Omat vanhemmat olivat paras tukiverkostoni, äiti oli mukana synnytyksessä. Olin täysin äitiyden huumassa ja ensimmäistä kertaa elämässä tiesin missä paikkani on ja mikä tärkein tehtäväni on.
En kaivannut säpinää enkä edes sitä miestä vierelleni, kaikki oli hyvin ja olin tyytyväinen, sain keskittyä vain vauvaan. Mulla kävi tuuri kun poika nukkui heti yöt hyvin ja imetys sujui ja hän oli kaikinpuolin helppo ja tyytyväinen vauva, joten voimavaroja arjen pyörittämiseen riitti hyvin. Toki sitten kun uhmat alkoi kaipasi välillä pientä hengähdystaukoa, aloin myös opiskella pojan ollessa 3v ja tietysti koulutyöt jäi yömyöhälle kun pienen kanssa ei oikein pystynyt keskittymään tehtäviin, omat vanhemmat auttoivat tarvittaessa. Omalla asenteella yksinhuoltajuuteen on paljon merkitystä ja ehkä myös sillä kuinka menevää elämää on tottunut elämään aikaisemmin ja kuinka on tottunut rahaa käyttämään, itse oon aina ollut enemmän kotona viihtyvää sorttia ja aika vähään tyytyväinen.
Mulla oli tosi vaikea suhde lapsen isän kanssa jo ennen raskautta niin että yksin jääminen tuntui siihen verrattuna helpotukselta.
Lapsen isä harvakseltaan kävi lasta katsomassa pojan ollessa 0-3v mutta sen jälkeen se sitten hiipui ja isihenkilö hävisi täysin kuvioista. Poika ei ole isää osannut kaivata kun ei sellaista ole koskaan elämässä ollut, suhde vaariin on kuitenkin läheinen ja siinä onkin mahtavan ihana miehenmalli pojalle ollut ja varmasti parempi sellainen kuin mitä biologinen isä olisi koskaan ollut.
En tosiaankaan ole mistään katkera ja olen enemmän kuin kiitollinen ja onnellinen lapsestani.
Tukiverkosto on toki tärkeä ihan kahden vanhemmankin perheelle saati sitten jos on yh, jos vielä vauva sattuu olemaan vähän haastavampi tapaus, niin on tosi tärkeää että saa silloin tällöin nukkua kunnolla kun kuitenkin pitää jaksaa pyörittää arkea yhden vanhemman voimin, pieni on vielä aika pitkään tosi tarvitsevainen ja kiinni äidissä.