Vauvan herättämät tunteet

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Aiarana
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Aiarana

Aiarana

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Millaisia tunteita vauva herättää teissä? Ovatko ne positiivisia, negatiivisia, miten käsittelette tunteet? Tähän ketjuun voi purkautua niin hyvässä kuin pahassa.
 
Alussa sairaalassa oltiin miehen kanssa onnemme kukkuloilla vauvan kanssa, mutta heti kotiutumisen jälkeen tuntui, että maailma kaatuu päälle ja oli kaamea virhe hankkia vauva. Minusta tuntui, että pilasin elämämme haluamalla vauvan ja mies halusi heittää vauvan seinään kun vauva itki (huom: hän ei millään lailla vahingoita vauvaa koskaan, menee ennemmin jäähylle ja sitten hoitaa uudestaan). Tätä vahvaa katumista jatkui noin viikon kotiutumisen jälkeen, jonka jälkeen on useammin alkanut tulla lähes onnen tunnetta mukaan. Nyt melkein neljä viikkoa synnytyksen jälkeen negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan on hyvin harvoin, lähinnä kun hän itkee eikä itse osaa auttaa tai jos itse on todella väsynyt. Kyllä tämä siis helpottaa ajan kanssa, alussa oltiin hyvin hämmentyneitä kuinka voimakkaita kielteisiä tunteita vauva herättää meissä ja minussa äitinä. Onneksi nyt näyttää tulevan iloa vauvan hoitoon pikku hiljaa, kun vauva kasvaa ja kehittyy (:
 
Täälläki oon miettiny et miks piti haluta lasta, liittyy niihin hetkiin juurikin kun vauva itkee ja kyse ei ole nälästä tai vaipasta, eikä osaa rauhoitella. Tunteita tulee myöskin siitä että tavallaan kumminkaan ei tajunnut että pieni vauvahan ei välttämättä ole sellainen että se nukkuu ja syö ja on muuten tyytyväinen, esim kun nuo vaunuilut on aina menneet niin että siellä hermostutaan. Ja onhan sen nyt tajunnut kuinka lopullista tämä on..
Mutta, pääosin tunteet ovat kumminkin positiivisia ja täynnä rakkautta :) nyt siis täynnä kaksi viikkoa.
 
Mulla on molemmista lapsista herännyt hyvin samanlaiset fiilikset ja pelot.. Äidinrakkaus ja huolet on alkaneet heti syntymän jälkeen, ja onnenitkut on ollut herkässä, niin hyvässä kuin pahassa. Kummastakin (/imetyshormoneista) on tullut hirveitä hetkittäisiä menettämisen- ja kuolemanpelkoja, sekä mieheen, lapsiin että itseen liittyen.
Tämän toisen kohdalla iski kesken synnytyksenkin ihan hirveä fiilis, et pettyykö poika nyt minuun, kun ei olekaan enää "ainoa" rakkauteni ja silmäteräni.. Miten saankaan aikani riittämään molemmille, ja miten onnistun edelleen välittämään pojalle sen, miten hirveän rakas ja tärkeä hän minulle on. Eilen kävimme kaksistaan puistossa, kun isi jäi tytön kanssa kotiin, ja voi että miten ihana oli huomata, että äiti edelleen kelpaa :Heartred
 
Owenin mietteet on ihan kuin omiani!

Esikoisen synnyttyä tuo miehen ja lapsen menettämisenpelko oli alkuun aivan valtava! Muutamassa viikossa kuitenkin tasottui. Tämän uuden kohdalla se ei tullut niin rajuna, mutta huomattavana turhan huolehtimisena kyllä.

Oma rooli esikoisen elämässä pelotti myös, koska on kuitenkin niin kiinni vauvassa. Mutta leikitään ja pelleillään yhdessä niinkuin ennenkin, ja vauvan uniajat on meille sitä yhdessäolon juhlaa. Vaikka vauvan kanssakin viihdytään yhdessä, sisko tykkää hoitaa pientä. <3

Oon tässä viime viikkoina tullu siihen tulokseen, että miulla on maailman täydellisin mies ja lapset, ja meidän on hyvä näin, tällä porukalla, yhdessä samaan suuntaan. <3
 
Täällä aika sama kuin Aiaranalla, tosin sairaalassa tuli tunteet että olen pilannut oman ja varsinkin miehen elämän tällä lapsella. Kotona yhden yön nukuttuani kaikki tuntui jo valoisammalta, ainoa että miehen hermostuminen vauvan itkusta nosti taas samat tunteet pintaan. Mies on onneksi oppinut jo sietämään itkua lähes yhtä hyvin kuin minä , koko ajan mennään positiivisempaan suuntaan :) ja väsyneenä joo ajatukset on synkempiä mutta näyttää siltä että se on vähän kaikilla näin :D
 
Vauvan kanssa oleminen ja vauvan hoito tuntuu paljon helpommalta kun on kokemusta jo yhdestä vauvasta..esikoisen kanssa tunteiden heittely positiivisesta negatiiviseen oli paljon voimakkaampaa. Tämän vauvan kanssa tunteet ovat lähes pelkästään positiivisia, isoin huolenaihe ja stressi on se, että pystyn antamaan myös esikoiselle hänen tarvitseman hoivan ja rakkauden ja huomion ja juuri niinkuin owen sanoi, että pystyn osoittamaan että hän on edelleen yhtä rakas ja tärkeä minulle.
Esikoisen kanssa ensimmäiset viikot olivat vuorotellen onnea ja katumusta, itku tuli tosi herkästi ja se vastuu ja lopullisuus tuntui pelottavalta. Mutta ajan kuluessa siihen vaan kasvaa kiinni, eikä pian muistakaan aikaa ilman vauvaa..jaksamista, kyllä se ajan oloon helpottaa ja vauva tuntuu päivä päivältä enemmän omalta. Vaikka esikoisen vauva-ajasta ei loppujen lopuksi ole kovin pitkä aika niin kummasti se tuntuu nyt niin kaukaiselta.. Minulla itkut liittyvät tämän vauvan kanssa nimenomaan menettämisen pelkoon, siihen että jotain pahaa tapahtuu jollekin perheemme jäsenelle ja eroahdistus vauvaan on valtava (ostimme uuden auton ja kävin sen rekisteröimässä, vauva jäi isän kanssa kotiin siksi ajaksi, itkin lähes koko matkan sitä etten ole vauvan luona vaikka mies varmasti hoitaa häntä superhyvin!).
 
Pääosin tunteet ovat positiivisia, kyllähän tuota pientä ihmistä rakastaa jo suunnattoman paljon. Negatiiviset tunteet nousevat pintaan lähinnä silloin, kun on itse ihan tolkuttoman väsynyt ja vauva ei vaan suostu nukkumaan tai edes olemaan tyytyväinen muualla kuin rinnalla. Niinä hetkinä tunnen myös katkeruutta siitä, että mies saa nukkua ja muutenkin viettää enemmän samanlaista elämää kuin ennen vauvaa, ja minun kaikki tekemiseni pyörii imetyksen takia vauvan ja sen ruoka- ja nukkuma-aikojen ympärillä... Toisaalta taas mies on sanonut olevansa kateellinen siitä, ettei voi imettää ja tarjota lapselle samanlaista läheisyyttä kuin minä.

Välillä myös pelkään, osaanko pitää riittävän hyvää huolta vauvasta ja kasvattaa hänestä onnellisen ihmisen.

Missään nimessä vauva ei kuitenkaan kaduta, ja synkempinäkin hetkinä yritän pitää mielessä, että koko ajan helpottaa. Joka päivä vauva on vähän isompi ja ollaan vähän lähempänä niitä aikoja, kun tissiä ei vaadita joka hätään, ja lapsi pystyy kommunikoimaan muutenkin kuin itkulla. :)
 
Minä rakastin vauvaa -tai sikiötä- heti alusta saakka, niin palavan vahvasti, etten voinut edes tajuta sitä tunnetta. Ihan viikolla olisiko ollut varmaan 4 tuli kärhämää miehen kanssa ja oltiin muka eroamassa ennen kuin aloitettiinkaan, hän suutuspäissään kysyi, että mitä meinaan "tuolle" tehdä nyökäten mahaani kohti. Satavarma olin, että vauvan pidän ja lennän maitojunalla vaikka takaisin äidille asumaan sossuelätiksi, ei hetkenkään epäröintiä asiasta. Tietysti rakkaus vain kasvoi odotusaikana.
Siksipä olinkin kummissani, kun vauvan synnyttyä päällimmäinen tunne (no väsymyksen jälkeen) oli vain, että tässä tämä nyt on. Oli vähän sellainen olo, kun olisi lopputyön palauttanut. Uupunut, ihan ylpeä mutta siinä se nyt on. Nautin kyllä vauvan kanssa olosta, mutta ei ollut sellainen onnen kukkuloilla olo. Mutta sitä hetkeä, kun se kaikki onni ja rakkaus sitten tulvahti en unohda ikinä.. Katselin vauvaa ja se katseli minua nappisilmillään ja kyynelet valuivat, kun olin niin onnellinen ja täynnä sitä samaa rakkautta, jota häntä kohtaan odotusajankin tunsin :)

Siitä lähtien tunteet ovat olleet vain positiivisia. Olen nyt ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, ettei ole vihainen henkilölle vaan tilanteelle; kertaakaan en ole ollut vihainen vauvalle, aina tilanteelle. huomaan myös, että sama ei päde miesparkaan.. :D
Ikävöin vauvaa kun hän nukkuu pitkään näin alkuillasta, nytkin, voih :) Ja sitä vastaherännyttä muikeaa pullukkanaamaa parempaa näkyä ei olekaan :) <3
 
Voi mää muistan esikoisen syntymän jälkeen oli nuita negatiivisia tunteita paljonkin. Olin kavereistani ensimmäinen jolla lapsi (taidan olla edelleen!). Kyllä se välillä tuntui raskaalta mutta lapsi ob aina rakas ollut. Enkä voisi kuvitella elämääni ilman. Nyt toisen kanssa rakkautta on ollut enemmän tuohon palleroon koko ajan, se on niin ihana ♡ positiivisin mielin muutenkin! Itkuja paljon vähemmän nyt kuin esikoisen aikaan. Jaksan paremmin ja luotan itseeni äitinä enemmän. Ainoastaan joskus kun vauveli ei meinas millään asettua ja itkeskelee vain niin epätoivo yrittää hiipiä.
 
Huomaa hei muuten, että imetyshormonit elää, kun nää kaikki viestit itkettää ihan pirusti :Heartred:grin
 
Mulle tuli kolme päivää sitten käännekohta vauvaan suhtatumisessa: Mies sai päivällä monen tunnin yliväsyitkusession jälkeen vauvan nukahtamaan kapaloon ja vauva nukkui kolme tuntia putkeen! Ei ole koskaan nukkunut päivällä niin pitkään ja kun kolme tuntia alkoi täyttymään, minä olin saanut levättyä, tehtyä omia juttuja ja syötyä hyvin. Pitkästä aikaa oli tunne, että olen saanut oman itseni takaisin, en olekaan vain imetys-, hyssyttely ja vaipanvaihtokone. Illalla vielä päästiin käymään miehen kanssa yhdessä saunassa ekaa kertaa. Siitä lähtien on ollut levollinen olo ja kestän vauvan itkuja paremmin ilman heti laukeavaa epätoivoa ja mieskin on ollut levollisempi ja tyytyväisempi. Nyt vauva nukkua tuhisee kantoliinassa sylissä enkä haluaisi häntä muualle nukuttaa, hänen on hyvä olla lähellä ja minulle tulee hyvä olo (: Nyt on vauvaonnea täälläkin, ihanaa, itkua ja masuvaivoja riittää vauvalla, mutta nyt niihin on riittänyt energiaa uudella tavalla (:
 
Juuri noin! Tavallisista asioista virtaa! :) Helpommat ajat koittaa, kuhan vauva alkaa nukkua kokonaisia öitä (meillä tuo ihme tapahtui 6kk iässä viimeksi ja täysi yö oli siis klo 19-06). Ihan perseestä, jos kotona kiukuttaa väsyneenä ja on kateellinen toiselle, et saa nukkua :D ihan hullua.
 
Vauvan hoito alkaa tuntua luontevalta ja ihanalta vaikka väsyttää . Ihana nähdä että möykky alkaa reagoida tän maailman juttuihin, esim. Ääneen ja nähtäviin asioihin (katseli äitiä silmiin ja kun isä tunki pään viereen ni vaihtoi katsekontaktin iskään) . Tarttuu sormillaan vahvasti kiinni mihin vaan sattuu osumaan ja ääntelee kuin keskustellakseen :) nämä pienet (joillekkin ehkä itsestäänselvät) asiat tekee mut yyber onnelliseksi ja antavat motivaatiota satsata lapseen aikaa ja energiaa joka päivä ilman ketutusta :)

No nyt tuo kuulostaa kamalalta niinkuin ketuttais oma lapsi ! :D ei ketuta, meillä vaan oli haastava alku ja tää mamma veti älyttömän stressin päälle ja baby blues painoi päälle pahasti. Nyt tilanne on helpottanut ja mieskin lomailee ni tää elämä tuntuu lähes ruusuilla tanssimiselta :rolleyes:
Vave 3 viikkoa vanha ja paino noussut vkloppuna 30g/pv mikä on hurjasti aikaisempaan verrattuna :happy:
 
Olikohan tää ny oikee ketju tolle tekstille.. :angelic:
 
Mulla on noussut esiin hirveä pelko, että pudotan vauvan tai kaadun vauva sylissä.. Ihan hysteerinen olen aina kun otan vauvan syliin. Muistan, että oli tätä samaa myös esikoisesta. Toinen pelko mikä on nyt myös tullut on se, että esikoinen satuttaa vauvaa.huh kunpa tämä pelko/stressi tila pian helpottaa, että pääsee taas nauttimaan elämästä...
 
Tämän toisen kohdalla oon suhtautunut vauvaan luonnollisemmin ja rennommin. Eka viikko vauvan syntymästä oli aika synkät fiilikset ja baby blues jylläsi aika voimakkaana. Mutta mun täytyy sanoa että vielä tälläkään kertaa en kokenut mitään leimahtavaa äidinrakkautta joka syntyy siinä hetkessä kun vauvan saa eka kerran rinnalle. Toki jokin side muodostuu heti mutta ei mitään pakahduttavaa tunnetta. Esikoisen aikaan rakkaudentunteet nousi esiin hitaasti ja varovasti mutta siitä kun se muodostui niin sen tiesi että tämä on sitä paljon puhuttua äidinrakkautta joka todella on pakahduttavaa<3
 
Mä olen ollut myös melko itkuherkkä monena päivänä, ja lähinnä siis onnenitkuinen herkistelijä. Toki muutamat riittämättömyyden tunteeseen pohjaavat kyyneleetkin vuodatettu.. Täällä oli edellisellä viikolla 3 vrk putkeen valvomista ja vatsanväänteitä (kiitos D-tipat ehkä) ja kyllä on pakko myöntää, että se väsymys on pahinta. Vaikuttaa niin voimakkaasti kaikkeen jaksamiseen. Kertaakaan en ole kuitenkaan kokenut negatiivisia fiiliksiä vauvaa kohtaan -väsyneenä kuitenkin itseäni (enkö osaakaan, enkö riitä..) ja tilanteita (esim. epätoivoiset rauhoitteluhetket vauvan vatsaa vääntäessä omat silmät ristissä, koiralenkille lähtö pystyynnukahtavana vaunujen ja kiukkuisen prinsessan kera..) kohtaan. Pelkojakin toki mahtunut mukaan.

Onneksi nämä eivät ole hallitsevia hetkiä arjessa. :) Päätunne kuitenkin suunnaton onni pienestä ihmeestä ja uudesta elämäntilanteesta. Täytyy tosin myöntää, että kaipaisin kovin juttuseuraa muista tuoreista äideistä, kun kuitenkin vauva-arjen jakaminen vauvattomien kanssa ei oikein pidemmän päälle toimi. :sad001
 
Nyt menee (YLLÄRI) ohi aiheen, mutta toi on hankala muuten jutella lapsettomien ihmisten kanssa tällä hetkellä :D Ööö.. No niin, mites sun työt?
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top