lasta, vanhin on 8v. Meillä kans on jotkut sukulaiset kauhistelleet kuinka sotkuista on, no siinäpä kauhistelkoot. :joyful: Minusta on tärkeämpää että ehtii ja jaksaa LEIKKIÄ ja muuten vain olla lasten kanssa, kuin putsata ja puunata paikkoja ja hokea lapsille että "myöhemmin, äiti siivoaa nyt". Vaikka haaveilenkin siitä siististä ja seesteisestä kodista, niin ymmärrän että sen aika ei ole nyt. Voimavarat ei riitä. Siisteyden suhteen meillä on nyt tarpeeksi se, että kaikille on puhtaita vaatteita ja astioita ja ettei nyt ihan varsinaista likaa ole siellä täällä (eli pöydän alusen pyyhin päivittäin) , mutta lelut kirjat lehdet ja sekalaiset tavarat seilaa pitkin kämppää etsien paikkaansa. Ja se on nyt tällä hetkellä ok.

Yritin joskus jotain konmarittaa ja se lähti ihan hyvin käyntiin, tavaraa lahjoitettiin useita jätesäkillisiä ja laatikollisia pois. Se vaan ei näy missään. :D Tavaraa on vieläkin ihan liikaa mutta nyt mulla ei ole voimia käydä niitä läpi, on niin paljon tunnearvo-kamoja.

Se itse SIIVOAMINEN, siis imurointi ja muu puunaus on minusta ihan ok, mutta tuo jatkuva tavaroiden siirtely ja niiden paikkojen miettiminen on tosi kuluttavaa. (Tähän joku ei-adhd voisi tietenkin sanoa, että no miksi hemmetissä et sitten vain päätä niille paikkaa ja vie aina sinne. En jaksa tähän alkaa avaamaan adhd-ihmisten sielunmaisemaa kun netistä löytyy hyvin siitä tietoa, joten sanottakoon mahdollisille ihmettelijöille vain, että juuri tuollaiset asiat (järjestelmällisyys ja asioiden loppuun tekeminen) on useille adhd-tyypeille vaikeita.)

Siiru, oliko sulla siis ennen vauvaa siisti kämppä? Jos oli niin sittenhän on hyvin toivoa, että kun vauva vähän kasvaa (ja saat levättyä enemmän) niin saat sellaisen kodin taas :) Itse olen niin tottunut tavarasotkuun, etten aina sitä oikein edes huomaa. Joskus vain yhtäkkiä näen koko huoneen eri tavalla ja huomaan, että ai kauhee :D
 
Niin joo ja vielä lohdun sana, oon ymmärtänyt että tosi monilla taviksillakin on pikkulapsiaikana paljon sotkuisempaa kuin ennen lapsia. Ehkä se kuuluu siihen pakettiin. :)
 
Ei meillä ennen lastakaan ollut kaikki tavarat paikoillaan, oikeestaan kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa meillä on ollut varmaan siisteintä :D imuroinnin myös hoidan sännöllisesti, mutta kaikki muu on vähän miten sattuu ehtimään/ huvittamaan.
 
Oi, tämä ketju on omiaan minulle. Minulla on vanhojen traumojen ja tämän hetken elämän kriisin yhteissummana dissosiatiivinen häiriö. Ei minulla diagnoosia ole, mutta eiköhän tämä sitä ole kun tuntuu kuin meitä olisi yhdessä päässä monta.

Lapsia meillä on yksi. Onneksi. En uskalla ajatella kuinka raskasta olisi jos olisi useampi. Osa meistä kun ei jaksa tehdä kuin sen mitä on pakko. Toisaalta lapsi tuo myös paljon iloa.

Tuli mieleen että milloin teillä on ilmennyt teidän häiriöt? Ja milloin se sitten diagnosoitiin? Itsellä tämä alkoi viime kesänä ja diagnoosia ei tosiaan ole.

Kaksisuuntaisilta haluaisin kysyä, voiko olla aikuisena kaksisuuntainen ilman että itse tai kukaan muu huomaa? Olen välillä huomaavani itsessäni tai no yhdessä meissä kaksisuuntaisen piirteitä, mutta tiedä häntä.
 
Mä ite ajattelen niin, että kaksisuuntaisen häiriön kyllä huomaa jos yhtään tarkkailee toista ihmistä. Toki joku voi myös ajatella että tuo nyt on vaan tuollainen, eikä vaan ymmärrä että onkin kyse kaksisuuntaisesta.
Itse kävin aikoinaan psykoterapiassa ja siellä tuli ilmi että mulla on dissosiatiivinen häiriö. Oon kuitenkin paljon eheytynyt terapioiden ja ennen kaikkea Jumalan avulla, jonka vuoksi tämä asia ei mun elämässä tänäpäivänä vaikuta niin että sitä huomaisi. Ootko Disco-äiti hakenut mitään apua noihin sun mieltä askarruttaviin asioihin?
 
Mulla on takana liuta lapsuuden traumoja ja tunnelukkoja niistä johtuen. Aloin havahtua niihin vasta kun olin jo saanut kaksi lasta, ja pikkuhiljaa aloin niitä purkaa ja käsitellä. Olisi ollut helpompaa tajuta ne asiat jo ennen lapsia, mutta enpä tajunnut - patosin tunteeni ja olin ajattelematta kaikkea kokemaani, koska luulin, että niin niistä pääsee.

No nyt olen nelisen vuotta asioita työstänyt, puolitoista vuotta sitten iski burn out. Siitä noustuani olen toipunut traumoista ja oon löytänyt itseni fot the first time. Psykologilla en ole käynyt, mutta kaikki oireilu viittaa siihen, että oon 28 vuotta kärsinyt tajuamattani traumaperäisestä stressihäiriöstä. Huh... Onneksi se kaikki ahdistus, stressi ja paha olo on historiaa! Haavat ei silti tietenkään koskaan parane täysin ja niiden vaikutus tulee jossain määrin näkymään aina.
 
Mahtavaa saada vertaistukea vaikka sitä ei toivo kenellekään samanlaisia ongelmia. Hienoa että ootte saaneet noin hyvin työstettyä asioita siiru ja rosalina. :) Saako siiru kysyä, miten sulla ilmeni dissosiaatiivinen häiriö? Ei ole pakko vastata jos ei halua.

Olen jo jonkin aikaa käynyt juttelemassa psykiatrisen hoitajan kanssa ja lääkäriäkin näen silloin tällöin. Se lääkäri ei vain ole tehnyt oikein muuta kuin diagnosoinut ensimmäisellä käynnillä masennuksen ja uusinut reseptejä. Ja kirjoittanut sairaslomaa. Suunnitelmissa on hakea kelan tukemaa terapiaa kun elämäntilanne on vähän tasoittunut.
 
En oikein muistan enää kunnolla niitä aikoja. Mut pahimpia tais olla sellaset ruumiista irtaantumisen kokemukset, että olin mun ruumiissa läsnä mut sit en kuitenkaan ollut vaan katoin tilannetta esim vaikka katon rajasta. Vähän vaikea selittää. Ja sit oli tosiaan muita lievempiäkin oireita mitkä ei ollu niin huomattavissa.

Hyvä jos saat sitä Kelan terapiaa, ehkä se auttaa sullakin. Kannattaa hakeutua traumaterapeutille, jos saa vinkkejä antaa :)
 
Hei, mä sain lapsen 1/13 ja sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Oirehdin jo ennen lasta mutta iso elämänmuutos lapsrn myötä sai tilanteen pahenemaan. Meni kauan että myönsin asian ja hakeuduin hoitoon. Vuodenvaihteessa päättyi kolmen vuoden psykoterapia ja kaksi viikkoa sitten lopetin lääkkeet. Tarkoitus olisi yrittää toista lasta nyt. Hieman pelottaa että iskeekö masennus uudelleen päälle sitten jos toinen lapsi syntyy. Sanon jos, koska meillä lapsettomuusongelmaa, mikä sekin omiaan aiheuttamaan oireita. Yritän lohduttautua sillä että tajuan varmasti hakea apua helpommin ja voin aloittaa lääkityksen heti synnytyksen jälkeen jos siltä tuntuu.
 
Itseänikin pelotti että masennunko uudelleen kun lapsi syntyy. En masentunut :) masennuslääkkeiden lopetuksesta on nyt se 5- vuotta :O terapian aloitin muutama vuosi sitten uudelleen vuodeksi, mutta sen jälkeen on mennyt oikein hyvin ja oikeastaan ilman sitäkin olisin uskoakseni pärjännyt.
Toivottavasti myös sulla wompatti masennus pysyy poissa, ja jos jotain ilmenisikin niin varmasti ajoissa haettu apu auttaisi. :)
 
Kiitos vinkistä siiri. :) Kuulostaa vähän tutulta, mutta kuitenkin erilaiselta. Musta tuntuu välillä että olen itseni vieressä tai takana. Se on aika absurdi tunne varsinkin kun siinä voi esim yllättyä siitä että ovi aukeaa kun avaa sen. Eniten mua oikeastaan häiritsee se tunne kun on vaikea uskoa että olen olemassa ja maailma on olemassa. Onneksi mulle ei tule niitä kovin usein.

Toivottavasti masennus ei palaa wompatti. Onnea vauvan yritykseen! Toivottavasti tällä kertaa se ei tuota vaikeuksia. Mä en onneksi masentunut lapsen myötä vaikka oon ollut teininä masentunut. Onkohan toi jotenkin tyypillistä että on vaikea myöntää että on masentunut. Mä en suostunut uskomaan että tarvitsisin apua ennen kuin olin tosi palasina. Dissosiointikin alkoi pian sen jälkeen kun olin saanut hoitokontaktin.
 
Takaisin
Top