Mun tarina on tällainen:
Miehen ja mun suhteessa on ollut vähän huonojakin vaiheita ja on jopa erottukin. Pari vuotta sitten mies alkoi vähän pistää elämäänsä järjestykseen ja päädyttiin uudestaan yhteen, tulin raskaaksi, mies oli onnellinen ja päätettiin mennä naimisiin pienimuotoisin häin. Kutsuin sitten helmikuussa 2013 ystäviä viikonlopuksi meille kahvittelemaan ja iltaa istumaan. Meni muutama päivä ja ystävä, jonka olen tuntenut jo 15 vuotta ilmoitti, että ei hyväksy liittoamme ja koska olen päättänyt lapseni pitää, niin saan itse kantaa vastuun lapsestani ja seurauksista, joiden vakavuutta ja lapsiarjen haastavuutta en ymmärtänyt.
Yritin sovitella aluksi, mutta hän feidasi ja lopulta sanoin suoraan, mitä ajattelin hänen mielipiteistään ja elämästään. Hän ei ole valmistumisensa jälkeen tehnyt varsinaisia palkkatöitä eikä ole sellaisia hakenutkaan, koska hänelle kelpaa ainoastaan akateeminen tutkimustyö. Mulle kelpaa työ kuin työ (opinnoistani huolimatta ja joskus niiden ansiosta) ja vähävaraisen perheen vanhempana sisarena olen ehtinyt kartuttaa melko pitkän cv:n siivoustöissä, asiakaspalvelussa ja opetuspuolella. Ystäväni tausta on ollut hieman helpompi, vanhemmat maksoivat vuokran opiskeluaikoina ja ovat muutenkin jeesailleet. Hiljattain ystäväni peri asunnon keskikaupungilta ja saa siitä vuokratuloja.
Miestä tuo "ystävä" ei tunne sikäli ollenkaan, ettei koskaan ole ehtinyt miestä tapaamaan. Ystävä asuu kyllä 200 km:n päässä, että se hieman vaikuttanee.
En tiedä, mitä ystävältäni puuttuu, mutta mitään asiallista katumusta tai anteeksipyyntöä en ole häneltä saanut. Mitään hyvää en hänelle toivo. Pitkään koin syyllisyyttä tilanteesta, mutta kyllä oma lapsi ja mies (kaikkine mokineenkin) on miljoonasti parempia kuin kiukutteleva mamselli. Mitäpä sellainen ystävä arjestani ymmärtäisi ja missäpä hän olisi voinut minua tukea. Ei lapsiarki kaipaa niskoittelevia pikkuleidejä.