Vauvan "valuvika"

Hele81

Hele81

Vauhtiin päässyt keskustelija
Hei,

onko muita saman kokeneita kuulolla?

meidän pieni mies vietiin heti synnyttäneiden osaston tulotarkastuksesta lastenlääkärin ja kirurgin ja vaikka minkä nähtäväksi ja samana päivänä vielä rampattiin ultrassa jne. Pojan toinen kives pullotti pahasti, ns. vesikives ja syytä etsittiin kolme päivää. Nyt viikko kotiutuksen jälkeen kävimme kontrollissa ja uudelleen ultrassa kun turvotus oli laskenut ja saimme tuomion: kives on kiertynyt sikiöaikana todennäköisesti pari päivää ennen syntymää ja nyt kuoliossa, ja se täytyy poistaa piakkoin.

Okei, on pahempiakin juttuja. Polilla vieraillessa näimme miehen kanssa paljon tukalammassa tilanteessa olevia lapsia ja totesimme että kiitollisia saamme olla että meidän ihana pikkumies on muuten täydellinen ja terve! Ja jäähän kaverille vielä toinen nappula ja yhden menetys ei kuulemma vaikuta murrosikään, hormonituotantoon saati suvunjatkamiseen. Silti! Paha mieli pienen puolesta ja suuri huoli, kun joutuu leikkaukseen alle 3 viikon ikäisenä, nukutetaan ja joutuu jäämään teholle tarkkailuun yön yli.

Ja miten tämän asian pojalle kertoo sitten isompana? Kiusataankohan koulussa?

Kylläpä osaa itkettää tämmöinen asia, jolle ei mitään mahda, ei itse eikä lääkärit. Peli oli menetetty jo maailmaan tullessa.

Onko kellään vastaavia kokemuksia ja keinoja käsitellä asiaa?
 
Minulla ei ole ihan vastaavia kokemuksia, en tiedä mitä tunnet ja käyt läpi äitinä, mutta yhden jutun osaan kertoa... kun lapsi kasvaa sen oman "poikkeavuutensa" kanssa vauvasta lähtien, niin se on yleensä hänelle itselleen mitätön juttu. Ehkä poikasi joskus leikki-ikäisenä ekan kerran kysyy saunassa et miks isillä on kaks tollasta ja mulla vaan yks, ja heti ekaan kysymykseen vastaan niin kuin asia on - ja todennäköisesti selität asian vielä useamman kerran tulevaisuudessa. Mutta lapselle itselleen se tulee tuskin olemaan kovin kummoinen juttu.

Minullakin on oma outouteni, täydellisen anonymiteetin puuttuessa en mene yksityiskohtiin. Mutta se ei koskaan ole ollut minulle itselleni outoa, koska olen elänyt sen kanssa 2 päivän ikäisestä lähtien. Kyllä, sille naureskeltiin ala-asteen uimahallireissuilla, mutta selvisin hengissä. Ja parisuhteen muodostusvaiheessa olin jo hoksannut, ettei sillä oikeasti ole merkitystä. Nykyään en edes muista sitä esim. uimahallissa vaan hämmennyn jos joku (esim. lapsi) ottaa asian puheeksi. Sillä ei kotona ollut koskaan mitään merkitystä, eikä perheeni koskaan käyttäytynyt niin kuin siinä olisi jotain peiteltävää tai harmillista.

Vaikka asia tuntuu sinusta nyt valtavalta, niin uskoisin, että se muuttuu luontevaksi kauan ennen kuin lapsi ehtii itse sitä huomata. Ja kun se on teillä kotona luonteva, se on myös pojalle luonteva, eikä joku ala-asteen hihittelijä saa hänen kehonkuvaansa romutettua. Huurrrrrjasti tsemppiä!
 
Kiitos Minttuliina,

rohkaisevista sanoistasi. Kovasti ollaan tätä asiaa jäystetty miehen kanssa ja ehkä nyt vähän rauhoituttu asian suhteen. Operaatio on pieni ja kosmeettinen haitta vähäinen ja kuulemma asiaa voi "fiksata" sitten teini-iässä, jos se poikaa vaivaa.

Nythän meitä alkoi huolettaa se, että uskaltaako pojan antaa osallistua jalkapallotreeneihin jos hän nyt vaikka teloo sen toisenkin... Olemme siis kirjautuneet virallisesti neuroottisten ylisuojelevien vanhempien kerhoon jo tässä vaiheessa :D

Tajusin kuitenkin sen, että ennen kuin asia on ajankohtainen hänelle selittää, menee vielä monta vuotta. Ehkä saan asian luontevaksi oman pään sisällä tässä ajassa. Ja kun poika on niin rakas! Eniten jännätetään tällä hetkellä kuitenkin itse operaatiota tai sitä nukutusta. Sehän koittaa jo huomenna. Mää en niin tajua mistä anestesialääkärit voi tietää että nyt se tyyppi on tarpeeksi nukutettu..! Luulen että kaikki menee kuitenkin hyvin, aika rutiininomainen operaatio kuitenkin kyseessä.
 
Tuli mieleen kun kaverini kertoi veljensä syntyneen ilman kiveksiä että hänelle oli käsittääkseni laitettu proteesi. Ehkäpä teidänkin pojalle sitten isompana sellainen voitaisiin laittaa jos asia häntä kiusaa.
 

Hele81 kirjoitti:

Kylläpä osaa itkettää tämmöinen asia, jolle ei mitään mahda, ei itse eikä lääkärit. Peli oli menetetty jo maailmaan tullessa.
Onko kellään vastaavia kokemuksia ja keinoja käsitellä asiaa?

Lihavoitu kohta oli aika rankasti sanottu, mun mielestä peliä ei ole todellakaan menettetty!
Ihan niin kuin lääkäri teille sanoi, kaikki käy ihan normaalisti, murrosiät sun muut, joten lopettaisin sinuna turhan murehtimisen =)
Pahempiakin "valuvikoja" on.
 
Joo mut musta on ihan ymmärrettävää, et kun useimmat meistä kuitenkin alitajuisesti odottaa "täydellistä vauvaa" niin hetkellisesti saattaa tuntua tuolta, ja jos sitä ei live-maailmassa saa sanoa noin rankasti ääneen niin hyvä että edes täällä. Kyllähän joistain alussa tuntuu että "vauva-aika on pilalla" jos imetys tökkii tai että "on surkea äiti" jos ei jo ei tunnekaan sitä täydellisen autuuden myräkkää heti vauvan synnyttyä. Itse en lähtisi tuoreen äidin kokemia tunteita vähättelemään, vaikka voihan niitä varovasti yrittää asettaa mittasuhteisiin :D
 
Minttuliina sanoi viisaasti. Kaikki tunteet on sallittu, että anna itsesi vain surra jos surettaa! Itsestäni tuntui niinkin pienen vahingon kuin tyttären hampaan pienen pienen lohkeamisen jälkeen, että nyt mun täydellinen tyttäreni on pilalla! (No tätähän nyt ei edes voi verrata alkuparäisen tilanteeseen, mutta..) Minäkään en usko, että lapsi tulee "valuviasta" kärsimään, mutta äiti murehtii varmasti lapsenkin puolesta.

Ja ajan kanssa valuvikakaan ei varmasti tunnu enää yhtä pahalta, kun oppii siihen suhtautumaan :)
 
Kiitoksia kaikille keskustelijoille!

Operaatiosta on nyt viikko ja täytyy sanoa että asia alkaa väistyä mielestä - ensinnäkin siksi että turvotus alueelta on laskenut, verenpurkaumat haalistuneet ja pojan paikat näyttää "normaaleilta".

Mies kertoi että työkaverinsa oli ottanut puheeksi nämä valuviat ja että heidän perheestään löytyy kaksi lasta, joille kummallekin tehty operaatioita alle 1 kk iässä. Ja kyseessä enemmän jokapäiväistä toimintaa haittaavat ongelmat. Lisäksi osastolta löytyi vanhempien päiväkirjat useilta vuosilta, johon ihmiset olivat kirjoitelleet tuntemuksiaan kun oma vauva on sairaalassa. Tuli vähän perspektiiviä asiaan lukiessa kertomuksia lapsista, jotka pääsee ekan kerran kotiin 1-v synttäripäivänä, tai vauvasta, joka todetaan aivokuolleeksi 3 kk sairaalajakson jälkeen, tai niin vaikeasta Erbin pareesista että vauvan toisen käden kaikki hermot on poikki. Meillähän on suorastaan käynyt tuuri.

Ja ennenkaikkea: vauva on niin iloinen ja reipas eikä sitä tunnu haittaavan mikään, operaation jälkeenkin kivut hävisivät hyvin pian, haava on parantunut hyvin eikä koko asia vaikuta vauvan elämään nytkään. Proteesiasiasta puhuttiin jo sairaalassa ja sitä katsellaan sitten 6-vuotiaana uusiksi.

Aika rankasti sanottu kyllä näin jälkeenpäin lukien tuo "peli oli menetetty", mutta samaa ilmaisua käytti lastenkirurgi, siis puhuessaan kiveksen kohtalosta. Onhan tämä aika hormoonimyrskyistä tämä eläminen kolmiviikkoisen kanssa. Ehkä tätä aikaa naureskelee jonkin ajan päästä taaksepäin tuumaillessa, mutta itkuherkkyys nyt on jotaki ihan käsittämätöntä. Ei tarvi olla ku kuollu orava tiellä niin jo tulee maailma on epäreilu -ajatukset päähän ja niagara avautuu.

Huoh. On se hyvä että on näitä nettipalstoja joihin purkautua ja avautua :)
 
Kiva kun kävit kertomassa mukavat kuulumiset! Ja tsemppiä jatkoon!


Mä olen vissiin jo unohtanut miltä ne hormoonimyrskyt tuntuu, heh. Aivan totta, että tuossa tilanteessa maailma tuntuu kaatuvan suurinpiirtein päälle :D
 
Takaisin
Top