Heippa!
Löytyykö muita yksin odottavia täältä? Itse olen 18. viikolla odotan toista lastani. Ensimmäinen "vauvani" on 2,5 vuotias tyllerö, jonka isän kanssa on hyvät välit.
Tämä toinen tuli vähän yllätyksenä, koska suhde lapsen isään oli vielä tuore. Useamman kerran keskustelimme asiasta plussan jälkeen ja hän vakuutti että haluaa lapsen ja perheen minun kanssa. 12. viikon jälkeen kuitenkin hän päätti että ei ole valmis isäksi, eikä kykene kenestäkään vastuuta kantamaan. Tätä ennen olimme käyneet yhdessä ultrassa ja vuokranneet yhteisen kodin, johon piti seuraavassa kuussa muuttaa. Jotenkin osasin pelätä tätä yksin jäämistä, koska vaikeaa oli luottaa ihmiseen jota ei ollut vielä vuosia tuntenut, mutta hän loukkaantuneena kyseli miksi en luota hänen rakkauteen minua ja vauvaa kohtaan.
No kuinkas kävikään. Nyt sitten yritän pelonsekaisin tuntein rakentaa elämän tukiverkostoa ystävistä ympärille.
Vaikea iloita pienestä, kun haaveissa oli se ehjä ja onnellinen perhe. Miestä en todellakaan kaipaa, koska ymmärsin että hän on aivan liian itsekäs perheen perustamiseen yms.
Tuntuu vaikealta edes ajatella että haluaisin hänen kanssaan keskustella, miten hän aikoo olla mukana vauvan elämässä, kun hän niin kovasti yritti minua saada tekemään aborttia vielä silloin viikolla 12.
Toivottavasti kaikki vielä kääntyy hyväksi. Tuntuu vaan niin surumieliseltä olla raskaana vaikka sen pitäisi olla iloinen asia.
Löytyykö muita yksin odottavia täältä? Itse olen 18. viikolla odotan toista lastani. Ensimmäinen "vauvani" on 2,5 vuotias tyllerö, jonka isän kanssa on hyvät välit.
Tämä toinen tuli vähän yllätyksenä, koska suhde lapsen isään oli vielä tuore. Useamman kerran keskustelimme asiasta plussan jälkeen ja hän vakuutti että haluaa lapsen ja perheen minun kanssa. 12. viikon jälkeen kuitenkin hän päätti että ei ole valmis isäksi, eikä kykene kenestäkään vastuuta kantamaan. Tätä ennen olimme käyneet yhdessä ultrassa ja vuokranneet yhteisen kodin, johon piti seuraavassa kuussa muuttaa. Jotenkin osasin pelätä tätä yksin jäämistä, koska vaikeaa oli luottaa ihmiseen jota ei ollut vielä vuosia tuntenut, mutta hän loukkaantuneena kyseli miksi en luota hänen rakkauteen minua ja vauvaa kohtaan.
No kuinkas kävikään. Nyt sitten yritän pelonsekaisin tuntein rakentaa elämän tukiverkostoa ystävistä ympärille.
Vaikea iloita pienestä, kun haaveissa oli se ehjä ja onnellinen perhe. Miestä en todellakaan kaipaa, koska ymmärsin että hän on aivan liian itsekäs perheen perustamiseen yms.
Tuntuu vaikealta edes ajatella että haluaisin hänen kanssaan keskustella, miten hän aikoo olla mukana vauvan elämässä, kun hän niin kovasti yritti minua saada tekemään aborttia vielä silloin viikolla 12.
Toivottavasti kaikki vielä kääntyy hyväksi. Tuntuu vaan niin surumieliseltä olla raskaana vaikka sen pitäisi olla iloinen asia.
ja haluaa olla lapsen elämässä tätinä ja kummina niin paljon kuin mahdollista. Arvostan todella! Lisäksi mulla on ystäviä, vanhemmat, neuvola ja perhetyöntekijä, joten uskoisin selviäväni hyvin tukiverkostoni avulla :)
Jokainen on itsessään kokonainen, täysi. Ja jokaisen perheen on mahdollista olla paras juuri sille kokoonpanolle joista se muodostuu! 
Keskitetään voimat kaikkeen siihen mikä on hyvin!