Hysteerinen mamma täällä taas tauon jälkeen ilmoittautuu. Alkaa ihan itseäkin ärsyttämään, kun en löydä tasapainoa tämän raskauden kanssa millään. En osaa iloita raskaudestani lainkaan, ja ei kyllä tottavie nauti miehenikään kun saan hänenkin hermonsa kireälle.
Kun juttuhan on niin, että olen ollut kaksi viikkoa supervarma siitä, että olen saanut keskeytyneen keskenmenon, ja tunne on ollut niin vahva etten ole uskaltanut edes palstalle kirjoittaa! Viime yönä oli viimeinen pisara, kun ensin näin unta jossa sain keskenmenon wc:ssä ja näin sen pienen alkionkin (joka myöhemmin muuttui metalliseksi kädessäni), ja tämän jälkeen kun pääsin uudelleen nukahtamaan näin unen, jossa olin ultrassa jossa todettiin alkion vastaavan viikkoja 6+5, eli kehitys olisi pysähtynyt kaksi päivää ensimmäisen varhaisraskauden uä jälkeen.
Ja miksi siis uskoin kkm? Koska minulla ei ole lainkaan oireita! Ei minkäänlaisia! Paitsi arat rinnat. Mutta siinä se. Ei väsymystä, ei kuvotusta, ei kerrassaan mitään. Olo on mahtava (jos ei ota huomioon pahaa mieltä ja ahdistusta keskenmenoepäilyistä), kuin en olisi koskaan raskaana ollutkaan. Pakkohan sinne ultraan oli mennä, aamulla soitin ja aika oli heti aamupäivällä.
Ja siellähän se Felix taas pötkötteli oikealla paikallaan, heilutteli käsiään ja jalkojaan ja teki koko vartalollaan sellaista uintiliikettä. Pituutta 2.71 cm, vastasi viikkoja 9+3 (vaikka niitä pitäisi olla 9+1 edellisen ultran ja ovulaation mukaan). Kohdunsuu oli tiukasti kiinni, raskaus näytti totaalisen normaalilta eikä mitään hätää pitäisi olla. Itkuhan siellä pöydällä maatessa tuli, onnesta tietenkin. :) Helpottiko tämä oloani? Bussissa matkalla kotiin mietin, että mitä jos tästä uä-tutkimuksesta oli vain haittaa ja saan keskenmenon ensi viikolla.
Alkaa käymään koville tämä raskaus, henkisesti nimittäin. :/