Uusperheet pinoon!

Täällä ainakin yksi uusperheellinen. Miehellä 4-vuotias tyttö, joka on meillä 3 päivää viikossa ja nyt on tulossa yhteinen toukokuussa <3 Ikää meillä 31 ja itse 25. Mitä iloihin ja suruihin tulee niin nyt on seesteinen kausi menossa, ootas kun se menee ohi niin tuun tänne valittamaan :D Nyt tuntuu tämän raskauden myötä tilanteet välillä hankalimmilta kuin ennen, kun on omakin lapsi kohta talossa...lähinnä pelkään miten tyttö ottaa vastaan, olisi kiva jos olisivat ihan kuin sisaruksia. Mites muilla?
 
Meillä on tosiaan nyt vähän vaille puolitoistavuotias yhteinen tyttö, ja miehellä kouluikäinen tytär, joka viettää meillä aikaansa melko satunnaisesti. (Jos multa kysyttäisiin, niin saisi käydä meillä useammin ja SÄÄNNÖLLISEMMIN..) Itse olen 23 ja mies joitain vuosia vanhempi.

Nyt on jo hirveän helppoa ja mukavaa, kun miehen tytär on meillä ja meidänkin tyttö osaa jo sen verran seurustella, että tytöt viihtyvät toistensa seurassa vaikka kuinka kauan ja miehen tytär viihdyttää mielellään siskoaan. Raskausaikana ja vauvan ollessa pieni miehen tytär sen sijaan lähinnä ärsytti, kun olisin halunnut olla ihan kahdestaan vauvan kanssa rauhassa ja toinen hyöri ympärillä..ne hormonit ja se väsymys!

Miehen tytär on tosi ylpeä uudesta pikkusiskostaan, mistä olen toooodella iloinen ja helpottunut, sillä mua pelotti ihan älyttömästi miten tyttö suhtautuu, kun on saanut jo monta vuotta olla meillä ainoa rinsessa :)
 
mun miehellä on kaksi poikaa, 8v. ja pian 13v. minä 32v. ja mies 34v. Pojista nuorempi asuu meillä pysyvästi (biologinen äiti kuollut v. 2006). pojan äidin kuoleman jälkeen väännettiin äidinäidin ja hänen nykyisen puolisonsa kanssa pojan huollosta ja asuinpaikasta ihan oikeudessa asti ja vähän sen jälkeenkin heillä oli pakottava tarve pyrkiä mustamaalaamaan mua (ilmeisesti suru ja tarve saada pidettyä poika lähellä). tilanne on rauhoittunut muutamassa vuodessa, varmaan osin rauhoittaa se, että mä pysyn enimmäkseen poissa silmistä (poissa mielestä). toisaalta heillä on hieman ollut sopeutumista, sillä tää 8v. poika on jo muutaman vuoden kutsunut mua "äidiksi" ja lähes täysin unohtanut oman äitinsä (hän oli vasta 3,5v. äidin kuollessa). ei olla tietenkään pyritty siihen, että unohtaa äitinsä, vaan toi "äidittely" on pojasta itsestään lähtevää ja me on annettu siihen lupa.

vanhemman pojan osalta säätöä tulee useita kertoja kuukaudessa. pojan vierailut meillä ovat aina olleet epäsäännöllisiä ja isän ja pojan tapaamiset ovat toteutuneet välillä mummolassa (poika äiteineen asuu mieheni äidin naapurissa). välimatkaa on 500km, joten kovin tiiviitä tapaamisia on hankalaa järjestää. miehen exän puolelta tulee milloin mitäkin syytöstä, etenkin jos poika käyttäytyy kotona/koulussa/vapaa-ajalla huonosti eikä mies ja exä oikein ole samoilla linjoilla kasvatusasioissa. lisäksi tässä kuviossa höyryää mun anoppi, joka on ottanut asiakseen hoitaa pojan kasvatuksen (hoitaisi myös tämän meillä asuvan pojan kasvatusta, jos me vain suostuttaisiin siihen :D)

molemmat pojat ovat tietoisia tulevasta (näillänäkymin) pikkusiskosta ja tämän 8v. pojan kanssa asiaa on käyty perusteellisemmin läpi (katsottu ultrakuvia, keskusteltu asumis/huonejärjestelyistä, pohdittu vauvan kasvua jne.). miehen exälle ei puhuttu asiasta mitään, kuten ei myöskään 8v. pojan isovanhemmille, koska mun ja mieheni mielestä meidän perheenlisäys ei kuulu heille. pojat ovat itse kertoneet, jos ovat kertoneet, ja miehen exä oli kysynyt asiasta anopilta, joka oli kertonut meidän tulevasta vauvasta.

tässäpä tätä meidän arkea :D mukavaa, että täällä on uusperheellisille oma foorumi, vertaistukea tarvitaan aina :)
 
Huh huh, della_79, mikä tilanne sulla onkaan! Haastavaa luovia kaikkien sukulaisten ja exien ja muiden kanssa. Tsemppiä siihen!

Ihana kuulla, että uusperhe-foorumille on käyttöä :) Oon aikaisemmin lukenut kaiken maailman suomi24 keskusteluja, ja tuntuu että siellä vain haukutaan nyksiä ja eksiä.. :( Pelkäsin ettei täällä uskalla kukaan suutaan avata! Onneksi näin ei ole. Olisi vertaistuki tullut tarpeeseen jo monta vuotta sitten, itsestäni kun tuli "äitipuoli" jo 17-vuotiaana. Aikamoinen paukku teinitytölle, näin jälkeenpäin ajateltuna..

Olen kyllä tosi onnellinen ja helpottunut että meillä on kaikkiin hyvät välit. Ei nyt mitään ylimpiä ystäviä olla miehen exän kanssa, mutta hyvin tullaan toimeen. Olisi kyllä todella pelottava ajatus, jos riitaa lapsen huoltajuudestakin olisi tullut! Tietty meillä on jotain kulttuurieroja, mutta niiden kanssa vain on pitänyt oppia tulemaan toimeen.. Lähinnä nyt ruokailun kanssa on ollut ongelmia, kun tyttö ei ole kotonaan tottunut perus kotiruokaa syömään. Meillä syödään myös aika kasvispainotteisesti, salaattia ja paistettuja kasviksia on aina tarjolla, ja oon yleensä kauhulla odottanut ruokailuhetkeä kun se on ollut aika kaoottista inttämistä ja valittamista..huoh. Onneksi tytön kasvettua on sekin helpottanut.

Millaisia "kulttuurieroja" teillä on tullut perheissä ilmi? Olisi kiva kuulla kokemuksia :)
 
mulla on sama kokemus suomi24:n uusperhepalstalta, meinaan kävin kirjoittamassa sinne melko pian saatuani tietää v. 2006 (olin silloin 27v.) 8v. pojan meillemuutosta ja tulevasta huoltajuusriidasta. mäkin sain osakseni haukkuja ja sit joku siellä opasti mua liittymään uusionni-palstalle (en tiedä vieläkö toimii), jossa viihdyin noin vuoden ajan. tänne vau:n keskustelufoorumeille tulin oman raskauteni myötä ja olen havainnut keskusteluita käydessäni, että harvempi esikoistaan odottava toimii samaan aikaan vanhempana (joko puolison kanssa lähi- tai etävanhempana) jonkun toisen naisen lapsille.

onhan tää aika kuvio, siis tää missä mä elän, mutta olen omaksunut melko vähäisen roolin ton isomman pojan elämässä. multa joskus kysyttiinkin neuvoja (exä pyysi miestäni kysymään multa, miten kannattaa toimia heidän yhteisen pojan kanssa, kun poika oli kuristanut pikkuvelipuoltaan), koska teen työtä lasten, nuorten ja perheiden kanssa. nyt mulla ei ole enää mitään näkyvää roolia asiassa, mutta tietenkin tuen miestäni ja pyrin antamaan hyviä neuvoja. pojan ollessa meillä, menemme meidän perheen sääntöjen ja aikataulujen mukaan. varsinainen kulttuuriero näkyy siinä, että meidän 8v. pojalta vaaditaan jo (ja on vaadittu jo kauan) omien jälkiensä siivoamista ja esim. aamu- ja iltapalojen ottamista (ruokailuajat on ja tulee tiettyjen aamu- ja iltarutiinien jälkeen, mutta syötävät ja juotavat hän saa jo itsekin kaapeista). tää 13v. poika ei ole tottunut vastaavaan kotonaan tai mun anopin luona, joten hän yleensä seisoo kaikkina iltoina vähän öönä, et ai, astiatko pitää laittaa ITSE tiskikoneeseen, kun meidän poika tietää jo automaattisesti, että omat astiat laitetaan koneeseen, jos siellä on tyhjää tai ennestään likaisia.

meidän perheen ja exän perheen säännöt ja rajat on myös erilaiset. me mieheni kanssa tuetaan toisiamme rajojen asettamisessa eikä harrasteta mitään toisen päätöksen ylikävelyä, joten meidän poika tietää, että meitä on hankalaa vedättää ja kun me päätetään jotain, siitä pidetään kiinni ja tiedotetaan toisillemme. toi isompi poika on jo tottunut siihen, ettei hänen äitinsä pidä kiinni päättämistään asioista eikä isällään ole  mitään sanomista äidin kodin asioihin. aina kriisitilanteessa miehen exä tulee puhelinlankoja pitkin ja syyttelee miestäni siitä, että hän tapaa poikaa liian harvoin, vaikka eihän me sitä arkea pojan kanssa eletä, vaikka elettäisiinkin meidän perheen normaalia kotiviikonloppua. me ollaankin mieheni kanssa keskusteltu, että pojan ongelmat liittyy kotitilanteeseen ja exän kyvyttömyyteen asettaa rajoja ja pitää niistä kiinni eikä mun anoppi auta asiaa sillä jatkuvalla päänsilittelyllä. itse asiassa anoppi on asiassa enemmänkin haitaksi, koska hän sabotoi jatkuvalla ylenpalttisella pojan puolustelullaan ja myös kiltteydellään exän hyviäkin aikomuksia kasvattaa poikaa. varmaan edellisestä kirjoituksestani tulikin ilmi, että anoppi on omaksunut vanhemman pojan kohdalla ns. huoltajan roolin eikä ole parhaallakaan keskusteluyrityksellä kyennyt näkemään sitä, että poika tarvitsisi ihan oikeat rajat ja niistä kiinnipitävät aikuiset, ja pojan vanhemmat hoitaa ensisijaisesti päätösasiat.

meillä tuo anopin vaikutus on pienempää, koska välimatkaa on riittävästi sikäli, ettei anoppi pääse puuttumaan meidän perheen arkeen. lisäksi oon ottanut tavakseni (anopin meillä ollessa) todeta anopille meidän perheen säännöt ja mahdolliset meneillään olevat sanktiot ihan siltä varalta, että tiedän että pojat yrittää kikkailla meidän ja anopin välillä saadakseen haluamansa. olen jo kerran tässä vuosien aikana saanut anopin silmilleni ihan perusrajoitustilanteessa anoppilassa, ja sen tilanteen jälkeen päätin, etten puutu millään tavalla meidänkään pojan käytökseen anoppilassa, hyppiköön vaikka seinille mun puolesta, mutta jos anoppi itse hermostuu poikien käytökseen, puutun tietenkin itsekin asiaan. ne toiset isovanhemmat (meidän pojan äidin vanhemmat) ovat asettautuneet pelkästään isovanhempien rooliin eivätkä yritä vaikuttaa meidän perheen arkeen tai splittailla meidän sääntöjen kanssa. he hoitaa yhteydenpidon täysin mieheni ja pojan kanssa, ja minä vain olen olemassa. mua ei enää edes yritetä haukkua siellä toisessa mummolassa, kuulisin kyllä meidän pojalta, jos yritettäisiin, koska hän osasi kertoa jo 3,5-vuotiaana, että mummo sanoi musta pahoja asioita.

 
Uusperhe täälläkin. Yksi yhteinen vauva on ja minulla kolme aikaisempaa lasta. Nykyisellään koululaiset asuu exällä. 

En nyt yömyöhään teijen muiden juttuja kauheasti lukenu, sen verran, että bg-äiti on kuollut lapsen ollessa pieni ja uusperheen "äidistä" on tullut kutsuttava äiti. Musta tällänen on ok. Jos lapsella ei ole enään sitä omaa äiti/isää ja lapsesta tuntuu hyvältä pitää äitinä/isänä ei se voi olla kuin ok. Mutta sitten, kun yritetään sabotoida elossa olevan vanhemman asemaa ja tyrkytetään lapselle sitä, miten tulisi kutsua uutta perheenjäsentä mennään sille alueelle, missä ei ole aikuisia ihmisiä enään. Itse koen tätä helvetti parhaillaan ja mikä parasta, new mami taisi vielä peruskoulussa olla, kun vanhimmat lapset ovat syntyneet, eli iällisestikkin hyvin mielenkiintoiset kuviot on. Sitten mukavasti olen saanut pintaa raapaisemalla kuulla aika mielenkiintoisia tarinoita kuinka sitä mustamaalaamista harjoitetaan. En ymmärrä exäni katkeruutta erosta, vai onko se sitten sitä, kun on tehnyt niin paljon väärin, että jos joku kuulee asettaa kuulemansa kyseenalaiseksi. Huvikseen ei kyllä erottu ja varmasti oli ero ensisijaisesti lasten etu, sillä tappelu pettämisestä, rahallisesta vedätyksestä ja katteettomista lupauksista loppui. 

Koko oma sukuni on exän päätä silittelemässä ollut kokoajan ja mm. äitini haukkui minut kasaan, kun hankkiuduin sossukierteestä eroon -siis hankin työn ja koulutuksen ja raadoin aikamoisen määrän ylitöitä, että saimme mieheni kanssa hankittua kodin, jonne koko poppoo mahtuu. Onneksi meillä on tasapainoinen elämä kotona ja epämielyttäviin tilanteisiin ei tarvitse joutua yksin. Kukaan läheiseni ei ymmärrä miten jollakin tulee mieleen kutsuttaa itseään muulla kuin omalla nimellä, varsinkaan kun suhde ei ole ollut vakinainen kuin vajaan vuoden. Tietysti kuvioissa on ollut kauemmin, mutta lapsetkin tietää, että on ollut jonkun toisen kanssa suhteessa siinä ohimennen. Isäni, joka on näiden kanssa tekemisissä paljon (he mm. käyvät saunomassa isäni luona ja käyttäävät isääni omien menojensa, harrastuksiensa lapsenvahtina, vaikka ajallisesti meille kestäisi aika lyhyen ajan verran enemmän aikaa)totesi, että minun ei pidä ottaa tätä wannabemami juttua itseeni, kun siellä toisessa päässä ei ole muumit laaksossa. 

 
Aika omituista. Itselläkin varmasti nousisi karvat  pystyyn jos joku tulisi mun lasta käskemään, että pitäisi sanoa jotakuta toista äidiksi! (Sekava lause, mutta ymmärtänette? :D)

Miehen lapsi joskus pienempänä testasi pari kertaa, että voiko mua sanoa äidiksi, ja itsestäni tuntui lähinnä todella oudolta ja epämiellyttävältäkin. Yritin siinä sitten kiertää tilanteen jotenkin..

On sullakin kyllä rankka tilanne Lanella. Eksät joskus vaan osaa olla niin...eksiä :D Onneksi mulle ei hankalia sellaisiakaan ole sattunut matkanvarrelle..
 
olen samaa mieltä, ettei missään tapauksessa mitään kakkos-tai varaäitejä/isiä tms., mikäli biologinen vanhempi on elossa ja lapsi ei koe luontevaksi kutsua jotakuta toista äidiksi/isäksi. mun mielestä on tosi loukkaavaa (lapsen/lasten vanhemmalta ja hänen uudelta puolisolta) edes lähteä mukaan johonkin tuollaiseen! mua kutsuttiin ennen etunimellä ja ehkä jotain puoli vuotta biologisen äidin kuoleman jälkeen mua alettiin kutsua äidiksi. itse asiassa kuultiin asiasta kuolemaa seuranneena syksynä päiväkodissa, kun hoitajat siellä miettivät, miten suhtautua muhun pojan puhutellessa mua "uudeksi äidiksi". annettiin sitten pojalle lupa kutsua mua äidiksi, ja nyt mut ja tää biologinen äiti erotetaan luontevasti siten, että biologinen, kuollut äiti on "se oikea äiti". en mä ois muuten tähän suostunutkaan, koska en mä mikään täysin korvaava asia ole, vaikka pitkälti varmaan pojan näkökulmasta korvaankin ainakin osittain äidin. biologisen äidin vanhemmat puhuttelivat mua viime kesänä eka kerran pojan kuullen "äidiksi". sensijaan mitään uusia "mummoja ja pappoja" ei olla alettu kuvioihin edes sotkemaan, vaan mun vanhemmat kulkee etunimillä ja pojalla on mieheni äiti ja äitinsä äiti mummoina, äitinsä isä ukkina ja äidinäidin nykyinen mies pappana. mun sisko on kyllä ottanut aika hyvän tädin roolin, muttei häntä tädiksi puhutella, vaan ihan etunimellä.

miehen vanhempi poika kutsuu mua etunimellä eikä mieleen edes tulisi yrittää alkaa selittää jotain kummallista "olen sunkin äiti"-juttua hänelle, tuskin menisi edes läpi, koska hän on kuitenkin jo 13vee ja hänellä on biologinen äiti :) itse asiassa en suostuisi edes äitipuoli-kutsumanimeen, koska en pidä itseäni sellaisena (ehkä siinä tilanteessa voisin olla, jos hän asuisi meillä). ei mun omankaan isän uusi puoliso ole mulle mikään äitipuoli, vaan kutsun häntä ihan etunimellä.

meillä on tää vanhemman pojan äiti-exä ollut koko ajan se hankalampi, tän meillä asuvan pojan biologinen äiti oli eläessään helpompi, vaikken mä häntä kunnolla ehtinyt tunteakaan. toi olemassaoleva exä tietää nyt mun raskaudesta, oli utsinut asiasta anopilta. mieheltäni ei ole kysellyt mitään eikä sen paremmin asiaa kommentoinutkaan, mutta me ollaan silti varauduttu siihen, että sieltä tulee jotain ilkeää viimeistään vauvan synnyttyä.
 
Meillä mieheni kanssa yhteinen 6kk tyttö ja ens toukokuussa tulossa uus vaavi, miehellä edellisestä suhteestä kolme vuotias tytär. Meillä tämä ei suju mutkitta. Tuo miehen tytär asuu äitinsä kanssa joensuussa ja me espoossa. Me haluttas tyttöä mahdollisimman paljon meille,hän on niin kovin ylpeä iso sisko. Ongelmana on vain tämä hänen äitinsä,en tiedä onko hän jollain tavalla katkera kun miehellä uus suhde ja perhe,ja minä joka otan hyvin tuon heidän lapsensakkin. Kun hänen nykyinen mies ei voi vahtia lasta tai hakea häntä tarhasta koska ei ole kuulma hänen lapsensa.
Meillä nyt tällä hetkellä ollaan yhteykissä asianajajankaa että saatais säännölliset olot sille tänne. Äiti kun ei tule missään asioissa vastaan,hän pitää sitä peli nappulana.
 
Meillä oon myös uusperhe, miehellä ei ole lapsia, mutta yhteisen laskettuaika on 1.8, ennestään minulla 7/10 poika ja 6/05tyttö lapset, kummallakin eri isät.
Minulle on jotenkin erittäin arka/nolo asia että minulla on lapsia näinkin monelle isälle, elämä vain on heittänyt. Ensimmäinen tuli pitkästä suhteesta ja suhde päättyi ilman suurta spektaakkelia, tyttö on jokatoinen vkl isällään, muutenkin ollaan erinomaisissa väleissä, toisin kun elokuussa jätin pojan isän joka oli narsisti pahimmasta päästä, ei koskaan osannut tykätä tyttärestä joka ei ole hänen ja haukkui meitä vähän väliä, hänellä myös alkoholiongelma ja rahan käyttö on huoletonta, edelleen on menossa taistelu kun isä haluaa viikko ja viikko, mutta epäilen käytöksen takia, mutta kun todisteitä ei ole agressiivisuudesta niin aika heikoilla olen... Tämän pitäisi ratketa 21pv joulukuuta. Vaikuttaa siltä että haluaa pojan viikko viikko ettei joudu maksamaan elatusmaksuja, kun aiemmat kuukaudet on nyt ollut joka toinen vkl ja 1arkipv. Enempää ei ole voinut ottaa koska talonrakennus viivästyy (alkuun oli 2arkipv.) siinä siis hänen tärkeysjärjestys... :(
Mutta nyt siis tulossa kolmas lapsi, olen ollut miehen kanssa reilu 4kk ja tunnettu yli 3v, olen varma suhteesta, alkuun pohdin kovasti raskauden keskeytystä, mutta minusta ei siihen ole, en voisi kuvitella elokuussa olevani onnellinen ja tietoinen että meillä voisi olla lapsi, koska se olisi suunnitelmissa kuitenkin parinvuoden sisään, lääkäri myös vastusti aborttia, kun kävin juttelemassa asiasta.

Että tällainen sählinki täällä...
 
Pakkohan tääe on kirjoittaa,elikkäs mulla vähä sama tilanne kun Basin:illa,mulla pojat -04- ja -06- syntyneet,molemmilla eri isät mutta tapaavat säännöllisesti.ensimmäinen poika on ns.nopeasta suhteesta josta ei olisi ikipäivänä tullut mitää erottiin kun olin 3kk raskaana.toisen pojan isän kanssa ostettiin talo ja elettiin yhdessä ja yritettiin. erottiin kun poika oli 2-vee. nyt olen nykyisen mieheni kanssa ollut 2 vuotta ja meillä on yhteinen 3kk poika ja voin kertoa että elämä on välillä todellista helvettiä,miehen sukulaisten hirveän vaikea hyväksyä mua ja jne..miehen isä pisti välit pokki ja hakku kun oli ottanut "tällaisen" yh:n.Paljo ollaan saatu paskaa niskaan ja välillä meidän välit ovat todella kireät mutta tätähän tää on aina välillä...oli vähä sekavaa tekstiä mut yrittäkää saada selvää=)
 
Onpa huojentavaa lukea että muillakin meinaa olla ongelmia uusperheidensä kanssa. Tosin mahtaako löytyä muita joilla on ongelmaa itse lasten kanssa? :(

Miehelläni on edellisestä liitosta 13 ja 15 vuotiaat pojat. Lapset ovat meillä jokatoinen viikonloppu + 1arkipäivä viikolla. Olemme ollut yhdessä nyt jo kuusi vuotta, mutta edelleen tuntuu etten saa lapsiin kunnollista kontaktia. Vanhempi poika on vähän hiljainen ja pelailee mielellään itsekseen (mutta silloinkin puhuu/huutaa kavereiden kanssa niin kovaa netissä et saa monesti käydä sanomassa päivän aikana että on vähän hiljempaa). Nuorempi on vilkkaampi ja keksinyt kolttosia koko ajan, tupakan poltto kokeilut, inttää vastaan kaikesta yms. Jep, murkkuikähän se on.
Saan aina miehelleni sanoa että "sano pojille että muistaa sitä ja tätä", "sano niille että lopettaa pelaamisen ja kohta käydään nukkumaan". Minua kun eivät kunnioita/kuuntele jos jotain heille sanon.
Ärsyttää ja sen vuoksi kai aina vähän meinaa olla minulta lievää kiukkua ilmassa kun he tulevat meille. En ole kateellinen että joudun jakamaan isänsä huomion silloin kun ovat meillä, mutta toivoisin edes jotain kunnioitusta heiltä minua kohtaan.

Varmaan vertaan omaa kasvatustani liikaa poikiin, mutta meillä oli kotona säännöt joita noudatettiin, nämä lapset kun tuntuu eläneen vähän miten sattuu, en tiedä johtuuko sitten ettei äitinsä ole kovin tarkka mistään, mutta kun heiltä puuttuu täydellisesti kaikki käytöstavat. Ruokalautaset jää pöytään kun ovat syöneet, pesusienet huuhtelematta, eivät kuivaa itseään pyyhkeeseen vaan kietovat suoraan ympärilleen (siksi lattiat lainehtii aina kun tulevat saunasta), huone on aina pommin jäljiltä. Joka kerta kun he lähtevät takaisin äidilleen, saa muistuttaa siivouksesta ja minne likapyykit kuuluu. Piereskelevät missä haluavat (kuullostaa kyllä hupaisalta, mutta itse olen tottunut siihen ettei keittiössä tai ihan toisen viereen tulla haisemaan).

Isänsä on kyllä osittain kanssani samoilla linjoilla, että pojat saisivat alkaa oppia hiljalleen toimimaan itsenäisemmin, mutta hän pelkää (on tunnustanut minulle) että jos liikaa komentaa tai pistää kuriin poikia niin he eivät enää haluakaan tulla meille. En tietenkään halua vieraannuttaa poikia isästään, että minä alkaisin heitä määräilemään tms., sen vuoksi yritän kestää vaikka hampaat irvessä vielä nämä muutamat vuodet että lapset ovat isoja ja "lentävät pesästä" aikuisempaan maailmaan.

Nyt meille on tulossa heinäkuun lopussa ensimmäinen yhteinen lapsi (toinenkin mahdollisesti joskus) ja osittain pelkään itseäni kuinka sen jälkeen suhtaudun poikiin kun on sitten kuitenkin yksi joka on täysin valvottavissa, ja vielä kaksi huonokäytöksistä murkkuikäistä siihen päälle. Huoh.

Tai sitten tämä kaikki johtuu minusta... en tiedä. Joskus vaan suorastaan v***ttaa. Mutta jokainen valitsee oman tiensä, tiesin kyllä mieheni lapsista häneen rakastuessani. :)
ja rakastan joka tapauksessa.

Huh, olipa helpottavaa saada kerrottua edes tänne tuntemuksista.
 
tervetuloa pullapitko! hankalalta kuulostaa tuo teidän tilanne. pojat ovat kyllä jo kauan olleet tottuneita siihen, että olet mukana kuvioissa. onko teillä ollut ihan alusta lähtien se tilanne, ettet ole voinut komentaa poikia? tietenkin heidän isänsä pitäisi siinä tapauksessa hoitaa komentaminen, kun vanhemmuuteen kuuluu sekin, että joutuu joskus olemaan inhottava.

mä oon ollut kuvioissa sen kuusi vuotta ja oon alusta lähtien ottanut asiakseni komentaa poikia tarvittaessa. meillä tilanne on kai sillai helpompi, että nuorempi miehen pojista asuu meillä pysyvästi ja on sisäistänyt meidän säännöt ja komentaa isoveljeään tai "rollii" meille aikuisille, jos veli ei tee niinkuin käsketään. vanhempi poika ei ilmeisesti joudu kotonaan tekemään juuri mitään, kun taas meillä omat jäljet siivotaan ja päivärytmi toistuu aina samanlaisena. mä oon itsekin kasvanut kodissa, jossa on ollut säännöt enkä suoraan sanottuna siedä sitä, et ipanat hyppii silmille.

meille syntyi eka yhteinen lapsi tammikuussa ja nyt kun vauvanhoito on niin aikaa vievää ja kesäloma meneillään, ilmoitin miehelle jo hyvissä ajoin, että jos hänen vanhempi poika on tulossa meille, parempi tulla sellasena ajankohtana ku mies on itseki lomalla, koska mä en jaksa kuunnella kahta "eiootekemistä"-vänisevää poikalasta ja keskittyä vauvaan samalla. ja muutenkin sen jälkeen, kun vauva tuli, mun aika on mennyt pitkälti hänen kanssaan ja jonku verran oon pystynyt keskittymään meillä asuvan pojan asioihin, mutta jos poikia on kaksi, mieheni saa keskittyä heidän hoitoonsa.

miehen vanhempi poika on kiva poika ja tullaan hänen kanssa ihan hyvin juttuun, mutta hänen äitinsä on se, joka ärsyttää mua, vaikken mä hänen kanssaan ookaan tekemisissä. pojan äiti vaan pyrkii määrittelemään, milloin poika tulee meille ja miten kauan on meillä eikä kuuntele poikkeavaa sanaa. onneksi mies osaa laittaa kampoihin exälleen ja onhan tuota välimatkaakin, ettei ihan joka toinen viikonlopputapaamiset onnistu, hyvä jos edes kerran kuukaudessa.
 
Heis!

Onpa toisaalta helpotus huomata että muillakin on  vaikeuksia tämän sekasotkuperhe-elämän kanssa...Itse ollaan tässä elelty neljä vuotta, miehellä ja minulla kummallakin samanikäiset lapset(8v), tyttö ja poika, jotka asuvat kumpikin viikot meillä ja yksi yhteinen poika tulossa kuukauden päästä.

Suurimmat ongelmat tuntuu olevan kylläkin omassa itsessä ja omassa ajatusmaailmassa, kun on sen virheen tehnyt, että syöksyin edellisestä avioliitosta suinpäin suhteeseen..
Siinä järkytystilassa olen varmasti ehtinyt aiheuttaa jos jonkinlaista pänvaivaa eksälle, joka tosin kaukana asuu muutettuani pois siitä läheltä ehkä kuitenkin kaikkien helpotukseksi. Ero oli tosi vaikea hyväksyä varsinkin eksän uuden puolison jo pyörittyä kuvioissa mukana.

Kovalla työllä on kuitenkin nykyisen mieheni kanssa saatu elämä jotenkin uomiinsa ja lapset tasoittumaan koti-elämään, eksät ja puolisot ja mummot kaikki kulkee siinä sivussa jo nykyään...Eksistä ja monista isovanhemmista on ollut omat ongelmansa, raskaatkin niinkuin kaikki tietää, mutta elämään on opittu ja alusta asti sovittiin miehen ja lasten kanssa, että meidän perheellä on nyt omat säännöt ja tavat mitä noudatetaan täällä ja toisissa perheissä omat. Ja siihen päälle vielä mummolat, jotka ovat tässä perheessä lapsille todella tärkeitä, kaikki, myös nuo mummopuolet ja pappapuolet, jotka sitten nimillä tai paikkakunnilla erotellaan. Ollaan annettu(ainakin omasta puolesta yritetty) lapsille itse mahdollisuus päättää, ketkä ovat heille tärkeitä ja rakkaita ja miten itse haluavat näitä ihmisiä kutsua. Haukkumiseen en ole itsekään kovasta katkeruudesta ja vihasta eksää kohtaan huolimatta ryhtynyt, lapselle kun on helpompaa kuitenkin kohdata äitipuoli isän luona semmoisena kuin on ja antaa heidän luoda itse omat välinsä. Ja luojan kiitos tämä äitipuoli taitaa olla kuitenkin ihan mukava minun lapselleni olla...

Aina tämä tällainen auvoinen kuvio ei kuitenkaan onnistu, mutta olen itse yrittänyt viimeiseen asti pitää lapset näistä välienselvittelyistä poissa ja hymyillä ja kuunnella joka kertomuksen mitä lapset toisista kodeistaan tuovat..

Nyt taitaa minullakin olla erittäin hyvä ja seesteinen päivä, kun näinkin positiivisen tekstin jaksoin kirjoitella. Mielialat vaihtelevat kuitenkin tällä hetkellä välillä se verran suuntaan jos toiseen ja välillä tuntuu etten jaksaisi enää käsitellä yhtä ainutta onkelmaa tässä sekasotkussa..

Toivon voimia kaikille näitten asioitten kanssa painiville ja itse olen ainakin huomannut että paras tie selviytymiseen on se, kun voidaan miehen kanssa puhua ja sopia asiat selviksi ja löytää jonkunlainen yhteinen linja asioitten hoitamiseksi. Näitä tilanteita taitaa kuitenkin olla yhtä monta kuin perheitäkin eli jokaisella omat kuvionsa.
emoticon



 
Hei vaan taas kaikille.

della_79: Kyllä mä noita poikasia koitan komentaa välilä, mutta mieluusti en niitä komenna kun en tahdo olla se paha äitipuoli. Mutta kyllä ne sitten huomaa kun multa alkaa järki lähteä ja ärähdän niille jostain. Yleensä se on joko kauhea huuto ja melu tai sitten jokin asia on "unohtunut" tekemättä (ts. eivät viitsi tehdä ku ei kukaan huomauttanut). 
Mutta sen jälkeen ollaan taas normaalisti, eikä muistella sen enempää mun karjuntaa.
Just toi vois auttaa enemmän mun ja poikien suhdetta jos toinen edes asuisi meillä. Tai jos toinen olisi tyttö. :)
Nyt ne on ollut viikon meillä ja jo kolmen päivän päästä alkoi nuoremman osalta se "eioomitääntekemistä"-narina. En ymmärrä eikö nykynuoret enää käy kavereillaan vaan pelaavat vain koneilla ja juttelee netissä. Noilla "meijän" pojilla kun ei oo edes minkäänlaisia kiinnostuksia ulkoharrastuksiin ja ne pitääkin melkein pakottaa fillaroimaan ulos ja vaikka jäätelölle.

Itse kun olin juniori niin kotona ei käyty kuin syömässä ja nukkumassa. Noh, niin ne ajat muuttuu. emoticon
 
meillä tuli molemmat pojat eilen tänne ja mua ärsyttää jo nyt. koko ajan pitäisi naputtaa vanhemmalle, että omat jäljet siivotaan, likaiset pyykit pyykkikoriin (jos meinaa et mä pesen ne) ja viimeisimmäksi MÄRKÄ pyyhe jätetty keskelle huoneen lattiaa!! no mä en sitä siivoa ja sanoin miehelle, että sille pitää sanoa, että laittaa pyyhkeen kuivumaan. eikai tässä muuten mitään, mutta tuo meillä asuva poikaki taantuu samanlaiseksi hälläpyöräksi ku isoveljensä heti ku isoveli saapuu meille :/

meillä nuo onneksi lähtee ulos ihan käskemällä ja meillä asuvan pojan vapaapäivien rytmiin kuuluu ulkoilu. ostettiin meillä asuvalle synttärilahjaksi skeittivehkeet ja isoveli toi mukanaan lautansa ja niin ne lähtivät skeittaamaan ulos :) mä en ala niille tekemistä keksimään enkä sirkustelemaan, mutta nyt jotai tekemistä et jos hyvät ilmat tulee niin uimaan ja sit ensi to ois retki skeittipuistoon tms. mä yritän lähtee tytön kanssa pariksi päiväksi mun enon luo, tekee varmaan hyvää meille kaikille.

täytyy kyl myöntää, että mäkin komennan välillä miestä komentamaan poikia, koska muakaan ei huvita olla se inhottava. isänsä tuppaa lässyttelemään pojille, mutta nyttemmin jo onneksi komentaa ilman että mä asiasta erikseen sanon.
 
pitää vissiin ilmoittautua tänne ittekin :) elikkäs mulla on itsellä edellisestä suhteesta tyttö joka syntyi 9/11 erosin lapsen isän kanssa kun raskaus tuli ilmi synnytyksen jälkeen muutaman kuukauden päästä tapasin mieheni ja pamahdin sitten paksuksi tavallaan vahingossa mutta laskettu aika olis 6.11.12 :)

mies ottaa mun esikois tytön omanaan ja iskäksi me häntä kutsutaan kun esikoisen biologisesta isästä ei kuulu yhtään mitään koskaan.....
 
onneksi olkoon Tanku olemassaolevasta perheenlisäyksestä sekä tulevasta vauvelista ja tervetuloa tähän ketjuun :) meitä uusperheellisiä näyttäisi olevan jonkin verran kuitenkin liikenteessä :) mun vauva tulee perjantaina 6kk ja haaveilen toisesta/vielä yhdestä vauvasta :)

hienoa, että miehesi on ottanut esikoistytön omakseen :) hän tulee olemaan tärkeä miehen malli lapselle.

haluaisin kysyä nyt vauvautuneilta uusperheiden jäseniltä, onko teillä uusperhearki muuttunut kovasti vauvan syntymän jälkeen? tiedostin itse jo ennen tytön syntymää, et mun isoin haaste tulee olemaan kohdella poikaa ja tyttöä yhdenvertaisesti, koska oma biologinen on kuitenkin oma lapsi eri mielessä kuin "toisen synnyttämä lapsi". olen yrittänyt huomioida poikaa samalla tavalla kuin vauvaa ja jos ostan jotain vauvalle, ostan myös pojalle. meillä poika viettää oma-aloitteisesti lyhyitä pätkiä vauvan kanssa, joskus jopa sen aikaa, että pääsen käymään suihkussa tai ehdin laittamaan pojalle ruokaa. mun nähdäkseni poika on kovasti kiintynyt pikkusiskoonsa ja päinvastoin tyttö ilahtuu kovasti, kun näkee isoveljen :)
 
Moiks!

Ihanaa ja syvä huokaus! Tiesin kyllä, että meitä muitankin löytyy :-)

Miehelläni on entisestä liitosta kaksi lasta, tyttö 13 poika 16, ja nyt ensimmäistä yhteistä odotellaan varpaillaan. Lapsiin tutustuin ensimmäisen kerran n.neljä vuotta sitten, perheeseen minut "ujutettiin" reilu vuosi sitten ja yhteisen katon alla olemme virallisesti asustaneet viime keväästä lähtien. Lapset asustavat meillä vuoroviikko rytmillä.

Hieman samanlaisilla tuntemuksilla mennään pullapitkon kanssa. Poikaan ei meinaa saada oikein mitään kontaktia, mikä on ihan ymmärrettävää, koska ikää oli jo 15 kun liityin perheeseen. Hänen silmissään yritän ottaa vain sitä "toisen aikuisen" roolia, en missään nimessä mitään "äitipuoli"-läppää.
Tyttö taas on huomattavasti lähempänä, uskaltaa osoittaa hellyyttä sekä kiukutella. Hän myös ilmoitti sydäntäsärkevällä kirjeellä (pienen riidan päätteeksi), että on vihdoin ottanut minut äitipuolekseen... siinä oli kyllä kyyneleet herkässä, vaikka lasten tyhmäilyt sillä hetkellä vielä potutti ja kiukutti.

Ongelmat meidän uusperheessä ei niinkään liity exiin, tai heidän olemassa oloon tällä hetkellä. Lasten äiti antaa meidän elää ihan omaa elämäämme. En ole kyseistä naista koskaan nähnyt, en puhunut, enkä tahtoisikaan. En näe myöskään mitään tarvetta siihen, kun asiat hoituu hyvin myös tällä tavalla. (muutamia typeriä kommentteja häneltä on kantautunut lasten mukana, mutta jätän ne tyystin rekisteröimättä)
Suurimmat alkushokit ja räjähdykset arjessa saatiin aikaiseksi lasten kasvatuksesta. Minä tietysti ajattelin lapsettomana, "etten näistä asioista voi niin paljoa tietää, kun ei kerta ole niitä omia lapsia, ja eihän nuo ole edes minun lapsia". Kuitenkin omien vanhempien kasvatus, meidän lapsuusperheen toiminnot ja säännöt sekä ylipäätään se ympäristö missä itse oli kasvanut toimi vertauskuvana. Ja nyt minun piti elää osana tuota uutta perhettä!

En voinut silmiäni ja korviani uskoa, miten alkuun meidän uusperheessä mitkään puheet/lupaukset/sovitut asiat eivät pitäneet millään tavalla paikkaansa. Kenenkään puheisiin ei voinut luottaa. Käskyjä ja pyyntöjä kotitöistä/ kotiintuloajoista ym.perus kodin toiminnoista jaettiin kyllä pitkin päivää, mutta harvoin mitään tapahtui. Minkäänlaista johdonmukaisuutta en löytänyt siitä kaaoksesta, sanktioita ei niinkään jaettu, rahaa senkin edestä. Tätä sekasotkua hämmensi vielä alkuun se, ettei lasten äitiä kovinkaan kiinnostanut omat lapsensa, joten tyttö ja poika seilasivat "äidin viikolla" milloin meillä, milloin äidin vanhemmilla.
Huoh! Vieläkin hengästyn kun ajattelenkin tuota aikaa.

Ja tässä vaiheessa taas joku kaukaa viisas voisi tokaista "eikös tuo ollut ihan sinun oma valintasi kun otit miehen jolla on lapsia!" Jep, näin tein, enkä kuvitellut missään vaiheessa tämän olevan helppoa...

"Meidän kodin pelisääntöjä" on nyt liimailtu jääkaapin oveen jo muutamiakin. Nyt ollaan kuitenkin kasvatuksesta jo samoilla linjoilla, vaikka käytännön toteutus ontuu. Parempaan päin siis!
Vieraskoreus on tipahtanut meidän perheen harteilta aika päiviä sitten. Saan käskeä, komentaa ja suuttua lapsille hyvin avoimesti, jos siihen on aihetta. Ja hyvä niin, ei näiden tunteiden kanssa pystyisi elämään jos kaikki joutuisi pitämään sisällään. Tai en ainakaan minä pystyisi.
Ja on ollut ihana huomata, että vaikka minä "natsitätinä" olen asettanut meidän perheeseen tiukkojakin rajoja, rakkauden osoituksia kuitenkaan unohtamatta, lapset viettävät puheidensa perusteella mieluusti meillä aikaansa.

Nyt sitten odotellaan joskos tämä uusi tulokas pysyisi eturepussa loppuun asti. Lapsille ei kerrottu edes suunnitelmista ja uutista pantataan siihen asti, että kaikki on mahdollisimman varmaa. Tytöltä joskus ohimennen kysyttiin, että miten olis pikkusisko tai -veli. Naureskellen taisi pikkusiskoa toivoa. Tämän keskustelun jälkeen taisin joskus kuitenkin kuulla tytön suusta kommentin "...eiku meillä neljällä on täällä nyt kaikki hyvin..."

Odotusajan tunteiden vuoristorata pitää kyllä sykkeen välillä pelottavan korkealla näin teini-ikäisten lasten uusperheessä. Pitänee opetella tietoista rauhoittumista jottei aiheuta ylimääräisellä stressillä mitään ikäviä komplikaatioita itselleen. Siinä vaiheessa kun vanhempi muksuista tyhmäilee tulevaisuutensa kustannuksella on pakko vaan antaa asian olla ja lähteä ulos kävelylle rauhoittumaan. Tosiasia on, etten pysty oikeasti asiaan vaikuttamaan ja voi elämä että se on turhauttavaa!!!

Mutta sen kyllä sanon, että omalla muksulla tulee olemaan tiukemmat rajat ja johdonmukaisempi kasvatus :-)

Energiaa, jaksamista ja voimahaleja kaikille uusperheellisille! Elämä meillä on ehkä joskus monimutkaisempaa, mutta eipä se monimutkaisuus aina ole huono asia.

Oho. Tulipa vuodatus. Mutta ai että teki hyvää. Nyt on taas paljon kevyempi olo.
emoticon
 
Takaisin
Top