Vihaan olla raskaana, en halua lasta, mies ällöttää, mietin välillä itsemurhaa

[saataayana]

Raskaus (20vk) ei ollut suunniteltu ja huomattiin myöhään. Odottelin alkuun tunteiden tasaantumista ja niin ne tekikin, mutta tasaisemmat tunteet jäivät inhoon ja katumukseen, eivät iloiseen odotukseen. Mitään hyvää en näe raskaudessa, en ole ikinä voinut näin huonosti, etenkin henkisesti tämä on vaikeaa, koko raskaus on vaan niin vastenmielistä. Enkä halua lasta, mutta en saa enää aborttia. En ole ikinä varsinaisesti toivonut ja halunnut lapsia, mutta luulin että riittää kun en vihaa lapsia ja luulin, että voisin tottua ajatukseen. En tiedä voinko. Mies ei ole tehnyt mitään pahaa, mutta olen alkanut vihata häntäkin. Välillä mietin itsemurhaa minkä voisin tehdä heti synnytyksen jälkeen, niin etten tappaisi lastakin. Välillä mietin itsemurhaa ihan nyt heti, välittämättä ollenkaan siitä mitä se tekisi miehelleni tai muille läheisille, tai siitä että kasvava sikiö kuolisi. Tuntuu, ettei minulla ole empatiakykyä yhtäkkiä enää lainkaan. Olen aivan täynnä vihaa ja inhoa. Ennen pelkäsin synnytystä kuollakseni, nyt sekin tuntuu mitättömältä, viha on korvannut pelonkin. Olen ollut normaali, tunteellinen ja empaattinen ihminen, mutta en ole enää. Mikään ei ole mitään.

 

[saataayana]

En voi lukea useimpia aiheeseen liittyviä keskusteluja tai artikkeleita, koska niissä lähestymistapa on ällöttävä "on normaalia välillä tuntea epävarmuutta" tasoinen lässytys. Tiedän mitä tunnen, tiedän ettei tämä ole normaalia (tai toivon totisesti ainakin!) ja tiedän myös vallan hyvin, ettei se yleisesti ylläpidetty mielikuva jatkuvasta onnenhuumasta ole mikään normi. Välillä Reddit tms tarjoaakin aitoa vertaistukea.

Jos haluatte haukkua minut, niin siitä vaan. En tiedä muutenkaan mitä täältä haen..

 

[Pilkki24]

Suosittelen noista ajatuksista puhumista terveydenhuollon piirissä. Tuo ei kuulosta enää normaalilta epävarmuudelta! Tarvitsisit nyt vähintäänkin keskusteluapua.

Itsekin yllätysraskauden kokeneena voin sanoa ettei se etenkään alkuun ole mitään auvoa (ei ollut helppo raskaus ylipäätään), mutta kasvoin kyllä haluamaan sen lapsen ja yhteinen lapsi hioi meitä miehen kanssa yhteen.

 

[Kipuna]

Kehottaisin sinua ottamaan pikimmiten neuvolaan yhteyden ja kertomaan olostasi. Itse olen käynnyt raskauden ja vauva-aikana lastenpsykiatrialla psykoterapeutilla ja minua se auttoi. Se järjestettiin neuvolan kautta

 

[VäriSointu]

Sinulla on varmasti aivan kauhea olo. Mieli joskus reagoi vihalla asioihin, joille ei voi mitään, voimattomuus kääntyy vihaksi. Ja äitiyden kohdalla on voimakas paine, tai oletus, että odottava äiti aina hehkuu onnea ja rakastaa lastaan jo pienestä papusesta alkaen. Voi olla todella vaikea elää päinvastaista raskausaikaa, kun se oma sisäinen todellisuus ei löydä vastakaikua mistään.

Sinun kannattaa kyllä pyytää neuvolasta keskusteluapua. Esimerkiksi neuvolapsykologille saisi purettua kaikki ajatukset ja olot, jolloin oma olo voi helpottua. Hyvä psykologi/psykiatri osaa kuunnella ja puhua siten, että omat vaikeat tunteet saa tulla esille ja niille voi löytyä myös selitys.

 

[Suski75]

Voimia! Puhu asiasta neuvolassa, jotta saat keskusteluapua ja tukea vaihtoehtojen miettimiseen.
Jos todella et lasta halua, on aina vaihtoehtoja. Ehkäpä miehesi tai lapsen muut sukulaiset haluavat ryhtyä lapsen huoltajaksi, ja jos ei, niin myös lapsen antaminen adoptioon on vaihtoehto. Tilanteesta pääsee ulos muillakin tavoilla kuin itsemurhalla. Ei ole pakko pitää lasta jos lasta ei aidosti halua.

Eräs ystäväni (mies) jäi lapsensa yksinhuoltajaksi vastaavassa tilanteessa. Lapsesta kasvoi fiksu ja tasapainoinen, vaikka äiti muutti toiselle paikkakunnalle heti synnytyksen jälkeen, eikä osallistunut lapsen elämään sen koommin.