Meillä on mennyt nää isyysloman 18 päivää ihan hurjaa vauhtia!
Ensimmäiset kaksi viikkoa meni 3h välein syöttämisrumbaan, mikä oli erittäin epämukavaa sekä meille vanhemmille että lapselle. Lapsi ei saanut levättyä kunnolla missään vaiheessa ja me vanhemmat stressassimme myös lepoa ja imetyksen/pumppaamisen/korvikkeiden antamisen kanssa. Mutta vaikeammaksi kävi kun pitikin alkaa vähentämään korvikkeiden määrä ja lisäämään imetyskertoja. Rytmi muuttui lapsella täysin ihan ennalta arvaamattomaksi ja samalla piti hioa imetysasentoa ja toisaalta oli enemmän sidottu sohvaan ja tuntui siltä, ettei itse pystynyt tekemään mitään.
Toisaalta kiva, että mies hoiti kerrankin kaikkea.. mutta ongelmana on, että nyt kun mies on taas töissä, niin mitäs nyt?
Stressaavaa sekin. Onneksi tyttö on juuri nukkumassa, niin kerkeää näitä asioita purkamaan täällä..
Meillä kävi vieraita ihan jatkuvalla syötöllä ja se oli todella rankkaa, vaikka vieraat olisivatkin kuinka hyväntahtoisia tahansa. Tuntuu ettei moni tajuakaan, kuinka väsynyt sitä on muksun kanssa tässä uudessa tilanteessa. Totuttelemistahan tää vielä on. Erityisesti anoppi ärsyttää tällä hetkellä eniten, sillä se tuntuu jatkuvasti haluavan Pikkuisen syliinsä ja mulla taas on hirveät leijonaemon vaistot jotka toivois, että se antais mun lapsen olla
Ruokaa saa tähän talouteen tuoda jos haluaa, mutta muuten vois vieraat pysytellä jossain vähän kauempana.. tai olisivat edes oottaneet siihen, että muksu on kuukauden/pari. Tuntuu ettei me olla perheenä saatu vielä itseämme kasaan ja sitä on vaikeaa tehdä, jos täällä ramppaa väkeä jatkuvasti ihmettelemässä menoa.
Tää tuntuu samaan aikaan elämän parhaimmalta ja tuskaisimmalta hetkeltä
Siitä mun mielestä ei puhuttu tarpeeksi missään.. että kuinka aikaa vievää tämä kaikki on ja kuinka väsynyt sitä on ja kuinka tunteet on tosi ristiriitaiset etenkin alussa, kun kipuja on sekä synnytyksestä että imettämisestä ja palautuminen kestää sen minkä kestää (tuntuu ikuisuudelta!)..
Vaikka toki nautin suurimman osan hetkistä pikkuisen kanssa ja toisinaan huomaan istuvani ja tuijottavani tätä suloista pientä nyyttiä, enkä malta pitää silmiäni poissa siitä
. Synnytys itsessään ei ole mun mielestä mitään verratuna siihen säätämiseen mitä sen jälkeen on ollut, etenkin kun meidän neiti syntyi alhaisten sokeriarvojen kanssa ja muutenkin pikkuisena. Sairaalapäiviä muistan suurella kauhulla ja tuskalla.
Ja sitten taas näen kuinka suloisesti neiti jo ihmettelee, miten hassuja ilmeitä se tekee kun katselee ja hämmästelee maailmaa/vanhempiaan/mitä vain, miten taitavasti se otttaa jo nykyään paremman imetysotteen, miten söpösti se ahmii itsensä täysin puhki ja välillä hymyilee ja virnistelee veikeästi.. Sydän vain sulaa ja kaikki ongelmat ja haasteet tuntuu ihan turhilta ja pieniltä.. hetkellisiltä ja mitättömiltä siihen nähden, kuinka ihmeellinen on tämä uusi pieni elämä sylissäni
Noh.. nyt kyllä pitää mennä syömään ennen kuin tuo pieni herää, että jaksaa imettää ja olla pikkuisen kanssa
Onnea ja tsemppiä muillekin vauva-arkeen.