Ystävän reaktio raskauteen

Kyllä miekin ymmärrän tuota reaktiota, ja itse toivon että olisin monta kertaa tehnyt saman, eli vetäytynyt ahdistavasta tilanteesta ja kasannut itseni ennen kuin kerron mistä on kyse ja miksi käyttäydyin kuten käyttäydyin. Järkyttynyt ihminen voi sanoa jotain niin ikävää, että se loukkaa satakertaisesti verrattuna siihen, että vain häipyy sanaa sanomatta.

Nyt eräs ystäväni on miehensä kanssa yrittänyt melko pitkään saada lasta, ja olen kyllä yrittänyt olla tuntosarvet höröllä sen suhteen, että miten omaa raskausmeininkiä hänen kanssaan jakaa. Olen kuitenkin ainoa, joka tietää yrityksestä, ja haluan olla sen arvoinen.
 
Itse en ole vielä plussannut, mutta kahden lapsen jälkeen nyt on raskautunut fiilis... Mainitsin sisarelleni (joka myös odottaa) näistä tuntemuksista ja hän tokaisi, että taas, olisi ehkä aiheellista se kierukka touhuta.. o.O En tiennyt mitä sanoa, koska kolmas lapsi on erittäin toivottu... Vedin sitten vaan itkupotkuraivarit, jotka suuntasin suihkuhuoneen siivoukseen... :D
 
Itse en onneksi joutunut raskautta yrittäessä ketään kasvokkain onnittelemaan, ennen kuin olin ehtinyt asian kuulla mieheltäni ja sulatella asiaa. Itku tuli joka kerta, kun hänen sukulaisellaan tärppäsi. Itse onnittelin aina sitten jälkikäteen omaa pettymystä niellen.

Itse sain kaikilta muilta ystäviltä, paitsi yhdeltä onnittelut antaessani omia plussauutisiani. :) Tämä yksi kaveri vetikin sitten ihan kunnolla pohjat tälle asialle... Hän ei ole edes halunnut synttäreitäni juhlia raskausaikana kanssani, koska 'vihaa lapsia, vauvoja ja kaikkea niihin liittyvää'. Yleisesti ottaen tämä henkilö on todella ikävään sävyyn kommentoinut kaikkea raskauteeni liittyvää. Koska olen aina tiennyt hänen olevan ihminen, joka ei lapsista pidä, en ole hänelle mitään muuta vauvajuttuja oma-aloitteisesti missään vaiheessa kertonut, kuin että vauva on tulossa. Turhahan sitä on tuollaiselle ihmiselle kertoakaan, mutta hänen suhtautumisensa asiaan on silti todella negatiivista. Avoimesti sanoo, ettei halua puhua minulle, koska ei halua kysellä vauvasta tai raskaudesta mitään (en ole olettanutkaan hänen kysyvän) ja kuitenkin saattaa aloittaa toisella kertaa keskustelun synnytyksestä yrittäen pelotella minua ties millä kauhutarinoilla. Tiedä sitten, jos taustalla on jotain mitä en tiedä, mutta nyt taitaa käydä niin, etten enää halua hänen ystävänsä olla ollenkaan tuon käytöksen takia.
 
Itse asiassa anoreksia ei ole mitenkään merkittävästi yhteydessä lapsettomuuteen, jos siitä on toipunut. Älä missään nimessä mene sanomaan ystävällesi että ehkä se johtuu siitä sun silloisesta syömishäiriöstä, se on melkein kuin sanoisi että no, oma on syys.

Minä sairastin kymmenen vuotta enemmän ja vähemmän vakavasti anoreksiaa, välillä olin tosi huonossakin kunnossa, ja tulin parin kuukauden yrittämisellä ilman hormonilääkkeitä tai muita raskaaksi. Myöskään tieteellisissä tutkimuksissa menneen anoreksian ei ole todettu vaikuttavan hedelmällisyyteen.

Minusta on hienoa että ystäväsi kuitenkin kokosi itsensä ja otti yhteyttä. Ymmärrän kyllä että hänen voi olla vaikea käsitellä toisten raskausuutisia.
 
Täälläkin taisi raskautumiseni olla hiukan järkyttävä uutinen useimmille kavereilla. Meitä on siis sellainen 4 ihmisen jengi, jotka ollaan oltu kavereita lukiosta tai pidemmältäkin. Olen meistä ainoa kenellä on edes mies, ja alunperin jo pariutumiseni otti tosi koville varsinkin yhdelle kaverille, mutta pikkuhiljaa hän tottui siihen ja kaikki kyllä pitävät miehestäni.

Ja nyt sitten tämä vauva. Kavereista yksi oli aidonoloisesti iloinen ja onnitteli, ja hän olikin ainoa kenelle kesällä kerroin että alamme yrittämään. Muille kerroin sitten vasta, kun plussa tuli. Ei tullut oikeastaan minkäänlaisia reaktioita. Lähinnä tyyliin "outoo". Joo tiedän etten ole yleisesti mikään lapsirakas ihminen ja useimmiten on baarit kiinnostaneet enemmän kuin leikkipuistot, mutta aina välillä sitä vaan menee elämässä eteenpäin. Kaveri kun on jämähtänyt siihen baaritteluvaiheeseen ja sinkkuiluun, eikä osaa oikein hyväksyä millään sitä että ihmiset muuttuu ja tekevät uusia asioita.

Harmittaa toisaalta jos tämä vauva-asia nyt alkaa tekemään kuilua meidän väliin, he ovat kuitenkin vanhimmat kaverini enkä haluis heistä luopua. Ja aina välillä sitä tarvitsee lähteä sinne baariin ihan vaan tyttöporukalla, ilman miehiä.
Enkä todellakaan ole heille hehkuttanut vauvajuttuja, koska tiedän ettei heitä kiinnosta. Eikä he ole kyselleetkään.

Onhan minulla sitten onneksi näitä "uusiakin" ystäviä, jotka ovat perheellisiä, ja heidän kanssaan sitten jauhan niistä vauvajutuista. Tietysti tässä tilanteessa välillä tulee mieleen, että miksi enää sitten roikkua niissä joita ei kiinnosta tai joilla on ihan eri elämänvaihe. Mutta katsotaan mihin suuntaan homma menee sitten kun vauva syntyy.
 
Mun mielestä Sinbulaattori kyllä hoidit tilanteen tosi mallikkaasti!

Meilläkin tosiaan ihan tekemällä tehty alusta asti tätä vauvaa, kun minulla näitä hormonitoiminnan häiriöitä on. Tiedän kyllä todella hyvin, miltä tuntuu kun muut raskautuvat ja itse ei. Vielä viisi päivää ennen kun itse tein sen plussaavan testin (vaikka olinkin sitten jo viikolla 7) olin joutunut taas itkemään miehelle, kun hänellä serkkupoijalla oli vauvauutisia. Se vaan tuntuu pahalta, vaikka kuinka tietää ettei ole itseltä pois se muiden onni. Hassuinta (ja typerintä) oli ehkä se, kun sitten tajusin, että sen serkkupojan vauvan laskettu on tosi lähellä meidän laskettua, olin tietyllä tavalla tosi vihainen siitäkin, että joku kehtaa mukamas viedä 'meidän vauvan huomion'! :O Eihän se niin tietenkään ole, että ne vauvan oikeasti huomiosta kilpailisi, se vaan aluksi tuntui siltä. Olisin tietyllä tavalla halunnut saada omalle raskaudelle ihan kaiken huomion, kun sitä oli niin pitkään yritetty. Onneksi se helpotti. :)
 
Muakin ystävän reaktio raskausuutiseen hämmästytti kovasti. Tää kaveri oli ainoo, jolle olin edes kertonu, että aletaan yrittää. Kun kerroin positiivisesta testistä, reaktio oli aika laimee. Sanoi jotain, että "noh..." ja katteli ihan muualle. Ite oli siinä vaiheessa tietysti niin vaaleenpunasissa pumpulimaailmoissa, ettei edes tajunnu, että toinen vois olla kateellinen tms. Kun tää eka raskaus meni kesken, oltiin sitten taas kaveria. Uuden raskauden yrittämisessä kesti noin vuos, ja sinä aikana tää kaveri kyllä kyseli kovastikin kuulumisia myös tän vauvaprojektin pohjalta. Kun viimein tulin sit taas raskaaksi, tuntuu ettei se taas oikein pysty luonnollisesti juttelemaan mun kanssa. Ja en todellakaan oo joka väliin tyrkyttämässä tätä vauvauutista, vaan tää nyt oli kuuluminen muiden juttujen lomassa. Ite se sitä sattu tekstarilla taas kysäsemään heti seuraavana päivänä positiivisesta testistä, joten tällä kertaa en nähny sen ilmettä tms, mut sit kun nähtiin se tuntu tosi etäiseltä. Nyt en ees uskalla oikein ite ottaa tähän kaveriin yhteyttä, kun en haluu sohia arkaan paikkaan, ja tuntuu, että mun pelkkä läsnäolo muistuttaa sitä ainoastaan vauvajutuista. *Huokaus*
 
taustaa ensin seuraavalle ..paras kaverini jätti viimevuonna avopuolisonsa juurikin siksi,että mies ei halunnutkaan 3,5 vuoden yhdessäolon jälkeen lapsia ollenkaan. Kaverini hartain toive on ollut saada oma lapsi ja nyt se haave piti laittaa sivuun ainakin hetkeksi.
Kun kerroin hänelle itkun siivittelemänä,että raskaustestissä tuli kaksi viivaa, niin hän kyllä onnitteli ja vaikutti vilpittömälle. Kuukauden jälkeen hän alkoi olemaan outo jos kerroin omia tuntemuksiani taikka oireita. Lopulta kysyin,että häiritseekö häntä ,että kerron tästä raskaudesta ja puhun omista tuntemuksista, niiin vastaus oli: oman tilanteen huomioon ottaen,yritän olla onnellinen puolestasi,muuta samlla olen kateellinen ja katkera.Että näin..niin no..mitäs tuohon sanot? Arvostan kyllä suuresti hänen suorasanaisuuttaan ja sanoin,että kyllä tämä onni hänenkin kohdalleen tulee vielä. Tämän jälkeen olen kuitenkin ollut jotenin varpaillani,että mitä sanon ja missä tilantessa..
 
^^ Tosi huikeeta, että ystäväsi on myöntänyt kateuden ja katkeruuden. Onneksi sanoi asian suoraan. Selän takana myhäily ja kyräily kun on inhottavaa. Tuollaista ystävyyden juuri kuuluukin olla, sanotaan asiat niin kuin ne ovat eikä siitä ihmeemmin oteta itteensä vaikka varpailleen pistikin. Kyllä se siitä vielä unohtuu..
 
Minä plussasin joulukuussa ja oltiin jo sovittu menevämme uudeksi vuodeksi kavereiden luokse. Pahalta tuntui, kun tiedettiin että siellä lasta oli toivottu ja yritetty pidempään, mutta tuloksetta. Mietittiin että pitäisikö kertoa ollekaan. Oltiin kuitenkin puhuttu siitäkin, että mekin haluttais, mutta ei ole tärpännyt (ilman ehkäisyä 1,5v)

Kertoa ei tarvinnut sitten ollenkaan, riitti, että kieltäydyin tarjotusta viinilasillisesta, niin heti jo arvattiin, miksi ei maistu.

Pääsiäisen jälkeen ei ole nähty ja vähän jännittää miten suhtautuvat mun rantapallomahaan, mutta ovat kyllä meille tärkeitä, enkä tietoisesti ole hehkuttanut raskaudella.

Mutta samaa mieltä åken kanssa, todellinen ystävyys mitataan siinä, että voit olla ystävän läsnäollessa oma itsesi ja kertoa myös niistä negatiivisista tunteista. Mulla on vieläkin sama paras kaveri kuin hiekkalaatikon reunalla vuonna 1986, mutta se ystävyys kestääkin varmaan hautaan asti, juurikin tästä syystä.
 
mulla o kaksi kertaa käynyt vastaavaa... ensin paras ystäväni, joka odotti kakkostaan sillon, ilmoitti minulle minulla olevan varmasti kemiallinen raskaus kun kerroin hänelle ensimmäisenä ,että sain tikkuun +. loukkaannuin todella pahasti. se sai mut tuntemaan itteni jotenkin vialliseksi.. no siitä "kemiallisesta "raskaudesta mulla on pikku nelonen tossa neljä vuotiaana :D no toinen tapaus oli nyt kun ilmoitin mieheni siskolle olevani raskaana. joka siis tiesi meidän jo yrittäneen puoli vuotta, joka sitten vaan sano oho. ja seuraavana päivänä oli päivitellyt yhteiselle meidän kaverille että kuinka me viellä lisäännytään.. :angry4 loukkas kyllä...sitten se soitti mulle ja sanoi: no olin vaan niin shokissa.. aijaaaaaa.... :signs017
 
Mun tarina on tällainen:
Miehen ja mun suhteessa on ollut vähän huonojakin vaiheita ja on jopa erottukin. Pari vuotta sitten mies alkoi vähän pistää elämäänsä järjestykseen ja päädyttiin uudestaan yhteen, tulin raskaaksi, mies oli onnellinen ja päätettiin mennä naimisiin pienimuotoisin häin. Kutsuin sitten helmikuussa 2013 ystäviä viikonlopuksi meille kahvittelemaan ja iltaa istumaan. Meni muutama päivä ja ystävä, jonka olen tuntenut jo 15 vuotta ilmoitti, että ei hyväksy liittoamme ja koska olen päättänyt lapseni pitää, niin saan itse kantaa vastuun lapsestani ja seurauksista, joiden vakavuutta ja lapsiarjen haastavuutta en ymmärtänyt.

Yritin sovitella aluksi, mutta hän feidasi ja lopulta sanoin suoraan, mitä ajattelin hänen mielipiteistään ja elämästään. Hän ei ole valmistumisensa jälkeen tehnyt varsinaisia palkkatöitä eikä ole sellaisia hakenutkaan, koska hänelle kelpaa ainoastaan akateeminen tutkimustyö. Mulle kelpaa työ kuin työ (opinnoistani huolimatta ja joskus niiden ansiosta) ja vähävaraisen perheen vanhempana sisarena olen ehtinyt kartuttaa melko pitkän cv:n siivoustöissä, asiakaspalvelussa ja opetuspuolella. Ystäväni tausta on ollut hieman helpompi, vanhemmat maksoivat vuokran opiskeluaikoina ja ovat muutenkin jeesailleet. Hiljattain ystäväni peri asunnon keskikaupungilta ja saa siitä vuokratuloja.

Miestä tuo "ystävä" ei tunne sikäli ollenkaan, ettei koskaan ole ehtinyt miestä tapaamaan. Ystävä asuu kyllä 200 km:n päässä, että se hieman vaikuttanee.

En tiedä, mitä ystävältäni puuttuu, mutta mitään asiallista katumusta tai anteeksipyyntöä en ole häneltä saanut. Mitään hyvää en hänelle toivo. Pitkään koin syyllisyyttä tilanteesta, mutta kyllä oma lapsi ja mies (kaikkine mokineenkin) on miljoonasti parempia kuin kiukutteleva mamselli. Mitäpä sellainen ystävä arjestani ymmärtäisi ja missäpä hän olisi voinut minua tukea. Ei lapsiarki kaipaa niskoittelevia pikkuleidejä.
 
Kamalaa millaisia törppöjä jotkut ihmiset ovat! En itsekään ole koskaan ollut lapsirakas oikein millään tavalla muita lapsia kohtaan, ehkä pari kertaa elämässä (töissä oikeastaan) tavannut pari suloista kilttiä lasta. Kuitenkin oma lapsi on aina eri asia ja sen myötä on muuttunut vähän suopeammaksi ajatusmaailma. Mutta silti koskaan ei ole tullut mieleenkään että jonkun muun raskaus ja lapsen syntymä olisi minulta pois, nehän ovat iloisia asioita. Enkä pysty ymmärtämään noita totaalilapsenvihaajia siltikään, niillä lienee elämässä jotain muutakin vinksallaan.
 
Suurin osa ystävistä on ottanut asian hyvin. Paras ystävä oli hieman että harkitsehan nyt vielä-linjalla, en tiedä miksi koska aina ennen tukenut kaikessa, mutta kai ihmisen näin nuorena elämässä eteenpäin meneminen sitten tuntui hänestä jotenkin oudolta. En tietäne.

Toinen ystävä sen sijaan oli ihan haltioissaan ja viimeksi käydessään kuunteli sydänääniä ja alkoi itkeäkin. :grin

Ja se yksi ja ainut ystävä, jolle kerroin kasvotusten, oli ensin aika hämmentyneenä että "mitä" mutta otti sitten asian tosi hyvin eikä oikeastaan kysellyt sen enempää (voine vaikuttaa se, että miespuolinen) mikä oli helpottavaa, kun ei tarvinnut tehdä itseään mitenkään selvemmäksi asian suhteen.
 
Jotenkin voin ymmärtää miltä tuntuu kuulla kaiken yrittämisen jälkeen ystävän raskaudesta. Meillä tärppäsi heti pillereiden lopettamista seuraavana kiertona, mutta sitä ennen ehdin kärsiä aivan kauheasta vauvakuumeesta. Mutta kun näin nuoria ollaan ja mies ei ole valmis niin minkäs sille mahtaa, on vain odotettava. Hyvä ystävämme sai lapsen vähän aikaa sitten ja tuntuu kauhealta sanoa, mutta vasta nyt itse raskaana ollessa voin olla aidosti ja hyvin onnellinen pariskunnan puolesta ja lapsen katsominen ja helliminen on vain ihanaa.

Ja sitten tämä toinen puoli asiaan... siskoni joutui tekemään abortin terveydellisistä syistä, ei olisi välttämättä itse jaksanut raskauden loppuun tai selvinnyt synnytyksestä... Hänelle oli aivan kauheaa kertoa että olen raskaana ja mietinkin paljon miten voin kertoa uutisen mahdollisimman hyvin. Viikkoja kuitenkin oli siimä vaiheessa jo reilu 10. Eihän se auttanut kuin tokaista asia puhelimessa. Lyhyt puhelu se oli, onnitteli ja näin. Mutta kyllähän se kuului äänestä että kipeää tekee. Lasketut ajat olisivat olleet vain kuukaude erolla, mikä sekin teki asiasta vaikeamman. Vasta muutama viiko sitten siskoni soitti ja pahoitteli ettei ole pitänyt yhteyttä ja sanoi potevansa huona omaatuntoa kun ei ole kysynyt kuulumisia. Kertoi että vieläkin pienten lasten näkeminen ottaa koville. Mutta e hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut, etteivät nykyiset lapset jäisi äidittömiksi...
Yritin kovasti lohdutella että ei se mitään, kyllä minä tajusin että se ottaa aikansa. Ja saa ottaakin, ei ole mitään kiirettä. Sisko sanoi toivovansa että sa käsiteltyä asian ennen lapsen syntymää, että voi sitten hoitaaki pikkuista.!:)
 
Täällä lapsettomuutta on kanssa yli 5 vuotta takana... Aina olen ystäviä onnitellut vaikka onki ollut itsensä kasaaminen ennen ja jälkeen edessä. Itse olen olen ollut nyt kovin varovainen hehkutuksessa..
 
Takaisin
Top