Vanhemmuuden kielletyt tunteet

[Vargynja]

Äitiyteen, isyyteen ja lasten saantiin liittyy paljon tunteita joita toiset voi paheksua ja niitä usein hävetään. Omaa lastaan pitää rakastaa joka sekunti ja täysin ehdoitta, lapseton ei saa olla kateellinen niille joilla on parempi onni, sektioon joutunut ei saa murehtia sitä koska pääasia on että vauva voi hyvin ja jos on lapsi ei ole sopivaa surra jos toinen/kolmas/neljäs onkin vaikea saada sillä "sinullahan on jo yksi/kaksi/kolme". Ja paljon muita tunteita joita ei jotkut - yleensä lapsettomat ymmärrä. Kaikki tunteet on kuitenkin sallittuja ja osa elämää. Harvassa taitaa olla ne äidit ja isät, jotka ei kertaakaan olisi toivoneet että lapsen saisi palauttaa synnärille.

Puhutaan siis näistä melkein tabuista tunteista avoimesti (ja paheksumatta). Millaisia tunteita teillä on/on ollut? Onko ne aiheuttaneet epätoivottuja reagtioita, jos olet niistä kertonut?

Itse myönnän että joskus tunnen suorastaan vihaavani lastani. Vaikka tietenkään en vihaa. Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. Joskus vain on liian väsynyt ja vihainen, jotta sen muistaisi.

Ja sitten vauvahaaveet. Monet kerrat olen kuullut sanottavan "sinullahan on jo lapsi", kun olen kertonut vauvakuumeesta ja siitä että tuntuu kurjalta kun toista ei voi edes yrittää. On toki lapsi, mutta ei se poista sitä kaipuuta. Ehkä hieman yllättäen lapsettomat suhtautuvat vauvakuumeeseeni nihkeimmin. No, on heillä siihen oikeus, kun heistä tuntuu kurjalta, kun ei ole sitä yhtäkään.

 

[Suski75]

Minusta nämä "tabut" ovat lähinnä liiallista omaan napaan käpertymistä, eli kun keskittyy liikaa omaan itseensä, unohtuu järki ja maailma ympäriltä, eikä enää kykene asettamaan omia vastoinkäymisiään minkäänlaiseen mittakaavaan. Minusta nuo ovat ihan fiksuja ohjeita, että ei kannata keskittyä vellomaan negatiivisissa asioissa, koska se ei paranna omaa elämää yhtään, vaan nähdä ne juuri sen kokoisina asioina kuin ne ovatkin.

Negatiivisissa asioissa vellominen on vähän samanlainen huono tapa kuin tupakointikin, hetkellisesti tuntuu hyvältä, mutta pidemmän päälle ei, ja sen pystyy lopettamaan vasta kun itse on siihen kyllästynyt. Siihen asti muiden kommentit tuntuvat vain kurjilta ja loukkaavilta. Ja kun huonon tavan sitten lopettaa, ihmettelee, miksi sitä huonoa tapaa jatkoi niinkin pitkään. Jotkut tarvitsevat tähän terapeutin apua, jotta oppivat tietoisesti rikkomaan omat negatiiviset ajatuskehänsä, koska eihän se aina helppoa ole.

Surra toki saa, mutta surua ei kannata koskaan kasvattaa ja ruokkia, koska pidemmän päälle se johtaa vain masennukseen. Suomessa masennus on todella yleistä, joten olisi oikeasti hyvä, jos mielenterveyden perusteita opetettaisiin jo peruskoulussa. Ettei ensin tarvitsisi hukata vuosia masennukseen ja sitten vasta terapiassa opetella pois vääristä ajattelumalleista.

 

[Zeni]

Myönnän olevani joskus aivan käsittämättömän väsynyt lapsiin. On niitä päiviä kun toivon että voisin vain käpertyä takaisin peiton alle ja kukaan ei vaatisi yhtään mitään. Erehdyin kerran puhumaan näistä fiiliksistä eräälle toiselle äidille ja yhdelle vapaaehtoisesti lapsettomalle ystävälle. Toinen äiti käski mun olla tyytyväinen että olen edes saanut lapsia (heillä oli esikoisen saamisessa vaikeuksia), ja lapseton ystävä tokaisi vain "itte olet penskas tehny, nyt kärsit" Eipä oo paljon tehnyt mieli avautua omista asioista enää kellekään...
Onneksi niitä parempia päiviä on taas nykyään paljon paljon enemmän, kiitos ehkä vihdoinkin kohdillaan oleva kilpparilääkitys

 

[Hena82]

Väsymys ruokkii negatiivisia ajatuksia eikä sille voi mitään.
Mulla ärsyttää se asenne että ”aina on äidit hoitanut lapsensa” ja ”ennen oli vielä isompia perheitä ja silti selvittiin”. Joo kyllä niin oli mutta usein samassa talossa asui perheen kanssa myös isovanhemmat, maataloissa oli renkejä ja piikoja, kylissä tiiviitä yhteisöjä joissa oikeasti katsottiin toinen toisen perään. Yksikään äiti ei hoitanut lapsiaan yksin. Nykyään on hyvä jos tunnet naapurisi, isovanhemmat voi asua satojen kilometrien päässä ja apuja on vähän. Jaksaminen on vähän eri asteella. Lisäksi naiset käy töissä samalla tavalla kun miehet, harvassa on kotiäidit. Maatalon emäntiä toki on mutta eivät he yhtään helpommalla pääse kun muutkaan äidit.

Itse olen kokenut tunteita laidasta laitaan kaikkia lapsiani kohtaan. Olen myös joutunut kokemaan useamman menetyksen ja niitä seuranneen tuskallisen uuden vauvan toivomisen. Ehkä minun ystäväni joille olen asiasta puhunut ovat sen verran fiksuja että en juuri ole kuullut kommentteja etten saisi surra menetyksiä tai haaveilla uudesta vauvasta kun lapsia jo on. Olen kyllä sitäkin kuullut mutta vieraammilta ihmisiltä.

Mielestäni jokainen tunne on ihan oikeutettu kunhan sen osaa käsitellä. Jokainen varmasti tuntee näitä samoja tunteita puolisoaan, vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan joskus. Tunteita ei saa kieltää, niillä kaikilla on jokin merkitys. Myös negatiivisilla tunteilla.

 

[Suski75]

Väsymys ruokkii negatiivisia asioita, mutta kun tämän tietää, sille voi hyvinkin paljon. Kun tämän tietää, voi opetella miettimään aina negatiivisen ajatuksen tullen, olenko väsynyt vai en, voiko negatiivinen ajatus johtua puhtaasti väsymyksestä tai vaikkapa nälästä, ja sen jälkeen pystyykin hylkäämään negatiivisen ajatuksen virheellisenä epätodellisena ajatusharhana. Ja kun tätä toimintamallia treenaa, tulee siitä niin luonnollinen osa toimintaa, että vähän ajan päästä väsymyksen aiheuttamia ajatusvääristymiä ei enää tule. Tämä toimintamalli opetetaan terapiassa esim. masennusta hoidettaessa. Minusta tämä pitäisi opettaa jo peruskoulussa, koska silloin ihmisellä on huomattavasti paremmat lähtökohdat oman mielenterveytensä suhteen.

 

[Hena82]

Suski mulla on ollut masennus eikä mulle tollasta toimintamallia kyllä opetettu. Siitä on tosin vuosia kun terapiassa kävin.

 

[Aiarana]

.

 

[Aiarana]

Alussa kun vauva oli pieni ja itki vain ja yritin toipua sektiosta, toivoin monesti päivässä, että voisipa tämän parkuvan lapsen palauttaa ja vitsailtiin miehen kanssa lenkillä, että mitäpä jos hylätään vaunut tähän tien laitaan. Kyllä joku sen löytää ja pitää huolta. Tätä ei tietenkään tehty. Soitin näistä tunteista lähes joka päivä neuvolaan ja sain jutella ihanien hoitajien kanssa. Kukaan ei koskaan tuominnut ja minua ymmärrettiin ja tuettiin.

Aikaa kului ja itkut vähenivät ja aloin toipumaan sektiosta paremmin. Pystyin taas liikkumaan itsenäisesti autolla ja jaksoin kantaa vauvan mukana. Ah vapautta käydä kaupungilla keskellä arkipäivää! Aloin nauttimaan äitiydestä ja pitämään lapsestani joka päivä enemmän.

Nyt on kulunut 2,5 vuotta. Rakastan lastani joka solullani ja teen kaikkeni hänen puolestaan. Hän on elämäni valo ja ilo. En olisi koskaan uskonut, että näin voi tuntea toista kohtaan, edes aviomiestä kohtaan ei ole näin suurta rakkautta.

Nyt juuri lapseni sairastaa influenssaa. Hänellä on kuumetta 40 astetta viidettä päivää, ei syö ja nukkuu vain. Valvon hänen vuoteensa äärellä yötä päivää, ja pelkään niin käsittämättömän paljon, että hän ei paranekaan...

Toivon, että jokainen, joka saa tällaisen aarteen - toisen ihmisen, oman lapsen - syliinsä, oppii arvostamaan sitä lahjaa. Se vie aikaa, mutta jossain vaiheessa rakkaus kyllä syntyy. Sen tilalle tuleekin menettämisen pelko.

 

[Suski75]

Omien ajatusten tunnistaminen ja niihin vaikuttaminen on ihan oleellinen osa terapiaa, kumma jos tätä ei teillä käsitelty.

Minulle annettiin kirja nimeltä Depressiokoulu, josta piti aina lukea seuraava luku ennen seuraavaa käyntiä ja tehdä tehtävät, ja tehtäviä käytiin aina läpi seuraavalla kerralla. Tässä muutama kuva kirjasta, on aivan loistava teos!

Depressiokoulu ohjaa pois alakulosta
Millaista apua ehdottaa äidille, joka ei löydä iloa vauvansa hoitamisesta? Entä lievästi masentuneelle nuorelle, joka haluaisi pärjätä ilman masennuslääkkeitä? Depressiokoulu on yksi vaihtoehto.
https://tesso.fi/content/depressiokoulu-ohjaa-pois-alakulosta

 

[Hena82]

Suski kyllä omien tunteiden tunnistamista ja käsittelyä käytiin läpi mutta enemmän ehkä siitä näkökulmasta että mistä ne tunteet johtuu ja availtiin niitä lukkoja vuosien takaa.

 

[Hena82]

Aiarana se että rakastaa lastaan ja pelkää menettävänsä hänet ei poista niitä negatiivisia tunteita joita monelle joskus tulee.
Mie en mistään hinnasta antaisi yhtäkään lapsistani pois ja tekisin mitä tahansa heidän puolestaan. Silti he ovat yksilöitä, heillä on tapoja joita en vois sietää, eivätkä he aina ole niin ihania enkeleitä kuin haluaisin. En ehkä osaa nyt avata tätä ajatusta selkeästi. Pointtina lähinnä ehkä se että voi arvostaa ja rakastaa saamaansa lasta vaikka hetkittäin olisi tunne ettei jaksa tai lapsi tuntuu ärsyttävälle tms.

 

[Vargynja]

Ei niihin negatiivisiin tunteisiin vellomaan kannatakaan jäädä. Mutta mielestäni tunteiden kokonaan kieltäminenkään ei ole hyvästä. Eiköhän ole parasta käsitellä tunteet ja siihen monilla auttaa, jos niistä saa puhua. :) Se että niitä pidetään kiellettyinä tekee vain asiasta ikävämmän, kun niitä tunteita kuitenkin monilla hetkittäin on. Eikä ne tunteet poista rakkautta omaan lapseen. Mielestäni on ihan luonnollista, jos välillä tuntee negatiivisia tunteita. Jos ne on jatkuvia kannattaa harkita joko psyykkistä apua tai apua lapsen hoitamiseen ettei olisi jatkuvasti liian väsyksissä.

Voisin tosin rakkaudesta puheen ollen ottaa esille senkin, kun kaikilla äideillä se rakkaus tulee vähän myöhemmin eikä heti vauvan synnyttyä. Tämäkin taitaa olla aika vaiettu asia, vaikka se onkin ihan luonnollista eikä tarkoita sitä että äidissä olisi jotain vikaa.

 

[Felinea]

En edes ole vielä äiti ja olen jo kohdannut tunteiden vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä muiden suunnalta. Kurjimmalta tuntui kun eräs ihmetteli miksi suren keskenmenoa niin kovin, kun lapsi sai alkunsa vahingossa. "Ettehän te edes halunneet sitä lasta"

 

[Suski75]

Se, että raskaus ei ole suunniteltu, ei tarkoita että lapsi ei olisi toivottu. Nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. Tunnen ihmisiä, jotka nyt eivät vain tulleet suunnitelleeksi lasta ennen kuin lapsi ilmoitteli tulostaan, ja siinä kohtaa pariskunta totesi, että tässäpä olisikin oikeastaan hyvä hetki perustaa perhe. Ei kaikkia asioita elämässä aina tule suunnitelleeksi, eikä kannata edes yrittää, koska monesti elämä viis veisaa suunnitelmista ja eteneekin ihan toisella tavalla.

Ja noista negatiivisista tunteista. En sanoisi, että niitä kannattaa mitenkään kieltää, mutta sanoisin, että negatiiviset tunteet eivät kasva suuriksi, jos tajuaa olevansa sillä hetkellä väsynyt/nälkäinen/kipeä/jne. ja ylireagoivansa huonon olon takia ja antaa itselleenkin vähän myötätuntoa. Silloin se, että lapsi hetkellisesti ärsyttää, jää vain hetkelliseksi ärsytykseksi, eikä tunne kasva ollenkaan sille tasolle, että ajattelisi vaikkapa vihaavansa lastaan. Tunnetta ei tarvitse kieltää, koska tunnetta ei koskaan ehdi edes syntymään. Helpottaa elämää kovasti.

 

[Jonttuskainen]

Negatiiviset tunteet lasta kohtaan riippuu tosi paljon siitä, miten hyvin omassa elämässä menee noin muuten. Jos muuten menee hyvin, on helpompi hillitä sitä kiukkua, kun vaikka lapsi herää yöllä kerta kerran jälkeen ja itse haluis vain nukkua. Tai kun se vaan pelleilee ruokapöydässä, eikä syö. Jos muutenkin on paineita ja joku muu asia harmittaa, niin helpommin tulee suututtua lapsellekin.

 

[Disso-äiti]

Olen seurannut tätä ketjua hetken sivusta ja halusin tulla antamaan yhden neuvon, jonka olen itse saanut oppia kantapään kautta. Älkää kieltäkö tunteitanne vaikka ne tuntuisi kuinka väärältä. Ne pitää voida tuntea ja ne kannatta, suorastaan pitää käsitellä. Ja niitä kohtaan kannattaa olla lempeä.

Miksikö? Jotta teille ei kävisi kuten minulle kävi. Mitenkö minulle sitten kävi. No, minulla on ollut jo lapsena rankkoja kokemuksia, joita en ole osannut käsitellä enkä saanut siihen tarpeeksi apua. Ja nyt aikuisena kohtasin taas ylipääsemättömiä asioita. Asioita, joita haavoittunut mieleni ei jaksanut käsitellä. Se suojautui kaikelta pahalta liiankin voimakkaasti. Se työnsi ikävät tunteet (mukaan lukien kiukun lapsen kiukutellessa) pois ja lukitsi ne ulkopuolelle. Mutta kai kriisi sitten oli liian iso. Lukot alkoi avautua ja tunteet palata yhä vastaan haraavaan mieleeni. Lopputulosta kutsutaan dissosiaatiohäiriöksi. Se ilmenee niin että minusta tuntuu että pääni sisällä asuu useita ihmisiä - sivupersoonia. Lapsia, nuoria ja aikuisia. Aikuisten joukossa mm masentunut persoona ja vihainen persoona. Te haluatte pitää nämä tunteet yhdessä mielessä, joten älkää yrittäkö sysätä niitä pois.

 

[Suski75]

Tunteiden kieltäminen on aivan eri asia kuin se, että pyrkii tajuamaan, miksi negatiiviset asiat tuntuvat suuremmilta kuin ne todellisuudessa ovat, ja miksi se pieni negatiivinen asia on pelkästään se pieni negatiivinen asia eikä se kasva sata kertaa suuremmaksi negatiiviseksi asiaksi. Toki jos oikeasti kokee sata kertaa suuremman negatiivisen asian, niin sittenhän se on sata kertaa suurempi negatiivinen asia, eikä sitä kannata ruveta pienemmäksi kuvittelemaan. Suurin osa meistä kuitenkaan ei onneksi noihin isompiin negatiivisiin asioihin törmää ikinä.

 

[Sohwia]

Vaikka rakastan lapsiani ylikaiken ja äitiys on parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut, niin valehtelisin jos väittäisin, että en olisi kokenut ns. negatiivisia tunteita lapsiani kohtaan. Siis sellaisia tunteita, että tuntuu ettei vaan jaksais esim. 2-vuotiaan jatkuvaa uhkaamista. Tästä itseasiassa puhuinkin tänään neuvolantädille ja hänen mukaansa täysin normaalia ja ihan sallittua, että minulla joskus tälläisiä ajatuksia on.

 

[Paube]

Hei kaikille, itse ainakin ihmettelin tuota aiempaa kommenttia, että äidit eivät rakasta vauvaansa heti synnäriltä lähdettyä vaan rakkaus tulee myöhemmin. Mitä tämä tarkoittaa, onko täällä kaikki samaa mieltä? Minä rakastin vauvaani siitä hetkestä lähtien kun tein plussan. Vauva oli toivottu ja haluttu. Raskauden aikana rakastettu minun ja isänsä sekä monien sukulaisten toimesta. Sain ihanan yhteyden vauvaani jo raskausaikana ja se syveni entisestään hänen synnyttyään. Ja jo synnärillä olin aivan korviani myöten rakastunut vauvaamme, vaikka hän olikin esikoisemme ja huutaa itki kaksi ensimmäistä yötä niin paljon että korvissa soi, ja olimme ensikertalaisten tapaan tosi epävarmoja alkuun. Synnäriltä kotiuduttuamme tottakai alkoi iltaitkut sun muut, mutta en koskaan ajatellut että saisiko vauvan palautettua takaisin, tai ottaisiko joku vauvan meiltä niin "saisin vaikka nukkua" tms.

Mitä tulee negatiivisiin tunteisiin, niin myöhemmin vauvan kasvaessa isommaksi kyllä tunsin ajoittain turhautumisen tunnetta. Lähinnä siihen arkeen, ennenkuin sitä sit itsekin tajuaa että on itse otettava itseään niskasta kiinni ja laittaa tapahtumaan. Ketjun aloittaja on oikealla asialla niinsanotusti ja hyvä että tästä asiasta nyt puhutaan. Veikkaan, että kaikille äideille ja iseillekin tulee ajoittain huonoja tuntemuksia jälkikasvustaan, yleensä juuri silloin kuin on itse väsynyt mistä syystä tahansa ja taapero ei suostu syömään tai uhmaikä on tullut taloon, tai vaikka niinä unettomina öinä kun tullaan synnäriltä kotiin. Ne tunteet on sallittuja ja on hyvä jos niistä pystyy puolisolleen puhumaan tai jollekkin läheiselle ihmiselle. Siinä tilanteessa täytyisi läheisenkin olla tilanteen tasalla/hermolla, ja koskettaa olkapäätä ja sanoa että kaikki on hyvin, ei tarvitse hävetä noita tunteitasi. Ei missään nimessä tuomita ja töksäytellä, harmi kuulla että täällä on kokemuksia sellaisestakin. Sellaisella voi olla tuhoisatkin seuraukset. Joku täällä kertoi että neuvolasta oli saanut apua, se on myös tosi huippu juttu.

Yksin ei tarvitse pärjätä nykypäivänäkään, vaan apua saa myös ulkopuoliselta taholta, seurakunnilta, kolmannelta sektorilta jne. Tsemppiä siis kaikille meille äideille ja iseillekkin, kyllä me jaksetaan, kyllä me osataan!

 

[Vargynja]

Hei kaikille, itse ainakin ihmettelin tuota aiempaa kommenttia, että äidit eivät rakasta vauvaansa heti synnäriltä lähdettyä vaan rakkaus tulee myöhemmin. Mitä tämä tarkoittaa, onko täällä kaikki samaa mieltä? Minä rakastin vauvaani siitä hetkestä lähtien kun tein plussan.

Tuskin kaikki on tätä mieltä ja itsekin rakastin vauvaa alusta asti. On kuitenkin (turhan vaiettu) tosiasia että kaikilla näin ei ole vaikka vauva olisi toivottukin. Toisilla tämä äidinrakkaus kehittyy vasta vauvan synnyttyä. Halusin nostaa asian esille, koska sekin kuuluu näihin tunteisiin, jotka eivät ole vääriä, mutta vaiettuja ja "kiellettyjä". :)