Yksinäisyys äitiyslomalla

Keskustelun 'Laskettu aika joulukuu 2012' aloitti salmiakkisisu, 7 heinä 2012.

Vaihda nimimerkki! | Näin pääset alkuun/apua! | Top 100
  1. salmiakkisisu Peruskäyttäjä

    Onko kukaan muu tuntenut ristiriitaisia tunteita äitiyslomalle jäämisestä?

    Toisaalta lapsi on parasta ja ihaninta mitä elämässä voi tapahtua, mut toisaalta....

    Olin kahdesta ekasta peräkkäin 3 1/2 vuotta kotona. Aika oli ihanaa, raskasta, kaoottista ja välillä yksinäistä. Harrastimme melko paljon muskaria, vauvajumppaa, taaperojumppaa, perhekerhoa, puistoilua jne., mutta silti kaipasin kovasti aikuista seuraa. Ystäviä näin viikottain tai montakin kertaa viikossa. Töihin paluu täytti sosiaalisen tyhjiön ja olen kovasti nauttinut töissäolosta. Nyt on edessä taas kotiaikaa. Toisaalta se tuntuu ihanalta, mutta toisaalta hirvittää. Nyt asumme uudessa paikassa eikä täällä ole minulla äitituttuja. Lisäksi kaikki ystäväni ovat jo lapset saaneet ja palanneet vahvasti työelämään. Pelottaa, että tunnen oloni todella ahdistuneeksi ja yksinäiseksi pelkästään lasten seurassa. Siis toisaalta nautin siitä, mutta aikuinen seura ja ystävät ovat minulle erittäin tärkeitä. Kotona ajattelin olla kuitenkin sen 2 vuotta, jos vain mahdollista, joten aikaakin tulee riittämään.
  2. Pupsu Peruskäyttäjä

    Mulla teki rankkaa palata töihin esikoisen ollessa 1v 2kk (pakko oli palata silloin taloudellisen tilanteen takia, vaikka olisin halunnut olla pitempään kotona). Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että olin juuri kokenut keskenmenon, ja koko ajan oli mielessä, että jos ei olisi mennyt kesken, olisin "saanut" jäädä vielä kotiin (koska olisin ehtinyt olla töissä vain vajaan kuukauden ennen äitiyslomalle jäämistä). Sitten vielä, kun yritettiin tulla uudestaan raskaaksi, oli ajatukset koko ajan vain raskautumisessa ja työjutut ei olisi voineet vähempää kiinnostaa.

    Nyt sitten kun raskaus on totta (yrittämiseen meni keskenmenon jälkeen lähes vuosi), on yllättäen työasiat alkaneet maistua ja vähän jopa hermostuneena mietin, että miten sitä sitten taas pitkän kotonaolon jälkeen osaa töihin palata! Tavallaan nyt tullut semmoinen tunne, että töissähän on kivaa ja kamalasti kaikkia asioita ja ideoita mielessä, joita tahtoisi olla toteuttamassa. Tuntuu, että olen taas laittamassa aluilleen tosi hienoja juttuja ja sitten en pääse niistä nauttimaan ja muut kerää kiitokset (kuten kävi edellisen raskauden aikana, olin tehnyt ison työn erään jutun eteen ja vain sen viimeinen vaihe jäi toisten hoidettavaksi, ja kun palasin takaisin töihin sain huomata, että muut on saaneet kaiken kunnian ja kiitoksen ja päässyt unohtumaan, että minähän siinä isoimman työn tein... tästä on paljon puhuttu täällä töissä ja olen vaatinut itselleni kuuluvaa kiitosta!)

    Näin jälkikäteen ajatellen, kyllä se vauva-aika oli melko yksinäistä. Olin kuitenkin niin kovasti toivonut lasta (useita vuosia), joten ei se sillä hetkellä pahalta tuntunut. Ja tytön ollessa 4kk ikäinen tajusin lähteä perhepuistoon tapaamaan muita äitejä (oltiin muutettu uudelle alueelle, eikä ollut yhtään tuttuja lähellä). Mulla ei kyllä tosiaan ole kokemusta kuin vain siitä reilusta vuodesta kotona, joten voi olla, että jos olisin ollut kolme vuotta kotona putkeen, niin se olisi ahdistanut ihan eri tavalla. Nyt on sekin kiva, että siskoni odottaa myös vauvaa (meillä on lasketuissa ajoissa vain muutama viikko väliä), niin uskon sieltä saavani apua mahdolliseen yksinäisyyden tunteeseen.
  3. mimmus Tuttu foorumilla Marrasmammat 2017

    Mulla kans sama tilanne, että uus kaupunki, eikä hirveesti vielä tuttuja. :/ Oon siis esikoisen kanssa vielä kotona, ja jään tästä suoraan äitiyslomalle. Nyt jo tuntuu seinät kaatuvan päälle, vaikka tuon 1,5-vuotiaan kanssa vielä aika helposti pääsis tästä lähtemäänkin vaikka mihin. Mutta kun on niin väsynytkin raskauden takia. :(  Entisessä kotipaikassa saattoi helposti soittaa kavereille, että voiko tulla pistäytymään kylässä, jos alkoi ahdistaa. Täällä ei oo vielä semmosta mahollisuutta, kun kaikki tututkin asuu aika kaukana toisella puolella kaupunkia. Pitäis vaan yrittää jaksaa verkostoitua, kunhan syksy saapuu ja kaiken maailman perhekerhot alkaa... :) Kieltämättä oon miehelle monesti kateellinen, kun se pääsee töihin päiväksi. Tosin en varmaan ite haluis kuitenkaan tehä täyttä viikkoa, jos vaikka 1-2 päiväksi viikossa pääsis jonnekin töihin, niin osais arvostaa tätä kotonaoloa! Mut sit pitäis laittaa poika hoitoon ja nyt kuitenki oon jo kohta puolivälissä raskautta, niin ehkä nyt tyydyn kohtalooni ja pyrin kehittelemään jotain järellistä tekemistä jokaiselle päivälle.
  4. emile78 Aloittelija

    Jäin marraskuussa 2011 äitiylomalle kun odotimme tammikuulle 2012 syntyvää lastamme. Kaverit töistä pyytelivät käymään sitten näyttämässä pikkumiestä (tiedettiin että on poika) ja ihmiset pistivät viestiä ym "onnentoivotuksia saliin". Lapsemme syntyi 6.1 ja siirtyi salista suoraa teho-osastolle ja myöhemmin lasten klinikalle jossa menehtyi 18 päivän ikäisenä. Ystävät ja kaverit hävisisvät sen siliäntien. Kolme ihmistä "entisestä" elämästä on vielä jäljellä, ja he kaikki tietävät uudesta tulokkaasta, jonka olisi tarkoitus syntyä pikkumiehemme 11 kk päivänä. Olen ollut äitiysloman jälkeen sairaslomalla, enkä ole palaamassa töihin tässä välissä. Yksinäisyys on tullut enemmänkin kuin tutuksi. Meitä pelätään lähestyä, kun ei tiedetä mitä sanoa... Ehkä näin onkin, minä en niistä enää välitä, jotka jättivät meidät yksin silloin kun olisimme eniten ystäviä tarvineet. Tiedän, että kun nämä ex-ystävät kuulevat että olemme saaneet uuden perheenjäsenen, ottavat he taas yhteyttä, aivan kun mitään ei olisi edes tapahtunut. Minä jatkan elämääni muiden, uusien ystävieni kanssa, joita olen saanut KÄPYn kautta, ja jotka ymmärtävät ettei ajatukseni aina ole kaikille niitä helpoimpia ymmärrettäviä. 
  5. salmiakkisisu Peruskäyttäjä

    EMILE78:
    Suurimmat osanottoni poikanne poismenon johdosta. Teille on tapahtunut rankkoja asioita. 

    Pystytkö yhtään nauttimaan uudesta raskaudesta?
  6. Maisan Peruskäyttäjä

    Voi emile78, otan osaa. Todella rankka kokemus teilla takana! Ihan tuli pala kurkkuun. Tunnen itse useampia, jotka ovat menettaneet lapsen myohaan raskaudessa tai vastasyntyneena. Oman lapsen menettaminen on varmasti niita raskaimpia kokemuksia, joita voi saada.

    Mahtavaa, etta nyt jo on uusi raskaus meneillaan ja tosi ystavat ovat yha ymparilla. Toivottavasti uskallat nauttia tasta raskaudesta.

Jaa tämä sivu