Yksinhuoltajuus

D

Digginsson

Satasella mukana keskusteluissa
Otsikko vähän kökkö, mutta...tänään kariutui lopullisesti meidän avioliitto ja nyt ollaan siinä pisteessä, että musta on tulossa yh-äiti...tuntuu aivan kamalalta, varsinkin kun ystäviä ei juuri ole. En tajua, miten tulen selviämään...onneks la vasta syyskuussa, on aikaa sopeutua... Hirvittävä tilanne, enkä ymmärrä miten tämä voi mulle tapahtua? :( miten te muut (jos täällä on yh-vanhempia) ootte selvinnyt vauva-arjesta yksin???
 
Voimia :Heartred itse olen kans kolmen lapsen kanssa yksin, nuorin oli 1,3v kun erottiin. Nyt tästä uudesta suhteesta minä päädyin tammikuussa eroon, miehen käytöksen vuoksi. Joten minusta on nyt tulossa 4 lapsen yh. Uskon että selviän hyvin, koska alkuraskaus oli painajaista ja elin tosi kuluttavassa suhteessa ja ajattelin että en selviä. Kun päädyin eroon ja mies muutti pois, aloin pikkuhiljaa kokevani elää ja nyt voin täysillä nauttia raskaudesta. Elän ennemmin yksin lasten kaa, kun suhteessa joka vie äitiyden lapsilta. Isommat sisarukset odottavat innolla uutta tulokasta. Olen päättänyt selvitä ja nauttia lapsistani täysillä :) minullakin puuttu tukiverkosto, ja sukulaisista yhden kaa olen tekemisissä, joka tulee synnytykseen mukaan. Muut sukulaiset puukotta selkään ja voi rauhassa märehtiä mun elämää. Onko sulle nyt tulossa ensimmäinen? Itse myös ajattelin et kun vauva tulee niin voisi perhekerhoihin mennä ja netistä voi löytyä paikkakunta vauvaryhmiä, joista voisi löytyä uusia ystäviä.
 
Voimia Digginsson! Eikö avioliittoa voi mitenkään enää pelastaa? Entä tuleeko lapsen isä osallistuun odotukseen ja vauvan hoitoon?
 
Paljon voimia eron keskellä! Mä jäin esikoisen kanssa yksin, kun erottiin raskauden alkupuolella. Eli melkeen koko raskauden olin myös yksin. Kaikki meni kuitenkin oikein hyvin vaikka esikoinen ei nukkunut juuri ollenkaan ekaan kolmeen kuukauteen. Tunnin välein heräsi yöllä ja päivälläkin nukkui ihan pikku pätkiä.
Mutta silti muistelen suurella lämmöllä esikoisen vauva ja pikulapsi aikaa. Meillä oli oikein ihanaa kahdestaan. Jollain tapaa se on myös helpompaa olla yksin, voi tehdä just niinkun itse parhaaksi näkee eikö tarvitse ajatella muuta kuin itseänsä ja lasta <3
Voimia, kyllä kaikki menee hyvin ja pärjäät varmasti oikein loistavasti! Tosiaan tässä on aikaa valmistautua ajatukseen ennen syyskuuta.
 
Voimia aloittajalle <3 Mä olen tuleva yyhoo ihan omasta tahdostani, raskauteni sai alkunsa hedelmöityshoidoilla. Kaiken lisäksi odotan kaksosia :) Kaikki on asenteesta kiinni ja kaikesta selviää yksinkin, toki eron tuomalle surulle on annettava aikaa. Mutta me naiset ollaan vahvoja ja sitkeitä, luota vaan itseesi!
 
Paljon voimia ja hyviä tukiverkkoja kaksosten yksinhuoltajalle! Itse kaksosten vauva-arjen läpi käyneenä ihan pysyvässä parisuhteessa ja isovanhempien vahvalla tuella en voi muuta sanoa kuin että paljon paljon voimia!
 
Pahoittelut Digginsson. Varmasti aikamoinen pala purtavaksi muuten iloisessa elämänvaiheessa. Onneksi sulle tosiaan aikaa sopeutua ajatukseen.
Itselläni ei yksinhuoltajuudesta ole kokemuksia, mutta mieheni äiti sai kaksospojat yksin ja hän on kasvattanut heistä loistavat miehet. Olen kyllä hattua nostanut hänelle moneen kertaan, kun tiedän että rankkaa on ollut varsinkin silloin kun pojat olivat pieniä. Hänen omat vanhemmat asuivat 400 km päässä ja ainoa tukiverkko oli ystävät joilla oli tietenkin omat perheet myös hoidettavana.
 
Ei meidän avioliittoa voi enää korjata. 1,5 vuotta ollaan yritetty tai siis lähinnä minä, ja nyt tuli seinä vastaan. En voi elää suhteessa, jossa mun yksin pitää tehdä kaikki ja sietää toisen temppuilut...:( ja on meillä paljon muutakin vastoinkäymistä ollut tässä matkan varrella...surullista ja kamalaa tää on, mutta mun pitää ajatella itseäni ja ennenkaikkea vauvan hyvinvointia! Pelottaa vaan, että miten kaikki tulee meneen ja se, että on niin yksin. En olisi halunnut olla tässä tilanteessa, mutta nyt pitää vaan koittaa koota itsensä ja ajatuksensa ja keskittyä vauvaan. Kiitos tsempeistä!
 
Olen myös sitä mieltä, että mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Parempi molempien osapuolien kannalta, sekä myös lapsien vaikka eiväthän nää ikinä helppoja ratkasuja ole...
Itsekin siis tuleva yh Ja eka lapsi , niin kaikki uutta, ihmeellistä Ja rankkaa, kaikki vastuu minulla... Tukiverkkoa on perheestä, mutta ystäviä ei juuri ole (mitä nyt yksi, kaksi eri paikkakunnalla Ja ihan eri elämäntilanteet). Vaikka tiedän kuka isä on, en sitä neuvolaan ym kerro Ja nyt tästä yh-äitiydestä Ja muutamasta MENNEESTÄ asiasta johtuen suositellaan ensi kotia... Ristiriitaisia fiiliksiä mut kyllä nää tästa selkeytyy.. Voimia sinne muillekin!
 
Voimia Digginsson, tosi kurjaa että ero tulee raskausaikana :( Tsemppiä myös kaikille muille yksinodottajille.
 
  • Täällä kanssa ero tuli heti plussatestin jälkeen. Mies sanoi heti ehdon että valitse abortti ja hän ja mentäs naimisiin tai vaihtoehto bee että otan lapsen ja hän ei ole enää elämässäni eikä aio olla lapsenkaan elämässä. No niin, ei tarvinnut miettii!!!!Neljäs lapseni syntyy minä hetkenä hyvänsä!
 
Muokattu viimeksi:
Ananaskuu: kannattaa ensikotia varmaan miettiä kuitenkin niin saa ainakin tukea alkuun vauvan kanssa jos tuntuu että muuten tukiverkko on "löyhä" :) Ei ensikoti mun mielestä mitään epäonnistumista tarkoita todellakaan!

Tosi kurjaa että osa jää yksin raskauden aikana mutta olen ihan varma että lapsen kanssa pärjää paremmin yksin kuin huonossa parisuhteessa. Tsemppiä! ♡
 
Ensi kotia pidän ihan hyvänä ns hätäsuunnitelmana, mut siellä ihmetellään kun töissä käyn vielä 3kk eikä sieltä käsin kuulemma voi käydä (Ja kissasta luopumiset ym), niin pitää lähempänä loppuraskautta miettiä.. Kun tarkoitus olisi myös sinne jäädä lapsen synnyttyä hetkeksi, mikä tuntuu vielä mahdottomammalta ajatukselta. Vaikka toki ymmärrän että se olisi minulle hyvä ratkasu niin Ei voimat niin nopeaan lopu mutta perheen voimin näin alussa yritetään, katsotaan kuin käy!
 
Huoh, taas miehen (taikka lapsen isän) kanssa vedellään vähän edes takas asioita. Ei siis olla yhdessä, mutta olen tietenkin toivonut että toinen haluaisi itse olla kohta syntyvän elämässänedes jotenkin mukana. Vaikuttaa siltä, ettei kiinnostusta ole lainkaan... hän ei halua kertoa kenellekään saavansa lapsen, minun perheeni kyllän tietää mutta hänen puolensa ei. Lapsi siis tulee papereissa olemaan isätön, kun ei ukkoa saa dna-testeihin eikä ilman testiä suostu lasta nimiinsä ottamaan. En ole paljoa miehen varaan laskenut, mutta jotenkin ehkä enemmän haaveillut että haluaisi viettää välillä aikaa tai nähdä toisen kasvavan.. ja ehkä satunnainen apu hoitohommissakin olisi ollut tervetullutta.. no, nämä haaveet kaatukoon ja kohta oikeasti katsomaan millaista yh-elämää tullaan viettämään yhdessä tytsyn kanssa :)
 
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että miksi ei dna-testi onnistu? Jos mies ei vapaaehtoisesti suostu, eikö siihen jonkun korkeamman instanssin määräyksen saa?
 
Oikeastaan ainoa syy on se, ettei mies vapaaehtoisesti suostu. Mutta ymmärtääkseni se kuuluu kyllä lain piiriin, että isyys todetaan jos vain mahdollista. Näin 40+3 olisi varmaan hyvä lähteä tutkailemaan asiaa vielä enemmän ;) naistalo.fi'stä löysin ainakin jotkut linkit viimeksi siellä käydessä, mutta jäivät vain avaamatta..
 
Minä en ole yksinhuoltaja, mutta vakavasti sitä vuoden verran harkinnut.
Tyhmänä sitä vaan huonoon suhteeseen tehtiin yksi lapsi lisää. Meillä on nyt kuusi viikkoa vanha vauva ja 1v11k esikoinen.
Mies kärsii keskivaikeasta masennuksesta ja alkoholilla koittaa parannella oloaan, vaikka se vain pahentaa tilannetta. Mikään rapajuoppo ei ole, mutta kännäilyt on lisääntyneet ja holtittomuus kasvanut.
Valittaa päivät pitkät kun ei ole omaa aikaa jne. Minä hoidan lapsia tosi paljon. Häntä rasittaa se, kun ei voi vain mennä omien fiilisten mukaan. Itsellä alkaa olla pipo aika täynnä tätä paskaa. Viikko sitten lähti ulos juomaan vaikka vauva oli tulossa vesirokkoon. Tuli vasta aamulla kotiin. Jouduin soittamaan hänen vanhemmat apuun kun lähdin vauvan kanssa lääkäriin. Tosi noloa. Mun sukulaiset ei tiedä meidän elämäntilanteesta mitään.
Vuosi sitten ostettiin asuntokin. Mietin koko ajan eroa ja miten pärjäisin yksin kahden pienen lapsen kanssa. Miten asiat saisi järjestettyä jne. En millään haluaisi laittaa lapsia tarhaan vielä kun äitiysloma loppuu, mutta pakkohan mun varmaan olisi. Tuntuu että ero on edessä joka tapauksessa, että miksi pitkitän tätä paskaa elämää.

Onko kellään mitään positiivista sanoa mulle. Itkettää. Ollaan oltu 15 vuotta yhdessä ja tähän on tultu. Masennus on niin paskamainen sairaus. En taida jaksaa enää ottaa kuraa lisää niskaani. Miten ihmeessä me ollaan päädytty tähän tilanteeseen. Ja miksi mua hävettää jos me erotaan vaikka se on ihan nykypäivää. Miksi mä en ole kertonut edes mun omille vanhemmille tästä. Aina olen piilottanut omat asiani ja aina vaan menee kaikki hyvin ja ei ole mitään ongelmia missään asiassa. Elämä hymyilee. Uusi vauva jne.
 
Tilanne kuulostaa kyllä huonolta, jos vaan pahenee. Eikö miehelläsi ole mitään hoitoa masennukseen, lääkkeitä tai terapiaa? Olisi tosi hyvä jos rohkaistuisit puhumaan perheen kanssa. Mutta jos eroon päädyt niin sitä ei todella tarvitse häpeillä. Kyllä lapsetkin kärsivät jos vanhempien suhde on yhtä helvettiä. Ehkä ei ihan noin pienet mutta myöhemmin. Jaksamista sulle:Heartred
 
Mulla on 5 viikkoiset kaksoset ja pärjään hyvin. Kaikkeen eteentulevaan löytyy ratkaisu. Ihminen pärjää jos on pakko. Yyhoot on aika rautaisia ja en yhtään epäile, etteikö susta olisi siihen. Huonosta suhteesta irtipääseminen itsessään vapauttaa energiaa. Mä ainakin nautin ihan suunnattomasti, että saan olla lasten kanssa kolmistaan. Voimia sinulle <3
 
Ensimmäisen lapsen kohdalla hänen isänsä ei auttanut paljon yhtään, ilmi selvä narsisti ja mustasukkaisuutta oli jopa myös siitä kun lapsi saa minulta enemmän huomiota. Työtön, kalja maistui silloin oikein hyvin, valvo yöt ja nukkui aamut ja pitkälle päivää.. minä hoidin lasta ja ei ollut edes vaihtoehto että isä ei kato lastaan (paitsi jos lapsella sattu olemaan päikkäri aika ja sattu just nukkua) jaksoin kahtoa tätä touhua pitkään, sitte ei enään jaksanu.. totesin että parempi olla lapsen kanssa kahden kuin semmosen epäitsekkään narsistin, alkoholistin ja aivan varmasti oli jotain henkisiä ongelmia! Elämä parani huomattavasti ja oli todella vapauttavaa olla ilman sitä pahan alkua ja juurta, lapsikin rentoutu todella huomattavasti! Nykyään elän avoliitossa toisen aivan ihanan miehen kanssa joka on kyllä täysin vastakohta tälle edelliselle. No mun neuvo on se että jos sinulla itsellä ei ole hyvä olla, ei kannata jäädä semmoseen suhteeseen jossa sä et voi hyvin! Sen oon itse tässä oppinut ja piru että on hyvä ohje ainakin itselle! :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top