Musta toi on tosi väärin ja surullista, että tulee tollain huijari olo, mut ymmärrän ehkä mitä tarkoitat.Tosi kiva kun kyselit! Siis samoja fiiliksiä kuin muillakin, niin epätodellista. Aluksi osasin olla aika positiivisella mielellä ja innoissani, koska viivat vahvistui mukavasti ja tuntui että kyllä se siellä nyt ainakin etenee. Mutta ehkä nyt kun varhaisultra lähestyy ja ollaan ohitettu se milloin aina aiemmin kasvu lakannut, alkaa jotenkin kääntyä vähän jo pessimismin puolelle, kun ei tunnu juurikaan erilaiselta kuin aiemmissa raskauksissa. Pahoinvoinnin puuttuminen huolettaa. Muistan vaan sen kun kahdella ekalla kerralla tuntunut sitten ultran jälkeen jotenkin.... en osaa sanoittaa, huijarilta? Tavallaan että alkio oli jo lakannut kasvamasta ja en tiennyt (vaikka toki pelkäsin ja arvelin kun oli jo tiedossa ongelmat). Ja nyt tuntuu vähän samalta, että kun viikonloppuvieraiden kanssa puhuttiin raskaudesta ja eräältä toiselta tutulta sai onnitteluja, niin mieli vaan menee heti "no, ei siellä varmaan enää edes mitään ole ja ensi viikolla näille kaikille joudutaan kertomaan".
Jotenkin en vaan pysty tuota ultraa pidemmälle miettimään, tuntuu niin epätodelliselta että muka siitä kynnyksestä tällä kertaa pääsisi yli. Mutta sitten toisaalta ajoittain on sellaisia paljon positiivisempi hetkiä jolloin tulee mietittyä hankintoja, sitä synnytystä ja esim nimiä, perheille kertomista. Työnimi keksittiin nyt, mutta ei vielä käytetäSiitä tuli kuitenkin vähän kivaa konkretiaa.
Pääosin mieli kuitenkin siis aika rauhallinen, yritän nyt olla liikoja miettimättä ja vatvomatta raskausjuttuja ultraan asti, jotenkin vaan ei nyt jaksa intoilla tai ees niin paljoa kiinnostua. Mieli varmaan just suojelee. Muut jutut ja työjutut elämässä menee just nyt superhyvin (ainakin työjuttujen kanssa ollut nyt monta kuukautta ihan persiistä) ja siinä mielessä huippua että ei pahoinvointia, tämä projekti pitäisi saada maaliin elokuun alkuun mennessä, jee! Tai no viimeistelyjä vaille mutta varsinainen työ sitten tehty. Sitten ehkä (???) ainakin muutama päivä taukoa, en ole vapaapäiviä pitänyt sitten maaliskuun
Ehkä se just tulee siitä, että yhteiskunnassa alkuraskautta jotenkin vähätellään. Tuntuu, että oletetaan, et siihen tulis suhtautuu kylmän viileesti ja iloita vasta kun on varmaa. Että se ikään kuin ei ole mitään ennen kuin ultrassa on varmistunut kaikki. Ja just se, että vaikka raskaus menis kesken missä vaiheessa vain, niin se on kuitenkin totta ja pitäis olla aivan normaalia iloita ja surra ja tuntea.
Mun yhdellä ystävällä on kolme keskenmenoa. Hän puhui meille ystäville että hänellä on kolme kuollutta lasta ja toivoo, että joskus tapaa heidät. Alkuun se tuntui jotenkin liioittelulta ja oudolta. Harvoin kuulee, että joku puhuisi keskenmenneestä alkiosta lapsenaan, mutta oon oppinut ymmärtämään häntä. Ja sitä mikä kauneus siinä on, että menetykselle ja surulle annetaan tila. Kaikki ei ehkä koe siihen tarvetta, mutta olisi jotenkin hienoa, jos kenenkään menetys ja suru ei tulisi vähätellyksi.
kyllä se viimeistään kun masu kasvaa ja vauva liikkuu osuu ja uppoo 
Piti lisätä tohon et ehkä tulossa poika? Minulla oli paljon parempi olo pojan kanssa kun tyttö raskauksissa 
Voi kunpa me kaikki saataisiin maaliskuiset syliin 
omasta äidistä en tiedä enkä kehtaa just nyt kysyä kun ei ole vielä kerrottu.
Ja hei, meillä on sama varhaisultrapäivä! Torstai toivoa täynnä 
hormoonitkaan ei oikein auta tähän asiaan ollenkaan.. eli torstaita sitten odotellessa! Jännitän jo nyt teidän puolesta 
Toivottavasti tästä nyt mitään selvää sai, ajatukset on vielä aika levällään. 
