Vauvan tarrautuminen

[Selah]

Alkaa mennä hermo, kun lapsi on minussa kiinni lähes koko ajan. Onko ideoita, miten voisin rohkaista itsenäisemmäksi? Tai mitä olisin voinut tehdä pienempänä että vauva olisi viihtynyt pidempiä aikoja ilman syliä?

Joskus on viihtynyt itsenäisesti tunninkin, mutta useimmiten saan vain muutaman minuutin rauhan ennen kitinää. Yritän jo esim sellaista että istun pöydän ääreen hoitamaan asioita samalla jutellen ja innostaen kivoista leluista, mutta ei toimi. Päiväuniaika menee ruoanlaittoon, pyykkiin jne kun hänen kanssaan mahdotonta. Hän ei pienempänäkään viihtynyt kauaan lattialla tai sitterissä. Isän kanssa yleensä itkee minun luokseni. Mietin, olenko totuttanut jotain väärin, vai onko tämä vain hänen luonne? Kerhossa vertaan muihin, eivätkä he ole näin takertuvaisia. Kävikin jo mielessä paluu töihin ja päiväkotiin laitto, vain koska tarvin pienen hengähdystauon. Tekemistä minulla kyllä riittäisi kotona (pääosin suunnittelua läppärillä), mutta en saa siihen aikaa virkeänä ollessa ja olo on tosi turhautunut. Olemme olleet erossa vain yksittäisiä kertoja, koska sille ei ole tarvetta. Sylittelen paljon, mutta olen aina yrittänyt rohkaista itsenäisempään olemiseen. Tuntuu että vaunulenkki on ainut milloin saan vauvan pysymään iloisena pitämättä sylissä, mutta sekin väsyttää itseä eikä saa siinäkään mitään aikaiseksi. Toinen olkapää särkee tästä kantamisesta. Tilanne on todella normaali, mutta olisipa kiva kuulla ideoita tähän! Vai onko tämä vaan "koita kestää" -osastoa Nukahtaminen opetettiin kyllä johdonmukaisesti ilman syliä, se ei onneksi ole ongelma.

 

[Pilkki24]

Minä laitoin usein miehen matkaan tai jätin nuo kahdestaan niin tottui isäänsä ja kelpasi sitten isänsäkin syli. Alkuun oli outoa olla ilman vauvaa, mutta teki itsellekin hyvää, kun sai vähän hengähtää. Nyt jo parivuotias on isänsä kanssa kotona ja minä käyn töissä niin on ihan isin tyttö. Vaihto oli vähän rankka, kun tyttö oli vasta 10kk miun palatessa töihin. Pari viikkoa meni, että vauva tottui uuteen normaaliin ja miulla meni kauemmin, kun yht äkkiä en enää ollutkaan lapselle se nro1. Tuntui kamalalta, kun hänelle ei enää kelvannutkaan miun lohdutus.

 

[VäriSointu]

Meillä esikoinen oli samanlainen. Muutenkin kuvailet tilannettanne hyvin samanlaiseksi, kuin mitä meillä silloin oli. Uskoisin, että meillä ainakin oli osittain luonnekysymys, hän on tunneherkkä ja kiihkeä ja aina kaivannut paljon läsnäolevaa kontaktia, yhä vielä 9-vuotiaanakin. Uskon toisaalta myös, että ensimmäisen lapsen kohdalla helpommin käy niin, että vauva haluaa olla jatkuvasti kiinni äidissä, kun ollaan paljon kahdestaan. Toisen lapsen kohdalla (silloin kun ikäero ei ole kovin suuri, meillä on reilu 2v ero) siinä kotona on toinenkin, joka kiinnittää vauvan huomion ja jolta vauva saa huomiota.

Nyt jälkikäteen ajateltuna olisin voinut alkaa jossain vaiheessa johdonmukaisesti, vähän kerrallaan olemaan erossa hänestä, jotta isäkin kelpaisi paremmin. Voisitko mennä esim kirjastoon tekemään läppärihommia, kun lapsen isä on kotona? Lenkki yksin? Piipahdus kaverilla? Ensimmäinen askel olisi, että koko perheen kotona ollessa isä kelpaisi sylittelyyn. Vaikka ei ole ollut tarvetta olla erossa, voi siitä itse erossa olosta tehdä ajan, jolloin lapsi saa muodostaa isän kanssa omanlaistaan suhdetta.

Eikö hän suostu olemaan lattialla, kun teet hommia? Onnistuisiko, jos otat ruuanlaiton ajaksi syöttötuoliin viereen? Käteen jotain turvallista keittiövälinettä. Pyykkien laiton ajaksi joku iso lakana hänelle, jonka kanssa myllätä tvs. Tämä nyt ihan hakuammuntaa, kun lapset niin erilaisia.

 

[VäriSointu]

Minulla oli paljon sellainen olo, että ”enkö saa tätäkään hommaa tehdä yksin”. (Muistan myös ajatelleeni, että enkö saa mennä edes vessaan yksin, kun toinen riensi sinnekin minun kanssani). Loppujen lopuksi varmaan yritin liikaa saada tehdä niitä hommia yksin. Ja vauva vain halusi olla minun kanssani. Nyt kokeilisin juuri tuota, että ottaisin lapsen reilusti mukaan ja muokkaisi omaa toimintaani niin, että homman saa tehtyä vauvan kanssa.

 

[Pingviiniemo]

Tarrautuminen on joillekkin lapsille hyvin ominaista. Toiset tarvitsee enemmän läheisyyttä, mikä on myös uuvuttavaa. Meillä 17kg kohta nelivuotias lapsi edelleen todella paljon sylissä ja kannossa. Yritän vastavenytyksillä selän pelastaa, mutta helppoa ei ole.

Hänelle kelpaa olla sylissä vain kun vanhempi kävelee. Sit jos hänelle yrittää tarjota syliä istumalla, niin johtaa meltdowniin. Kokeiltu on ja hän tosiaan jaksaa itkeä niin kauan että ääntä ei enää lähde.

Normaalitilanteessa lapsen oppiensa kävelemään se sylin tarve vähenee. Esikoisen kohdalla meni niin.

Mut oon nyt tehnyt sitä paljon, että opetan odottamaan sanomalla että ”äiti tekee nyt tämän homman eka” kyllä se tästä pikkuhiljaa.

 

[Selah]

Kiitos osallistumisesta ja vinkeistä!
Tekoäly antoi analyysia lapsemme tavoista ja analyysi oli juurikin tuo erittäin tunteva ja vahva temperamentti. Antoi ratkaisuksi tunteiden puhuttamisen ja niiden säätelyn yhdessä, ennakoivaa kerrontaa ja rutiineja. Eli aika perus kauraa muutenkin. Sanoi myös "pysy itse neutraalina kun kerrot että sinua hermostuttaa" ().

Musta tuntuu, että lapsi haistaa kun yritän just laittaa syöttötuoliin tai pyykkikoriin uusien kivojen juttujen kanssa. Ei kelpaa kun "äiti on kiireinen muiden asioiden kanssa ja äiti saa olla kiireinen vaan mun kanssa.". Lapsi haistaa myös kun otan teekupin käteen päiväuniaikaan Itsellä on kokemusta lapsista ja luulen olevani ihan kekseliäs. Tää on mulle niin vaikea hyväksyä että mun valveillaoloaika menee vaan lapsen tyytyväisenä pitämiseen, haluaisin saada jotain aikaiseksi.

Ehkä toivoin jotain kommenttia miten jotain tekemällä takertuminen olisi vähentynyt, mutta tuntuu että sen kanssa pitää oppia lähinnä elämään. Eli pitäisi oppia pienentämään asioiden määrää mitä luulen saavani aikaiseksi ja opetella olemaan ok vaan siinä lattialla istumiseen. Siis pitäisi sitten ottaa tuota omaa aikaa kodin ulkopuolella että saan ne pakolliset asiat nyt hoidettua mitä vielä on, enkä yritäkään tehdä kotona.

 

[Selah]

Tässä lainaus chat gpt:stä jos jollekin on apua näistä:

"
Yhteenveto – mitä voit tehdä?

1. Vähennä kantamista asteittain – ei kerralla, vaan pienin askelin.

2. Tarjoa vaihtoehtoisia tapoja olla lähellä – halaaminen ilman nostamista, pehmolelut, lattialla yhdessä istuminen.

3. Kannusta itsenäiseen tekemiseen – leikit, kävely, "isojen lasten" jutut.

4. Pidä johdonmukainen mutta lempeä linja – sanoita asiat, mutta älä anna periksi joka kerta, kun lapsi itkee sylin perään.

5. Huolehdi omasta jaksamisestasi – jos alat väsyä, ota hetki omaa aikaa ja muista, että tämä on ohimenevä vaihe.

Tärkeintä: Lapsi kykenee oppimaan uusia tapoja, kun hän tuntee olonsa turvalliseksi. Sinun ei tarvitse kantaa häntä koko aikaa, mutta hänen täytyy saada tuntea, että olet edelleen läsnä ja rakastava.
"

 

[Pingviiniemo]

Kiitos osallistumisesta ja vinkeistä!
Tekoäly antoi analyysia lapsemme tavoista ja analyysi oli juurikin tuo erittäin tunteva ja vahva temperamentti. Antoi ratkaisuksi tunteiden puhuttamisen ja niiden säätelyn yhdessä, ennakoivaa kerrontaa ja rutiineja. Eli aika perus kauraa muutenkin. Sanoi myös "pysy itse neutraalina kun kerrot että sinua hermostuttaa" ().

Musta tuntuu, että lapsi haistaa kun yritän just laittaa syöttötuoliin tai pyykkikoriin uusien kivojen juttujen kanssa. Ei kelpaa kun "äiti on kiireinen muiden asioiden kanssa ja äiti saa olla kiireinen vaan mun kanssa.". Lapsi haistaa myös kun otan teekupin käteen päiväuniaikaan Itsellä on kokemusta lapsista ja luulen olevani ihan kekseliäs. Tää on mulle niin vaikea hyväksyä että mun valveillaoloaika menee vaan lapsen tyytyväisenä pitämiseen, haluaisin saada jotain aikaiseksi.

Ehkä toivoin jotain kommenttia miten jotain tekemällä takertuminen olisi vähentynyt, mutta tuntuu että sen kanssa pitää oppia lähinnä elämään. Eli pitäisi oppia pienentämään asioiden määrää mitä luulen saavani aikaiseksi ja opetella olemaan ok vaan siinä lattialla istumiseen. Siis pitäisi sitten ottaa tuota omaa aikaa kodin ulkopuolella että saan ne pakolliset asiat nyt hoidettua mitä vielä on, enkä yritäkään tehdä kotona.

Lasta voi myös siedettää, niinkuin minäkin yritän nyt tehdä. Eli tekee hetken niitä kotihommia ja jos lapsi ymmärtää iästä riippuen, niin sitten sanoo että ”odota, äiti tekee nyt tämän loppuun”

Muoks. Ja just pidentää sitä aikaa kokoajan tekemisen ja syliin ottamisen välillä. Puheterapeutti suositteli ihan siedättämistä meidän neidin kohdalla.

 

[litranmitta]

Onks teillä @Selah kantoreppua tuo mun esikoinen on aina ollut hyvin sylikissa myös, ja rakastaa edelleen päästä toisinaan kantoreppuun. Vauvana ja pikkutaaperona kannoin paljon liinassa ja repussa, jos halusin jotain tehdä. Taaperoa pystyy helpoiten kantaa selässä, niin on itselle kivempi ja saa kädet vapaaksi. Aikamoinen jalkatreeni se alkaa tän oman +16 kg jässikän kanssa jo olla mut palkitsevaa kun tuntee miten toinen hyrisee tyytyväisyyttä

 

[Pilkki24]

Siedättämiselle täältäkin peukkua! Ja kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa.

Ja siis meillä se ukko kävi kavereidensa kanssa kahvilla yms muksu mukana niin minä sain olla siellä kotonakin välillä rauhassa. Usein myös jätin nuo kahdestaan kotiin, kun lähdin vaikka uimahalliin.

Meillä mies on paljon sosiaalisempi niin tuolla järjestelyllä saatiin pidettyä molempien mielenterveys tasapainossa, kun minä sain omaa aikaa ja mies pääsi näkemään kavereitaan.

 

[Vargynja]

Meillä varsinkin esikoinen on ollut takertuva. Kuopuskin ehkä vähän, mutta esikoiseen verrattuna ei niin pahasti. Molempien lasten kanssa on joka tapauksessa tullut puuhailtua liinan ja (varsinkin esikoisen kanssa) repun avulla. Myös lasten ottaminen mukaan puuhaan on pelastanut. Joskus muistan laittaneeni pyykkejä narulle niin, että olen välissä hauskuuttanut vauvaa heiluttelemalla pyykkiä hänen yläpuolella ennen ripustamista.

Uskon tämän olevan persoonasta kiinni. Esikoinen haluaa yhä 10 vuotiaana olla todella paljon samassa tilassa vanhempien kanssa ja tarvitsee paljon huomiota. Ovat myös herkkiä ja temperamenttisia kumpikin.

En usko, että olet tehnyt mitään väärin pitämällä sylissä. Siinähän se lapsen turvantunne vahvistuu, kun saa tuntea olonsa turvalliseksi. Itse yrittäisin saada lapselle enemmän isi-aikaa. Joko äiti pois kotoa tai sitten lapsi isin kanssa kahdestaan pois kotoa. Meillä ainakin isi on kelvannut paremmin, jos äitiä ei ole saatavilla.

 

[Selah]

Onks teillä @Selah kantoreppua tuo mun esikoinen on aina ollut hyvin sylikissa myös, ja rakastaa edelleen päästä toisinaan kantoreppuun.

Pienempänä kantelin repussa, isompana ei ole tykännyt siitä miten lukitaan paikalleen.(Olisko samaa kun ei vaikka tykkää mistään peitteestä päällä) Voisi kyllä taas koittaa pitkästä aikaa ja jos reppu ei taas toimi niin voisi sitä kokeilla liinaakin.

Meillä on kans just niin että itse viihdyn kotona. Mutta asutaan niin kaukana kaikesta että kun mies lähtee niin lähtee päiväksi tekemään töitä kahviloissa samalla kun tapaa tuttuja. Katsotaan jos mies pitäisi kolmen kuukauden isyysvapaan kesällä että miten se menee.
(Lisäys: Tajusin just että esim mun veljet ottaa lapsiaan yksin mukaan kun menee mun vanhempia katsomaan. Mun mies on ulkomaalainen niin ei ole ketään vain hänelle läheistä johon menisi luontevasti lapsen kanssa.)

Tuota siedätystä oon vähän aina tehnyt, mutta ei tunnu siitä muuttuvan. Monesti kyllä juttelen vielä sieltä kauempaakin jos alkaa itkemään tai lähtee perään. En ole tutustunut, että pitäisikö olla mieluummin hiljaa ja antaa huomiota taas vasta kun saan asian tehtyä ja palaan tai olen valmis ottamaan syliin.

 

[Pilkki24]

Pienempänä kantelin repussa, isompana ei ole tykännyt siitä miten lukitaan paikalleen.(Olisko samaa kun ei vaikka tykkää mistään peitteestä päällä) Voisi kyllä taas koittaa pitkästä aikaa ja jos reppu ei taas toimi niin voisi sitä kokeilla liinaakin.

Meillä on kans just niin että itse viihdyn kotona. Mutta asutaan niin kaukana kaikesta että kun mies lähtee niin lähtee päiväksi tekemään töitä kahviloissa samalla kun tapaa tuttuja. Katsotaan jos mies pitäisi kolmen kuukauden isyysvapaan kesällä että miten se menee.
(Lisäys: Tajusin just että esim mun veljet ottaa lapsiaan yksin mukaan kun menee mun vanhempia katsomaan. Mun mies on ulkomaalainen niin ei ole ketään vain hänelle läheistä johon menisi luontevasti lapsen kanssa.)

Tuota siedätystä oon vähän aina tehnyt, mutta ei tunnu siitä muuttuvan. Monesti kyllä juttelen vielä sieltä kauempaakin jos alkaa itkemään tai lähtee perään. En ole tutustunut, että pitäisikö olla mieluummin hiljaa ja antaa huomiota taas vasta kun saan asian tehtyä ja palaan tai olen valmis ottamaan syliin.

Hei tuli tuosta mieleen, että miun mieshän käy muksun kanssa miun vanhemmilla toisinaan, kun omia ei ole. Olisiko sellainen toimivaa teillä? Useimmiten minun mies vie meidän lapsen mummolaan hoitoon ja minä saan siinä useamman tunnin omaa aikaa. Mies tykkää ajaa autolla ja pystyy paluumatkalla hoitamaan työpuheluita. Minä puolestani saan sitä omaa aikaa mitä miulta puuttuu.

 

[Kyfi7]

Meillä kans hyvin takertuva, herkkä, temperamenttinen 2v9kk tapaus. Itsenäisesti alkoi leikkiä 2v jälkeen, ja sitäkin iloa voi kestää maksimissaan vartin ja parempi tietty on jos äiti ois koko ajan vieressä katsomassa. Pienempänä kans kantoreppu oli käytössä, sitten oo ottanut mukaan tekemään kaikki jutut mun kanssa, ainakin osaa kodinhoitoa Nukutaankin poski poskea vasten vaikka hänelle ois oma huone. Myöskin kaikki lelut on olohuoneessa, koska ei hän huoneessaan leiki.

Hän meni hoitoon 1v iässä ja se pelasti oman mielenterveyden. Näin on osa päivästä aikaa kerätä energiat töissä tehden omia juttuja siihen et touhuaa sit tiiviisti hänen kanssa loppupäivät. Tietysti tärkeää on myös et on jotain omaa harrastusta mihin voi lähteä vähintään yhdeksi illaksi viikossa.

 

[harsokukka]

Samaistun tosi paljon kirjoitukseesi, meillä samanlainen kohta kaksivuotias. Hän on aina ollut aivan ihana, hyväntuulinen ja "helposti rakastettava" lapsi, mutta myös todella viihdytettävä ja yhteydenkaipuinen.

Nyt lapsen lähestyessä kahden vuoden ikää on meille VIHDOINKIN suotu pienen pieniä hetkiä, joina lapsi touhuaa tyytyväisenä itsekseen. Mutta jos mun olisi tähän asti pitänyt olla lapsen kanssa pelkästään kotona pääasiallisena hoitajana, niin en oikeasti tiedä, miten järjissäni olisin. Eli itse siis ratkaisin asian menemällä töihin lapsen ollessa tasan 1-vuotias ja isä jäi kotiin hoitamaan. 1 v 8 kk iässä lapsi aloitti päiväkodissa. Olisin toki mennyt tuolloin töihin joka tapauksessa, perhevapaiden jaosta oli sovittu jo raskausaikana, mutta mulle oli valtavan helpottava asia, että töissä saan käydä vessassa ilman pientä apulaista, saan syödä ruokani rauhassa ja pystyn jopa ajattelemaan ja prosessoimaan muutakin kuin parsakaalin höyryttämiseen liittyvää tietoa. Meidän lapsesta ei tuosta isän pitkästä hoitovapaasta huolimatta tullut sikäli "isän tyttöä", että vaikka isä on hänelle ihan hirveän tärkeä ja heillä on tosi ihanat välit, niin kyllä tuo silti on rehellisesti sanottuna niin paljon enemmän äidin perään. Ja vaatii minulta paljon enemmän kuin isältään, mikä kultainen vankila olla suosikkivanhempi.

Ihan ykkösasia oli meillä vauvavuoden aikana kantoreppu. Toinen oli se, että päätin päiväunien olevan mun omaa aikaa ja sillä siisti, niiden aikana en tee kotitöitä. Otin sen asenteen, että vauva on (kantorepussa) mukana kaikissa kotitöissä tykkäsi hän siitä tai ei. Lapsi oli lähellä ja turvassa, juttelin rennosti ja en tietenkään tahallaan tehnyt tilanteista ikäviä, mutta jos pyykit piti ripustaa, niin sitten ne ripustettiin. Monesti aloitettiin niin, että lapsi oli sitterissä ja myöhemmin lattialla ja annoin hänelle asioita hypisteltäväksi (ruokapakkaus jos ruuanlaittoa, märkä sukka jos pyykkihommia jne.) ja sitten otin reppuun kyytiin, kun jaksaminen lattialla loppui.

Yksi hyvä oivallus oli myös ruveta kuuntelemaan podcasteja kaiuttimen kautta. Tuli sellainen olo, että en ole pelkästään antava viihdytystoimisto tässä, vaan myös saan itselleni jotakin. Tämä oli ehdottoman tärkeä iltapäivän kitutunteina, maailman pisin tunti on klo 15-16.

Omaa aikaa en myöskään voi kylliksi korostaa, se auttaa jaksamaan!

 

[Pumperoinen]

Meidän 1v 10kk poika on edelleen todella usein syliä vailla ja vain mun syli kelpaa, ei halua yhtään olla isänsä kanssa. Joskus päiväkotipäivän jälkeen haluaisi viettää loppuillan pelkästään mun sylissä. Oli myös vauvana tosi "sylivauva", eli ei viihtynyt pitkiä aikoja sitterissä, leikkimatolla tms. Myös päikkärit nukkui minun sylissä ensimmäisen puolen vuoden ajan.

Tää kakkonen on nyt 3,5kk ja on aivan eri maata. Viihtyy sitterissä ja leikkimatolla jopa itsekseen pitkiäkin aikoja, höpöttelee leluille ja ihmettelee omia käsiään. Iloinen on oikeastaan aina eikä vaadi jatkuvaa viihdyttämistä. Eli oma kokemus on se, että riippuu hyvin paljon lapsesta ja hänen temperamentistaan kuinka paljon syliä/viihdyttämistä kaipaa

 

[Selah]

@Pumperoinen on kyllä "kiva" kuulla että kyse luonteesta varmasti paljon tää takertuminen.

Aloin miettimään olenkohan kuullut aina nimenomaan noin päin, että ensimmäinen lapsi on vaativampi ja toinen helpompi. Se tukisi ajatusta, että ensimmäistä holhoaa enemmän ja antaa enemmän huomiota ja siksi vaatisi sitä myös myöhemmin. Jos jollain lasten luonteet toisinpäin niin olisi mielenkiintoista kuulla!

 

[Pilkki24]

@Pumperoinen on kyllä "kiva" kuulla että kyse luonteesta varmasti paljon tää takertuminen.

Aloin miettimään olenkohan kuullut aina nimenomaan noin päin, että ensimmäinen lapsi on vaativampi ja toinen helpompi. Se tukisi ajatusta, että ensimmäistä holhoaa enemmän ja antaa enemmän huomiota ja siksi vaatisi sitä myös myöhemmin. Jos jollain lasten luonteet toisinpäin niin olisi mielenkiintoista kuulla!

Meillä minä olin kuulemma lapsena vähemmän takertuva, vaikka olin esikoinen. En edes välttämättä viihtynyt sylissä. Vieläkin olen keskivertoa itsenäisempi ja viihdyn yksin. Että kai tuo on ihan sattuman kauppaa.

 

[Aaltokukka]

Meillä minä olin kuulemma lapsena vähemmän takertuva, vaikka olin esikoinen. En edes välttämättä viihtynyt sylissä. Vieläkin olen keskivertoa itsenäisempi ja viihdyn yksin. Että kai tuo on ihan sattuman kauppaa.

Niin se oli ollut meilläkin... Esikoisena joko jouduin olemaan se vähemmän takertuva kun mummot "ryöstivät" mlnut vuorotellen luokseen, jotta äiti pystyi keskittymään töihin (yrittäjä) tai pienempien sisarusteni hoitoon... vai olinko luonteeltani sitten jotenkin reippaampi?
Pari vuotta mua nuorempi sisarukseni haettiin alakoulu ikäisenä pois jostain urheiluleiriltä jäätävän koti-ikävän takia, jota minä en ollut koskaan kokenut.
Kuulemma jopa "ärsyttävän" itsenäinen olen vielä nykyäänkin.

 

[Aaltokukka]

Meidän 1v 10kk poika on edelleen todella usein syliä vailla ja vain mun syli kelpaa, ei halua yhtään olla isänsä kanssa. Joskus päiväkotipäivän jälkeen haluaisi viettää loppuillan pelkästään mun sylissä. Oli myös vauvana tosi "sylivauva", eli ei viihtynyt pitkiä aikoja sitterissä, leikkimatolla tms. Myös päikkärit nukkui minun sylissä ensimmäisen puolen vuoden ajan.

Tää kakkonen on nyt 3,5kk ja on aivan eri maata. Viihtyy sitterissä ja leikkimatolla jopa itsekseen pitkiäkin aikoja, höpöttelee leluille ja ihmettelee omia käsiään. Iloinen on oikeastaan aina eikä vaadi jatkuvaa viihdyttämistä. Eli oma kokemus on se, että riippuu hyvin paljon lapsesta ja hänen temperamentistaan kuinka paljon syliä/viihdyttämistä kaipaa

Mulla tuo taapero on ollut eka viikoista alkaen niin kuumaverinen että sylissä pystyi olemaan vain lyhyitä aikoja ellei huone ollut todella viileä.
Viihtyi myös hyvin lattialla/ sitterissä mikäli kuuli ääneni. Leikkii nykyään itsenäisesti keskittyen jopa "lukemaan" kirjoja itsekseen.
Tuo uusi pieni taas viihtyy sylissä vaikka vaikka minulta valuu tissien välissä hiki ja hänellä on selvästi kuuma.
Saas nähdä millainen kombo heistä aikanaan sitten tulee.