Yksinäisyys

[Kaarin]

Minulla ei ole koskaan ollut oikeasti edes kavereita, lapsuudesta asti olen ollut tavallaan yksinäinen. Lapsena yksinäisyys vaikutti kyllä enemmän ja olin välillä siitä suruissani, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän asia minua häiritsee. Olen ristiriitainen persoona, toisaalta hirveän sosiaalinen, ja toisaalta taas melkoisen erakoituvaa sorttia. Olen siis sosiaalinen mieluusti silloin, kun se minulle itselleni sopii. Tykkään jutella ihmisten kanssa, mutta jos sosiaalista kanssakäymistä on liikaa, niin väsyn aika helposti ja haluan vain kotiin yksinäisyyteen ja rauhaan.

Olen melko varma, että minusta tulee yksinäinen vanhus, mutta sitä suurimmaksi osaksi haluankin. En kaipaa edes parisuhdetta, mutta nyt tietenkin pienen lapsen kanssa se on hyvä asia, ja mielelläni jaankin tämän lapsiarjen mieheni kanssa.

 

[elaffy]

Lasten kanssa on ollut helppo löytää juttuseuraa kerhoista ja puistoista. :) Jokunen parempikin kaveri sitä kautta löytynyt. Vertaistukea olen saanut hyvin foorumin kautta.

 

[Yölento]

Vanha ketju, mutta aiheeni liittyy tähän. Miten ystävättömät olette selvinneet raskaudesta ja pienen lapsen kanssa? Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut yhtään ystävää, ainakaan sydänystävää, paljon kavereita ja tuttavia. Odotan nyt esikoista (rv22) eikä kukaan siskoa lukuunottamatta ole kysellyt miten menee/mitä kuuluu jne? Tosin kerroin töissäkin raskaudesta vasta viime viikolla enkä ole somessa asiasta huudellut, kun en halua. Olen helposti lähestyttävää tyyppiä ja solmin helposti tuttavuuksia, mutta työ- ja opiskelupaikkojen vaihduttua ei ole syntynyt sen syvempiä ystävyyssuhteita, että olisivat vuosien saatossa matkassa pysyneet.

Minulla kaikilla ystävillä lapset ovat jo isoja. Ei se ystäväpiiri mitenkään erityisen laaja ole ja tapaamme harvoin. Nyt lapsen kanssa kotona olen kyllä tutustunut helposti toisiin äiteihin ja olen vaihtanut myös puhelinnumeroita monen kanssa. Olen alusta asti ollut aktiivinen harrastuksissa vauvan kanssa ja sitä kautta ystävystynyt. Keskustelut käydään enimmäkseen puhelimen viesti sovelluksilla, sillä taaperoiden kanssa keskustelu on hankalaa. On silti myös kiva tavata ihmisiä vaikka keskeytyksiä tulee. Ensimmäiset äitikaverit sain neuvolasta, kun siellä järjestettiin ryhmäneuvola. Vauvatapaamisissa ehti jopa juttelemaan.

Kannustan siis kaikkiin rientoihin, mitä lähiseudulta löytyy, muskari, vauvakahvilat, perhekerhot, värikylvyt yms

 

[Lavendel]

Nostan tätä ketjua ja huhuilen muita yksinäisiä!

Yksinäisyys kolahti pahasti taas kerran, uuden asuinpaikan perhekerhossa on jo syntynyt porukoita jotka iloisesti juttelevat keskenään kun sinne menee. Samoin kävi myös edellisessä asuinpaikassa, kävin kerran ja siellä oli 3 äitiparia jotka juttelivat keskenään ja kun yritin jotain sanoa niin jätettiin huomiotta. Lähdettiin sitten melkein saman tien kotiin kun alkoi harmitus nousta kurkkuun.

Hammasta purren meni tämänkin aamun kerho, yritin keskittyä vain oman vauvan leikittämiseen, kun huomasin etten joukkoon mahdu mukaan.. Toki oma introverttiyskin haasteena, itselle on jo iso kynnys yrittää mennä mukaan jutteluun mutta kyllä se kovasti kolahtaa ja nostaa kynnystä entisestään kun yrityksestä huolimatta jätetään ulkopuoliseksi..

Autoon kun pääsin niin voimakas itkupurkaushan se tuli ja päätös ettei kerhoon enää halua mennä, vaikka olisi kiva tarjota lapselle uusia virikkeitä. Onneksi mies sattui olemaan ruokatauolla ja ehti kuunnella hetken vuodatusta, taisin siinä kysyäkin että mikä minussa on vikana kun olen aina yksin.. Itsellä paljon muuttoja takana aikuisiällä ja vain muutama ystävä matkalta jäänyt, hekin asuvat kaukana. Ystävänkaipuu on siis kova ja ehkä siksikin hylkäämiskokemukset aiheuttavat niin voimakkaita tunteita. Ja tietysti raskas vauvavuosi univajeineen, hormonit ja mitä näitä nyt on..

Onneksi on tämä foorumi, täällä ei tunne itseään niin yksinäiseksi, mutta eihän tätä kasvotonta kirjoittelua toki elävän elämän kohtaamisiin voi verrata. Mutta silti.

 

[Kipuna]

Nostan tätä ketjua ja huhuilen muita yksinäisiä!

Yksinäisyys kolahti pahasti taas kerran, uuden asuinpaikan perhekerhossa on jo syntynyt porukoita jotka iloisesti juttelevat keskenään kun sinne menee. Samoin kävi myös edellisessä asuinpaikassa, kävin kerran ja siellä oli 3 äitiparia jotka juttelivat keskenään ja kun yritin jotain sanoa niin jätettiin huomiotta. Lähdettiin sitten melkein saman tien kotiin kun alkoi harmitus nousta kurkkuun.

Hammasta purren meni tämänkin aamun kerho, yritin keskittyä vain oman vauvan leikittämiseen, kun huomasin etten joukkoon mahdu mukaan.. Toki oma introverttiyskin haasteena, itselle on jo iso kynnys yrittää mennä mukaan jutteluun mutta kyllä se kovasti kolahtaa ja nostaa kynnystä entisestään kun yrityksestä huolimatta jätetään ulkopuoliseksi..

Autoon kun pääsin niin voimakas itkupurkaushan se tuli ja päätös ettei kerhoon enää halua mennä, vaikka olisi kiva tarjota lapselle uusia virikkeitä. Onneksi mies sattui olemaan ruokatauolla ja ehti kuunnella hetken vuodatusta, taisin siinä kysyäkin että mikä minussa on vikana kun olen aina yksin.. Itsellä paljon muuttoja takana aikuisiällä ja vain muutama ystävä matkalta jäänyt, hekin asuvat kaukana. Ystävänkaipuu on siis kova ja ehkä siksikin hylkäämiskokemukset aiheuttavat niin voimakkaita tunteita. Ja tietysti raskas vauvavuosi univajeineen, hormonit ja mitä näitä nyt on..

Onneksi on tämä foorumi, täällä ei tunne itseään niin yksinäiseksi, mutta eihän tätä kasvotonta kirjoittelua toki elävän elämän kohtaamisiin voi verrata. Mutta silti.

Olen myös yksinäinen tällä paikakunnalla, missä asumme. En osaisi mennä mihinkään perhekerhoihin, mutta muskaria voin oman kokemuksen mukaan suositella täällä ei ainakaan ollut sellaisia "porukoita" muodostunut muskarissa. Siellä jokainen kuitenkin keskittyy pääasiallisesti omaan lapseen ja joskus satunnaisesti tuli jonkun kanssa jotain höpöteltyä

 

[Elea82]

Nykyään yksinäisyys on valitettavasti varsin yleistä. Ehkä tuonne äitien kohtauspaikka- osioon voisi tehdä ig:n tyyliin uuden äitikaverihaku-ketjun? Josko sieltä löytyisi edes jollekin lähellä asuva kaveri tai etäystävä päiviä piristämään?

 

[Wellllu]

Itsellähän on se tilanne, että aina ollut introvertti ja sen mukaan toki viihdyn yksinäni hyvinkin paljon, mutta tuleehan sitä aina välillä sellainen fiilis, että voi kun olisi vaikka lenkkikaveri. Yksin ei jotenkin saa itseään niskasta tarpeeksi kiinni.
Muuton takia omat ystävät/ kaverit vähintään tunnin ajomatkan päässä ja jotenkin ei oman ikäistä seuraa tällä muuttotappio-kylällä niin löydy, kun kaikki tuntee jo kaikki ja omat porukat olleet jo alusta lähtien.

 

[Lavendel]

Tuli nyt vielä mieleen, jos ja kun tämä viesti todennäköisesti tavoittaa perhekerhojen yms. kävijöitä niin jos huomaatte siellä jonkun yksinäisen tai joukkoon mukaan yrittävän niin otattehan huomioon. Ihan jo hymy tai pieni kysymys vaikkapa lapsen iästä voi olla yksinäisen äidin päivän tai koko viikon piristys!

 

[litranmitta]

@Lavendel voi, osaan samaistua, virtuaalinen halaus ❤ olin ensimmäiset 6 kk todella yksinäinen. Ja kaiken lisäksi kun suorittamiseen ja ylipärjäämiseen taipuvainen luonne, niin vastasin neuvolan terkalle tämän kysyessä ehkä 3 kk nla:ssa olisiko kiva nähdä toisia äitejä ja vauvoja "en mä koe juuri kaipaavani ketään äitikavereita". Jos olisin vastannut olevani yksinäinen, olisin varmaan saanut ohjauksen esikoisryhmään tai tietoa kerhoista aiemmin. Puolivuotisneuvola oli ryhmäneuvola, mihin menin tosi varautuneena. Sieltä kuitenkin muodostui ensin whatsapp-porukka, sit nähtiin perhekerhossa, ja lopulta yksi äiti jäi sellaiseksi erityisemmän hyväksi kaveriksi. Toki muidenkin kanssa tuosta porukasta tulee juteltua kuulumisia jos satutaan jossain näkemään, mutta vain yhdestä tuli sit se läheisempi jonka kanssa laitellaan viestiä ja treffataan kahdestaankin. Keväällä kerhossa oli välillä vähän vaikea olla itselläkin, jos ei siellä ollut ketään muita tuosta porukasta. Silloin tuli pari tuollaista kertaa että kotimatkalla tuntui kamalalta. Mutta, useampi kerhokerta kun alkoi olla takana ne tuntemattomammat vanhemmatkin muodostui vähän tutummiksi ja smalltalk helpottui. Joten mä ehkä tsemppaisin lähtemään vain sitkeästi useamman kerran, vaikka se olisi vaikean tuntuista. Ja jos kerhoon saapuu joku uusi naama joka kanssa vähän yksinäisenä katselee, niin siinä tilanteessa koittaa päästä juttelemaan hänen kanssa ❤ Oon itse koittanut aina olla se avoin tyyppi kerhossa, vaikka jännitänkin uusia ihmisiä hiukan (paljon) pari kertaa on jälkikäteen harmittanut, kun jonkun uuden kanssa on vaihdettu pari sanaa mutta sit tuntuu ettei se keskustelu ole oikein lähtenyt ja tulee vain vaivaannuttavasti oltua hiljaa. Omat aivot ei aina riitä keksimään jatkotapaa, vaikka uusi tyyppi vaikuttaisikin ihan mukavalta

 

[Sointu-Helmiina]

Se "hylkäys" toimii toiseenkin suuntaan. Olen itse puhelias ja mielestäni helposti lähestyttävä, mutta ihan oman laiskuuden takia en ole oikein kavereita tältä paikkakunnalta saanut. On kuitenkin perhekerhossa tuttuja naamoja. Siellä on parikin äitiä, jotka leikkivät vain lapsensa kanssa (ei saa edes katsekontaktia), ja tuntuu hirveän vaikealta yrittää jutella mitään, varsinkin kun on kysynyt jossain alkupuolella lapsen nimen (ei muuten tule usein kysyttyä äidin nimeä ). Sitten sitä jotenkin pelkää tungettelevansa, ja oman epävarmuutensa takia puhuu vain niiden ennestään tuttujen kanssa.

Lupaan ensi kerralla sanoa vielä toisenkin sanan varmuuden vuoksi. Kun saisi tästä taas jonnekin lähdettyä.

Mut yrittäkää vain rohkeasti! Eivät ne "porukatkaan" välttämättä ole niin tiiviitä kuin miltä ensi näkemältä vaikuttaa, tällaisia epävarmoja hölisijöitä on varmasti muitakin.

 

[Lavendel]

Se "hylkäys" toimii toiseenkin suuntaan. Olen itse puhelias ja mielestäni helposti lähestyttävä, mutta ihan oman laiskuuden takia en ole oikein kavereita tältä paikkakunnalta saanut. On kuitenkin perhekerhossa tuttuja naamoja. Siellä on parikin äitiä, jotka leikkivät vain lapsensa kanssa (ei saa edes katsekontaktia), ja tuntuu hirveän vaikealta yrittää jutella mitään, varsinkin kun on kysynyt jossain alkupuolella lapsen nimen (ei muuten tule usein kysyttyä äidin nimeä ). Sitten sitä jotenkin pelkää tungettelevansa, ja oman epävarmuutensa takia puhuu vain niiden ennestään tuttujen kanssa.

Lupaan ensi kerralla sanoa vielä toisenkin sanan varmuuden vuoksi. Kun saisi tästä taas jonnekin lähdettyä.

Mut yrittäkää vain rohkeasti! Eivät ne "porukatkaan" välttämättä ole niin tiiviitä kuin miltä ensi näkemältä vaikuttaa, tällaisia epävarmoja hölisijöitä on varmasti muitakin.

Mietinkin, että eihän kirjoituksestani tule tunnetta että syyllistän näitä porukoiden äitejä. Se ei ollut tarkoitus. En usko että ”hylkääminen” onkaan yleensä mitenkään tahallista, mutta pahalta se tuntuu joka tapauksessa. Ja varmasti on sitten niitäkin, jotka ei syystä tai toisesta halua/osaa/jaksa keskustella, oma rauha heille suotakoon - sitä täällä Suomessa onneksi on helppo niin halutessaan saada.

Ihana @Sointu-Helmiina, toivon että ensi kerralla osut juuri yksinäisen äidin kohdalle joka toivoo että joku huomioisi hänetkin. Lupaan myöskin yrittää vielä käydä kerhossa/puistossa tms. ja vaihtaa ajatuksia edes jonkun kanssa, tämän keskustelun voimaannuttamana.

 

[Lavendel]

@Lavendel voi, osaan samaistua, virtuaalinen halaus ❤ olin ensimmäiset 6 kk todella yksinäinen. Ja kaiken lisäksi kun suorittamiseen ja ylipärjäämiseen taipuvainen luonne, niin vastasin neuvolan terkalle tämän kysyessä ehkä 3 kk nla:ssa olisiko kiva nähdä toisia äitejä ja vauvoja "en mä koe juuri kaipaavani ketään äitikavereita". Jos olisin vastannut olevani yksinäinen, olisin varmaan saanut ohjauksen esikoisryhmään tai tietoa kerhoista aiemmin. Puolivuotisneuvola oli ryhmäneuvola, mihin menin tosi varautuneena. Sieltä kuitenkin muodostui ensin whatsapp-porukka, sit nähtiin perhekerhossa, ja lopulta yksi äiti jäi sellaiseksi erityisemmän hyväksi kaveriksi. Toki muidenkin kanssa tuosta porukasta tulee juteltua kuulumisia jos satutaan jossain näkemään, mutta vain yhdestä tuli sit se läheisempi jonka kanssa laitellaan viestiä ja treffataan kahdestaankin. Keväällä kerhossa oli välillä vähän vaikea olla itselläkin, jos ei siellä ollut ketään muita tuosta porukasta. Silloin tuli pari tuollaista kertaa että kotimatkalla tuntui kamalalta. Mutta, useampi kerhokerta kun alkoi olla takana ne tuntemattomammat vanhemmatkin muodostui vähän tutummiksi ja smalltalk helpottui. Joten mä ehkä tsemppaisin lähtemään vain sitkeästi useamman kerran, vaikka se olisi vaikean tuntuista. Ja jos kerhoon saapuu joku uusi naama joka kanssa vähän yksinäisenä katselee, niin siinä tilanteessa koittaa päästä juttelemaan hänen kanssa ❤ Oon itse koittanut aina olla se avoin tyyppi kerhossa, vaikka jännitänkin uusia ihmisiä hiukan (paljon) pari kertaa on jälkikäteen harmittanut, kun jonkun uuden kanssa on vaihdettu pari sanaa mutta sit tuntuu ettei se keskustelu ole oikein lähtenyt ja tulee vain vaivaannuttavasti oltua hiljaa. Omat aivot ei aina riitä keksimään jatkotapaa, vaikka uusi tyyppi vaikuttaisikin ihan mukavalta

Huh, ihanan lohduttavaa ja samalla kauheaa kuulla että joku toinenkin on kokenut saman. Ehkä tämä sitten on yleisempää kuin päälle päin näyttää. Mutta niin kivaa kun lopulta löysit vielä yhden läheisemmäksi muodostuneen äitikaverin.

Se on kyllä tärkeää, että on teitä ”avoimia tyyppejä” jotka rikkoo yleensä jään noissa kohtaamisissa. Itse olen myös yrittänyt olla sellainen kaikkien kaveri, aina, mutta semmoinen keskustelujen aloittaminen on aina itselle hyvin epäluontaista ja siten jopa stressaavaa. Joten pakit tuntuu jotenkin ihan tosi pahalta kun tuntuu että ikäänkuin ylittää itsensä ilman toivottua tulosta.

 

[Pikkupikkupikkunen]

Minä oon jotenki tosi huono saamaan uusia ystäviä. En siis varsinaisesti oo yksinäinen, mutta mun ystävät on suurin osa tosi eri elämäntilanteessa kuin missä ite on. Ois kiva jos ois muutama ihan äiti kaveri vaan, mutta en oikein oo semmosia löytäny. mun on jotenki super hankalaa tehdä tuttavuutta lasten kautta. En tajuu ku yleensä puhutaan et niin saa ystäviä helposti. En jaksa höpistä jossain leikkipuistossa äideille, kun ne on niin satunnaisia tapaamisia, tuskin ikinä nähtäisiin uudestaan. Meki ollaan käyty muskarissa, mut ainakaan meidän ryhmissä ei kukaan juuri puhu toisille. Siis se on just tota et keskitytään siihen omaan lapseen ja tekemiseen. Perhekerho ei tunnu kauheen luontevalta paikalta itelle. Ehkä pitäisi kokeilla joku kerta.

 

[Vargynja]

Nykyään yksinäisyys on valitettavasti varsin yleistä. Ehkä tuonne äitien kohtauspaikka- osioon voisi tehdä ig:n tyyliin uuden äitikaverihaku-ketjun? Josko sieltä löytyisi edes jollekin lähellä asuva kaveri tai etäystävä päiviä piristämään?

Onpa ihana idea! Teen tällaisen vielä tänään.

Yksinäisyys todella on yleistä. Itsellänikään ei ole montaa ystävää. Vain yksi äitiystävä asuu lähellä, eikä häntäkään tule kovin usein tavattua. Perhekahvilassa tykkäsin kyllä varsinkin esikoisen kanssa käydä, mutta vaikka siellä pääsi juttelemaan muiden äitien kanssa ei kenenkään kanssa varsinaisesti ystävystynyt.

 

[Bella Swan]

Olen ollut yksinäinen kotiäitivuosinani, mutta toisinaan muutoinkin. Kaikkien rakkaiden ystävien kanssa menee herkästi aikataulut ristiin, nyt vielä enemmän kun itse äiti ja vuorotöissä. Toisaalta tarvitsen kipeästi ihan omaa aikaa, kuormitus herkästi ihmisten seurassa. Minun bestisten kanssa en kuormitu, kun voin olla täysin rentona, maata vaikka kippurassa lattialla eikä siinä ole mitään kummaa
En päästä ihmisiä lähelleni kovin helposti, enkä helposti löydä mitään yhteistä ihmisten kanssa. Ahdistun, kun ihmiset herkästi tuomitsee. Mutta sitten kun joku ei tuomitse, tulen enemmän kuin hyvin juttuun!
Nyt kun olen töissä, olen huomannut miten ihania ihmisiä tapaa, ihan erilaisia, mutta hyvin mukavia ja heidän kanssa on silti hyvä olla, ei tarvitse esittää mitään. Kyllä työyhteisöä tulisi taas ikävä, jos jäisi töistä taas pois..
Vieraiden kanssa en luontevasti osaa jutella, jos olen lasten kanssa, esim. perhekerhot ja muut on ihan nounou aina ollut. Toki lapsetkin ollut aina hyvin haastavia, niin miten siinä sitten voisikaan sosialisoida, kun kaikki keskittyminen on lapsissa. Enkä aina jaksaisi jutella pelkästään lapsista ja äitiydestä.

 

[Vargynja]

Kaverihaku on laitettu pystyyn. Toivottavasti se tuo helpotusta edes osan yksinäisyyteen.

 

[KyyNaama]

Heippa! Minäkin olin yksinäinen pikkuneidin ollessa vauva. On siis jo 3v. eli elokuussa 2020 syntynyt.
Toki olen edelleen välillä yksinäinen, mutta asiat on parantuneet todella paljon tuosta ajasta. On tullut ero lapsen isästä ja kaksi uutta suhdetta ja nyt todella toivon, että tämä toinen uusi suhde kestää
Muskarissa mulla oli helppo olla vauvan kanssa, mutta siellä tuli aika tavalla juurikin sellainen olo, että ihan sama mitä puhut tai saisit keskustelua aikaan, niin kotimatkalla tuntuu taas siltä, että teinpä itsestäni tyhmän hölisemällä ummet ja lammet asioista, jotka eivät liittyneet lapsiin/vauvoihin. Puhuin esim. harrastuksista, töistä joita olen tehnyt ym. Ja tämä hölötys siis muskarin jälleen varatulla sosiaalisella ajalla. Itselle tuli vaan se olo, että muuta elämää kuin vauva ei saisi olla, saati sitten harrastuksia tai töitä. Onneksi muskarissa sentään seurakunnan muskarin vetäjät jäivät tietenkin myös paikanpäälle helpottamaan jutustelua ja he olivat aidosti kiinnostuneita myös äitien/isien olosta ja jaksoivat keskustella harrastuksista ja muustakin, joka ei liittynyt vauvaan, vaan tirsivät, että vanhemmatkin kaipaavat välillä muuta seuraa ja varsinkin sellaista, joka ei puhu pelkästään kakkavaipoista ym.....
Onneksi itse olen saanut paljon vanhoja kaverisuhteita takaisin "pystyyn", kun lapsi on kasvanut ja olen myös vaatinut lapsen isää ottamaan enemmän vastuuta lapsesta ja ilokseni onkin ottanut ja pääsen viettämään omaa aikaa uuden miesystävän kanssa ja harrastamaan minulle tärkeitä asioita

 

[Nepeta Cataria]

Suosittelen lämpimästi perhekerhoja! Tuli käytyä niissä jonkin verran kun toka täytti 3v ja neuvolan terkka suositteli meille kerhoja kun toka oli tuskallisen ujo. Itse en ollut kokenut siihen mennessä tarvitsevani äitiseuraa, mutta kyllähän se ihan kelpasi kun makuun pääsi. Naamat tulivat tutuksi. Olen ehkä perusluonteeltani introvertti, mutta kun oikein yritän niin saan itsestäni esiin sen seurallisen puolenkin just sen kerhon ajaksi. Sitten voin ihan hyvin olla loppupäivän hiljaa ja keskittyä lapsiini. Kerhossa tuli aika helposti juteltua niitä näitä, just ekana lasten kautta ja myöhemmin sitten omiin juttuihin. Aika monelle on kova pala jäädä kotiin lapsen kanssa kun sosiaaliset ympyrät kutistuvat. Vauva tarvitsee rytminsä ja se on tavallaan sitovaa.

Pitäisi nytkin saada aikaiseksi että aloittaisin perhekerhoilun uudelleen, aikomus on, mutta olen lähinnä keksinyt vielä tekosyitä olla lähtemättä, kuten että 5-veellä on harrastusta illalla ja en halua että hän(kään) kuormittuu liikaa päivästä. Mielestäni kotiäitiys on siksi upeaa että voi säädellä sitä omaa kuormittumistaan, käy sen verran kerhoissa ja harrastuksissa kun huvittaa ja sitten ei mene jos ei jaksa - pakko kun ei ole.