Vauvan herättämät tunteet

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Aiarana
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ite en ekojen kotipäivien onnenitkujen jälkeen oo ollut mitenkään erikoinen. Tosi onnellinen vauvasta ja tosi luonnollisesti solahtanut tähän rooliin, mut oonkin aina ollut sitä tyyppiä. Mies on ollut yllättyneempi tunteistaan:hämmästellyt, miten hänestäkin on tullut vauvan pussailija ja ettei voi tietää etukäteen, miten paljon omaa lastaan rakastaa. Ehkä naisena saa paremmin käsiteltyä näitä jo raskaana.

Niitä negatiivisia tunteita saattaa tulla sitten myöhemmin, kun mies menee töihin eikä enää voi tarvittaessa lykätä lasta miehelle ja just kun mies alkaa alaa normaalimpaa elämää. Tosin ehkä sekin helpottaa sopeutumista, että ennen lasta olin pitkään työttömänä. Nyt sentään en turhaan palloile kotona.
 
Aubrey sanoi:
Nyt menee (YLLÄRI) ohi aiheen, mutta toi on hankala muuten jutella lapsettomien ihmisten kanssa tällä hetkellä :D Ööö.. No niin, mites sun työt?
Click to expand...

Ja oon huomannu että vauvattomilla sama tunne : ööö.. noniin, mites vauva-arki? Jos alat selittämään ni vauvattoman ihmisen kehonkielestä voi lukea että "what älä ny oikeesti ala kertomaan , kohteliaisuuttani kysyin :o "
Siksi meikäläisellä vastaus on lyhyesti "siinä se, opettelua opettelua." :D
 
Joo, välillä tulee sellasia kysymyksiä mulle ainakin, että ihan mietin miten noihin osais lyhyesti vastata niin, että kuitenkin tulee vastattua :D
 
Vakkarikysymys vauvattomilla tuntuu olevan yöunista, niistä osasin itsekin mistään mitään tietämättönänä kysyä. Tosin enää on vaikea muistaa, että vauvattomille 4 tuntia keskeytymätöntä unta EI ole hyvin nukuttu yö :D
 
ihan uskomatonta mitä pari tuntia omaa rauhaa saa aikaan! en edes huomannut kuinka kireällä alkoi hermot olla tuon vauvanhoidon (lue: hyssyttely, rauhoittelu, hetkutus, kanniskelu u name it) kanssa! kävin anoppilassa eilen poimimassa vadelmia ja sain mennä niin kauas ettei vauvaa näkynyt eikä kuulunut pariin tuntiin, anopin hyvässä huomassa oli sen ajan. nyt tuntuu kuin kaikki stressi olis pois pyyhkästy ja vauvanhoidossa on taas iloa mukana. huomaan, että olen paljon mukavampi vauvaakin kohtaan; jaksan taas leperrellä ja tyynnytellä ilman että hermot alkaa kiristyä. onhan mies sitä täällä kotona tietty hyssytellyt välillä kun vatsa vaivaa, mutta se raastava itku ja tarkkailu milloin se seuraavan kerran alkaa on jotain todella sielua nakertavaa kuunneltavaa kun ei osaa toista auttaa.
 
Windy87 sanoi:
ihan uskomatonta mitä pari tuntia omaa rauhaa saa aikaan! en edes huomannut kuinka kireällä alkoi hermot olla tuon vauvanhoidon (lue: hyssyttely, rauhoittelu, hetkutus, kanniskelu u name it) kanssa! kävin anoppilassa eilen poimimassa vadelmia ja sain mennä niin kauas ettei vauvaa näkynyt eikä kuulunut pariin tuntiin, anopin hyvässä huomassa oli sen ajan. nyt tuntuu kuin kaikki stressi olis pois pyyhkästy ja vauvanhoidossa on taas iloa mukana. huomaan, että olen paljon mukavampi vauvaakin kohtaan; jaksan taas leperrellä ja tyynnytellä ilman että hermot alkaa kiristyä. onhan mies sitä täällä kotona tietty hyssytellyt välillä kun vatsa vaivaa, mutta se raastava itku ja tarkkailu milloin se seuraavan kerran alkaa on jotain todella sielua nakertavaa kuunneltavaa kun ei osaa toista auttaa.
Click to expand...
Iteki on huomannu et ku ei hetkeen tarvi kuunnella ni jaksaa kuunnella huutoo sen jälkeen hermostumatta pitkiäki aikoja..
 
Tuo oman ajan saaminen varmaan olis täälläkin jo ihan toivottavaa. Vaikka tavallaan koen huonommuutta ajatuksestakin, että haluaisin hetken hengähtää. Mutta tosiasiahan se on, että parempi äiti varmasti olen taas, kun vietän tunnin pari oman harrastuksen parissa.
 
Esikoisen syntyessä ensimmäinen tunne oli valtava vastuun paino, että siinä se nyt on ja ei miehen kanssa olla enää koskaan kaksin. Mutta pojan ollessa lastenosastolla hoidossa (joutui synnyttyään olemaan tarkkailussa pari päivää) mulla jossain kohtaa tuli sitten ne äidinrakkausfiilikset aika tulvahduksena, ja rupesin poraamaan siellä osastolla vauvaa katsellessani säälistä ja rakkaudesta (heh, ja hormooneista) pikkuista kohtaan.

Näiden uusien tulokkaiden kanssa on jotenkin ollut tasaisempaa. Alusta saakka heidän kanssaan on ollut tosi luontevaa, heti siitä saakka kun pääsin heitä heräämössä anestesiahuuruissa hieman sylittelemään. Mutta samaan aikaan ei ole ollut sellaisia suuria tunnetulvia kuin esikoisen kanssa. Kaipa ne siteet siitä kuitenkin lujittuvat ajan mittaan.
 
pitkään oli alkuun sellanen tunne että vauva ei pidä minusta, sietää vain pakon edessä. tämä johtui jälkeenpäin ajatellen pitkälle siitä että vauvalla oli tosi kovat vatsavaivat ja itki aina sylissä (etenkin minun) eikä viihtynyt siinä yhtään enempää kuin syönnin ajan. nyt sitten kun vaivat ovat helpottaneet, on poika kuin eri vauva, ja tietenkin kehityksenkin takia.. olenkin nyt joka kerta itse purskahtanut onnesta itkuun kun poika on alkanut hekotella ja hymyillä sylissäni maailman leveintä hampaatonta hymyä ja päästellä "ka, ka" ääniä kun puhun hänelle. tulee niin valtava rakkauden ja onnen kuohahdus kun pikkuheppu on siinä tyytyväinen ja kommunikoi tyytyväisenä. en vaan kestä :') ehkä ihanin tunne ikinä kun huomaa, että on toiselle tärkeä muutenkin kuin vain elossapitäjänä.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top